Silloin vetosi Ladd Mercedekseen. Hänen kasvonsa nytkähtelivät nyt
suonenvedontapaisesti ja hänen äänensä, vaikka se olikin hiljennyt
kuiskaukseksi, oli kirkas, kaunis ja niin tunteellinen, ettei Gale
vielä ikinä ollut kuullut siinä sellaista sointua.
"Mercedes, olette nainen, jonka puolesta olemme taistelleet ja jonka
puolesta muutamat meistä vielä kuolevatkin. Älkää tehkö tätä kaikkea
turhaksi. Suokaa minulle se varmuus, että pelastimme naisen. Varmasti
voitte taivuttaa Thornen lähtemään. Hän suostuu kyllä pyyntöönne, kuten
kaikki muutkin. Ajatelkaa tulevia rakkauden ja onnen vuosia. Viikon
tahi parin kuluttua ette enää voi lähteäkään, vaikka haluaisittekin.
Onko teillä sydäntä sallia minun katsella teidän kuolemaanne?... Sanon
teille, Mercedes, että kun kesän kuumuus lämmittää laavan, kutistumme
kokoon ja palamme kuin karvat tulessa. Tuolta rinteeltä puhaltava tuuli
muuttuu äärettömän tuliseksi. Katsokaa noita mesquite-pensaita, miten
ne ovat käpristyneet kuumuuden vaikutuksesta ja janosta. Haluatteko
sallia minun ja noiden muiden nähdä teidät samanlaisessa tilassa?
Luvatkaa taivuttaa ainakin Thorne, ellette muita."
Hänen lämmin vetoamisensa ei vaikuttanut kumminkaan Mercedekseen, jonka
sydän tuntui olevan yhtä kova ja taipumaton kuin ympäröivä laava.
"En milloinkaan!"
Kalpein kasvoin ja suurin, tummin, leimuavin silmin sanoi espanjalainen
tyttö nuo sanat, jotka vangitsivat hänet tovereineen erämaahan.
Asiasta ei puhuttu sitten enää milloinkaan. Gale luuli kumminkin
huomaavansa Laddin suunnittelevan jotakin vakavaa. Hänen
hämmästyksekseen ilmoitti Lash hänelle otaksuvansa samaa. Sen jälkeen
pitivät he tarkasti silmällä, ettei Laddin haukkamaisten kourien
lähellä ollut milloinkaan pistoolia.
Paimenen mielestä alkoi kumminkin vähitellen haihtua tuo synkkä lumous,
ja kun hän oli vapautunut siitä kokonaan, alkoi hän päivittäin
voimistua. Sitten tuntui siltä kuin hän olisi menettänyt kaiken
kärsivällisyytensä, hän, joka ennen oli osannut niin maltillisesti
odottaa. Hän oli kuin hullu tullakseen terveeksi eikä hänen nälkäänsä
voitu millään tyydyttää.
Aurinko kiipesi korkeammalle muuttuen valkoisemmaksi ja kuumemmaksi.
Keskipäivällä puhalsi laaksoon tuuli mereltä päin, ja nyt olivat enää
_palo verdet ja saguarot_ viheriät. Laavassa olevan lähteen vesi aleni
joka päivä tuuman.
Tämän odotusajan kuluessa työskenteli vain yaqui. Hän kuljeskeli
laavarinteillä, ja joka kerta palatessaan sieltä toi hän mukanaan
pyssyjä, hattuja, kenkiä tahi jotakin muuta kaatuneille rosvoille
kuuluvaa. Koska hän ei kumminkaan milloinkaan tuonut satulaa eikä
suitsia, päättelivät paimenet siitä, että Rojaksen hevoset olivat jo
aikoja sitten palanneet takaisin. Millaisen arvailun ja hämmästyksen ne
aiheuttaisivatkaan Forlorn Riverissä, jos ne vain sinne menisivät.
Kuta enemmän Ladd parani, sitä kiihkeämmin halusi hän joka päivä kuulla
erään kertomuksen, nimittäin sen, jota hän ei ollut nähnyt -- Rojaksen
ahdistamisen ja lopullisen turmion. Paimen kiintyi tuohon asiaan aivan
sairaalloisesti. Hän oikein hekumoi siitä ja kiusasi Mercedestä.
Jonkunlainen vakava kauhistuttava iloisuus tukahdutti hänen
ystävällisyytensä ja miettiväisyytensä, jotka olivat ennen olleet niin
luonteenomaisia hänelle. Mutta ilahduttaakseen häntä kiusasi Mercedes
sieluaan kertomalla hänelle, millaiselta hänestä oli tuntunut silloin
kun Rojas ajoi hänet pengermälle, kun hän ampui roistoa ja juoksi
reunalle heittäytyäkseen syvyyteen, kun rosvo sai hänet kiinni, ja
miten hän melkein sokaistuin silmin näki säälimättömän yaquin tarttuvan
rosvoon. Ladd ruokki julmaa ikäväänsä Thornen merkityksellisillä
muistoilla ja Galen silmien ja korvien milloinkaan unhottumattomilla
terävillä ja selvillä huomioilla. Jim Lash ei väsynyt milloinkaan
kertomasta hänelle, miten hän oli katsellut ja kuunnellut tuota
tapausta, ja joka kerta kun hän kertoi, lisäsi hän siihen jotakin
järkyttävää ja julmaa. Jim koetti niin tyydyttää toverinsa vaatimuksia,
mutta Ladd koetti kumminkin iltaisin leirivalkean palaessa saada
yaquiakin puhumaan. Mutta siihen ei intiaani kumminkaan milloinkaan
suostunut. Hänen salaperäiset silmänsä ja hänen kasvojensa ankara ilme
pysyivät samanlaisina.
Odotuspäivistä muodostui vähitellen viikkoja. Ladd parani hyvin
hitaasti. Vihdoin voi hän kumminkin kävellä, ja heti kun hän huomasi
sen, halusi hän päästä hevosen selkään, sillä hän ei sanonut haluavansa
viivyttää enää matkaa Forlorn Riveriin.
Leirissä iloittiin ja suunnitelmia laadittiin innokkaasti. Yaqui sattui
olemaan jossakin poissa. Kun hän palasi, ilmoittivat paimenet olevansa
nyt valmiit lähtemään takaisin laavan ja kaktuksien yli. Mutta yaqui
pudisti päätään, jolloin he selittivät uudelleen tarkoituksensa.
"Ei!" vastasi intiaani, ja hänen syvä ja kaikuva äänensä rikkoi laakson
hiljaisuuden. Sitten hän selitti lyhyesti, miksi sellainen oli
mahdotonta. He olivat odottaneet liian kauan. Tien varrella olevat
pienemmät lähteet olivat jo kuivuneet ja kesä oli kuumimmillaan. Tuolla
polttavassa erämaassa odotti heitä vain kuolema, kun täällä sitävastoin
oli vettä, ruohoa, risuja ja varjoa auringon säteiltä. Vuoristossa oli
sitäpaitsi lampaita ruoaksi. Vesi tulee kyllä riittämään, ellei kesästä
muodostu tuollaista meksikolaisten _ano secoa_ [= kuivuuden jälkeen].
"Odottakaa sadetta!" lopetti intiaani puhuen nyt käskevämmin kuin
milloinkaan ennen. "Ellei rupea satamaan --" hän kohotti puhuvasti
oikean kätensä.