Kaukana Forlorn Riveristä istui Dick Gale mykistyneenä katsoen tuonne
purppuraiseen syvyyteen, jonne Rojas oli kadonnut kuollessaan. Yaqui
seisoi liikkumatonna jyrkällä punaisella laavapenkereellä, josta hän
oli irroittanut rosvon otteen. Mercedes makasi vielä rauhallisesti
paikalla, johon hän oli kaatunut. Syvyyden yli kantautui Galen korviin
intiaanin omituinen hurja huuto.
Sitten kietoi hiljaisuus, perinpohjainen, eloton ja kivettynyt
hiljaisuus, tuon äärettömän kuilun ja sen korkeat seinämät vaippaansa.
Aurinko alkoi laskeutua, ja utu tuli punaisemmaksi ja sakeammaksi joka
hetki.
Yaquin puoleisella kuilun laidalla alkava toiminta rikkoi lumouksen,
joka oli pitänyt Galen yhtä liikkumatonna kuin ympäristökin oli.
Intiaani peräytyi pengermää kohti liikkumatta kumminkaan enää yhtä
keveästi ja varmasti kuin äsken. Hän ryömi, liukui, veti ruumistaan ja
lepäsi usein alkaakseen sitten jälleen. Hän oli haavoittunut. Kun hän
vihdoinkin pääsi penkereelle, jolla Mercedes makasi, hyppäsi Gale
seisoalleen voimakkaana ja vapisten ja ollen valmis hänen hartioillaan
nyt lepäävään vastuunalaisuuteen.
Hän meni nopeasti Thornen luo, joka juuri palaili tajuntaansa. Gale toi
vettä ja hautoi hänen kasvojaan samalla kun hän joi. Thornen silmien
ilmettä oli mahdoton kestää.
"Thorne, Thorne, kaikki on hyvin!" huusi Gale hänelle kimakasti.
"Mercedes on pelastettu! Yaqui pelasti hänet! Rojas sai, mitä hän
tarvitsikin! Yaqui hyppäsi penkereelle ja sysäsi rosvon kuiluun. Hän
leikkasi Rojaksen irti jalka jalalta, vähitellen. Voitimme taistelun,
Thorne."
Thornelle olivat nämä ihmeellisiä, voimistuttavia sanoja. Synkkä kauhu
hävisi hänen silmistään, ja ne alkoivat välkkyä ja loistaa. Hän nousi
seisomaan horjahdellen, mutta tarvitsematta tukea, ja katsoi aukon yli.
Yaqui oli saapunut Mercedeksen viereen ja kumartunut tämän puoleen.
Tyttö liikahti ja yaqui auttoi hänet jaloilleen. Mercedes näytti niin
heikolta, ettei hän voinut seisoa yksinään, mutta hän katsoi aukon
poikki ja heilutti kättään. Hän oli siis vahingoittumaton. Thorne
kohotti molemmat kätensä päänsä yläpuolelle ja huudahti. Se ei ollut
mikään kutsu eikä huomautus, ei tervehdys eikä vastaus, vaan
jonkunlainen samanlainen tunteitten ilmaus kun yaquinkin kiljahdus,
jota ei kukaan voinut selittää. Mutta se oli syvä, käheä, pitkä ja
peloittavan inhimillinen kiihkeydessään. Se värisytti Galea ja pani
hänen sydämensä sykkimään nopeasti. Mercedes heilutti jälleen valkoista
kättään. Yaqui heilutti myöskin ja Gale ymmärsi viittauksen käskevän
tarkoituksen.
Ottaen nopeasti vesisäiliön ja pyssyt maasta kiersi Gale toisen
käsivartensa Thornen ympärille tukeakseen häntä.
"Tule nyt, vanha veikko. Jaksatko kävellä? Nojaudu vain tukevasti
minuun, niin pääsemme kyllä pian täältä. Älä katso kuiluun, vaan
suoraan jalkoihisi, mihin astut. Meillä ei ole paljon aikaa, sillä ilta
pimenee nopeasti. Voi, Thorne, pelkään Jimin kaatuneen! Ja silloin kun
näin Laddyn viimeksi, oli hän pahasti haavoittunut."
Gale oli tapausten johdosta hyvin kiihoittunut ja valpas. Hän näytti
olevan valmis vaikka mihin. Ja päästyään kerran särmäiseltä ja
kuoppaiselta laavalta tielle voi hän helpommin taluttaa Thornea ja
katsoa terävin silmin joka suunnalle, oliko vihollisia vielä missään
näkyvissä.
"Kuuntelehan, Thorne! Mitä tuo on?" kysyi hän pysähtyen paikalle, josta
tie alkoi laskeutua alemmaksi suuria laavassa olevia halkeamia pitkin.
Hiljaisuuden rikkoi omituinen ääni, joka ei sopinut ollenkaan aikaan
eikä paikkaan. Kuului nimittäin käheätä laulua: "Pyöritä tyttöä,
pyöritä vain! Kaikki miehet ovat vielä jäljellä. Kaikki piiriin!
Kieputa tyttöä, kieputa vain!"
"Halloo, Jim!" huusi Gale taluttaen Thornen laavan kulmauksen toiselle
puolelle. "Missä sinä olet? Ah, sinä vanha ampuja, luulin sinun
kaatuneen. Olen niin iloinen nähdessäni sinut elävänä! Oletko
haavoittunut?"
Jim Lash seisoi tiellä nojautuen pyssyynsä, jota hän nähtävästi käytti
sauvana. Hän oli kalpea, mutta hymyili kumminkin. Kädet olivat veriset,
ja vasempaan jalkaan juuri polven yläpuolelle oli hän sitonut tiukasti
huivinsa. Jalka oli hervoton ja hän laahasi sitä kulkiessaan.
"Luullakseni en ole pahastikaan haavoittunut", vastasi Jim, "mutta
jalkaani pakottaa kumminkin niin riivatusti, jos sen tahdot tietää."
"Laddy, missä hän on?"
"Hän on tuon halkeaman toisella puolella. Koetin juuri päästä hänen
luokseen. Meillä oli kuumat paikat täällä. Laddy haavoittui pahasti,
ennenkuin hän läksi Rojasta vastaan koettaakseen pysähdyttää hänet...
Dick, näitkö, miten yaqui käsitteli Rojasta?"
"Josko minä näin!" huudahti Gale julmasti.
"Loppu säästi minut päistikkaa syöksymästä reunan yli. Katso, minä olin
lähempänä Mercedeksen piilopaikkaa kuin sinä. Kun Rojas ja hänen
viimeinen miehensä menivät kuilun yli, läksi Laddy heidän jälkeensä,
mutta minä en voinut. Hän ampui Rojaksen toverin, mutta kaatui itsekin.
Sitten hän kumminkin nousi, horjui eteenpäin, kaatui jälleen, nousi ja
kaatui. Hän jatkoi siten, kunnes hän tuuskahti suulleen lopullisesti.
Luullakseni on meillä hyvin vähän toivoa löytää häntä hengissä... Sanon
teille, pojat, ettei Rojas välittänyt mistään, Mercedes oli suuressa
vaarassa. Näin hänen ampuvan Rojasta, mutta luodit eivät voineet
pysähdyttää roistoa. Hikoilin melkein verta katsoessani Mercedeksen
kamppailua hänen kanssaan penkereellä. Sitten se loppui. Sellaiseen ei
olisi kyennyt kukaan muu kuin yaqui... Thorne, näit kai sinäkin sen?"
"En. Pyörryin tuskasta."
"Mikä vahinko! En ole milloinkaan nähnyt sellaista kuolemanhyppyä!
Thorne, näytät melko virkeältä. Miten on laitasi? Dick, onko hän
pahoinkin haavoittunut?"
"Ei. Hänen päänsä on vain kaatuessa tärähtänyt ja sitten on hänellä
haava ohimossa", vastasi Gale. "No, Jim, salli minun auttaa sinut tämän
paikan yli."
Askel askeleelta talutti Gale molemmat haavoittuneet toverinsa
jyrkännettä alas ja sitten kapeaa laavasiltaa kuilun yli. Saavuttuaan
sinne käski hän heidän levähtää sen aikaa kuin hän meni hakemaan
Laddya. Dick löysi hänet makaamasta suullaan verisen käden puristaessa
vielä pistoolia. Gale luuli häntä ensin kuolleeksi, mutta tutkittuaan
häntä tarkemmin huomasi hän Laddin vielä elävän, vaikka hänessä olikin
monta haavaa. Hän nosti toverinsa selkäänsä ja kantoi hänet toisten
luo.
"Hän elää vielä, mutta siinä onkin kaikki", sanoi Dick laskiessaan
Laddin maahan. "Tehkää voitavanne. Pysähdyttäkää verenvuoto. Kuten
tiedätte, on hän yhtä sitkeähenkinen kuin kaktus. Minun on
kiiruhdettava Mercedeksen ja yaquin luo."
Hän kiiruhti takaisin yhtä varmoin askelin ja nopeasti kuin
vuoristolammas. Kun hän saapui Rojaksen viimeisen toverin, kuolleen
meksikolaisen kohdalle, näki hän, miten hirveästi Laddin suuren pyssyn
luoti oli miehen raadellut. Hänellä ei ollut kumminkaan aikaa pysähtyä.
Rinteen alussa kulki hän nopeammasti kuin Rojas, mutta sitten kun hän
oli päässyt penkereelle johtavalle kovalle, liukkaalle ja rosoiselle
jyrkänteelle, oli hänen pakko kulkea hyvin varovaisesti. Mutta pian oli
hän kumminkin Mercedeksen ja yaquin luona. Tyttö juoksi suoraan Dickin
syliin, jolloin tytön voimat, ellei rohkeus, pettivät ja hän tuli aivan
hervottomaksi.
"Mercedes, olette turvassa. Thorne on vain hieman loukkautunut. Kaikki
on hyvin."
"Entäs Rojas?" kuiskasi tyttö.
"Kuollut. Hän on tuolla aukon pohjalla. Yaquin kosto, Mercedes."
Gale kuuli tytön kuiskaavan neitsyt Marian nimen. Sitten hän nosti
Mercedeksen syliinsä.
"No, yaqui, lähdetään nyt."
Intiaani murahti silloin jotakin ja painoi kädellään veristä olkaansa.
Gale katsoi häneen tarkasti. Yaqui oli yhtä tutkimaton kuin ennenkin,
mutta kumminkin tiesi Gale jotenkin, ettei mies välittänyt tuosta
haavasta. Hän seurasi Galea.
Pysähtymättä kertaakaan, kulkien hitaasti toisissa paikoissa ja
varovaisesti toisissa ja nopeasti silloin kun tie oli tasainen, kantoi
Gale Mercedeksen harjanteelle ja sitten toisten luo. Jim Lash koetti
kömpelösti sitoa Laddia ja Thorne auttoi häntä. Ladd oli tajuissaan,
mutta hän oli niin kalpea kuin hän olisi ollut kuolemaisillaan. Thorne
ja Mercedes tervehtivät tyynesti toisiaan -- omituisen tyynesti,
ajatteli Gale, joka itse oli hyvin kiihoittunut. Ladd hymyili hänelle
ja olisi selvästi sanonut jotakin, jos hän vain olisi jaksanut.
Yaquikin saapui vihdoin ryhmän luo ja hänen terävät silmänsä
tarkastelivat jokaista erikseen ja kiintyivät lopulta Laddiin.
"Dick, luullakseni olemme pahemmassa kuin pulassa", sanoi Jim heikosti.
"Minuutin tahi parin kuluttua selviää se sinulle ja Mercedeksellekin.
Olen aivan pyörällä päästäni... Luullakseni on parasta, että menet
noutamaan tänne huopapeitteitä, vettä, suolaa ja puita. Laddylla on
yksi mahdollisuus sadasta jäädä henkiin. Auta häntä ensin. Valmista
kuumaa suolavettä. Jos jalkani on poikki, lastoita se niin hyvin kuin
osaat. Tuo yaquin olkapäässä oleva reikä paranee päivässä, mutta Thorne
on pahemmasti haavoittunut. Kiiruhda nyt, Dick, vanha veikko."
Lashin ääni hiljeni käheäksi kuiskaukseksi ja hän vaipui hiljaa
selälleen ojentaen muut jäsenensä suoraksi, paitsi haavoittuneen
jalkansa. Gale tarkasti sen ja huomattuaan, ettei luu ollut
murskautunut, nousi hän lähteäkseen lähteelle.
"Mercedes, nostakaa Thornen pää syliinne; aivan niin. Nyt lähden."
Yaquikin oli nyt saanut haavoittuneen olkapäänsä sidotuksi ja aikoi
lähteä Galen mukaan kiinnittämättä mitään huomiota Galen käskyyn pysyä
muiden luona. Mutta intiaani kulki hitaasti ja vähitellen jätti Gale
hänet jälkeensä. Auringonlaskun viimeinen kirkkaus valaisi tien, jota
oli helppo laskeutua laaksoon. Muutamat hevoset olivat tulleet juomaan.
Blanco sol tunsi Galen, hirnui ja tuli laukaten häntä kohti. Laaksossa
oli jo hämärä. Yaqui saapui ja rupesi kokoamaan risuja. Gale kokosi
rivakasti tarvitsemansa esineet ja käärittyään ne tervavaatteeseen
läksi hän takaisin.
Ilta pimeni pimenemistään. Tie oli kapea, jyrkkä ja muutamin paikoin
jyrkänteitten reunustama. Galen kantamus ei ollut hyvinkään raskas,
mutta sen heiluminen kahtaalle päin hidastutti kulkua ja oli syöstä
hänet kuiluun, toisin vuoroin kolhien vuoren seinämää. Hän huomasi pian
olevansa pakotettu odottamaan yaquia antaakseen tämän kulkea edellä,
sillä hän oli huomannut, että intiaani näki melkein yhtä hyvin yöllä
kuin päivälläkin. Gale uurasti ylöspäin kantaen heiluvaa kuormaansa
milloin olallaan, milloin vetäen sitä jäljessään, ja vaikka rinne ei
ollutkaan hyvin pitkä, tuntui se kumminkin loppumattomalta. Vihdoin
saapuivat he tasaisemmalle maalle ja lopulta Mercedeksen ja
haavottuneiden luo.
Hän rupesi heti työhön. Yaquin oli vain huolehdittava tulesta ja
lämpimästä vedestä, ja Mercedeksen oli autettava Galea niin
tarmokkaasti kuin suinkin. Dick huomasi, että Laddylla oli monta
haavaa, joista ei kumminkaan yksikään ollut vaarallisessa paikassa.
Paimenen veri oli sen sijaan vuotanut nähtävästi kuiviin, eikä hän
palannut tajuihinsakaan, vaikka Gale koettikin voitavansa. Jim Lash oli
luullut, että Laddilla oli yksi mahdollisuus sadasta pelastua, mutta
Gale muutti tuon otaksuman yhdeksi tuhannesta. Autettuaan toveriaan
kaikin mahdollisin tavoin levitti Gale huopapeitteitä hänen alleen ja
ympärilleen ja kiinnitti sitten huomionsa Lashiin.
Jim palasi vähitellen tajuihinsa. Särkynyt luoti oli tehnyt suuren
reiän hänen reiteensä. Tutkittuaan haavan ei Gale ollut varma, oliko
luu vahingoittunut, mutta sen hän huomasi kumminkin selvästi, ettei
luunmurtuma ollut kumminkaan paha. Kun hän pesi haavaa kuumalla
suolavedellä, vaikeroi Jim. Sidottuaan hänet ja sijoitettuaan hänet
Laddin viereen rupesi Gale hoitamaan Thornea, joka oli hyvin heikko ja
melkein tajuton. Luoti oli kyntänyt luuhun asti ulottuvan vaon hänen
päähänsä. Kun haava oli sidottu, pyörtyi Mercedes. Gale nosti hänetkin
muiden viereen ja peitteli heidät sitten huopapeitteillä ja lopuksi
tervavaatteella.
Sitten tuli yaquin vuoro. Luoti oli lävistänyt tämän olkapään. Galesta
näytti haava vaaralliselta, mutta intiaani sanoi sitä kirpunpuremaksi.
Hän salli kuitenkin Galen sitoa sen ja totteli saatuaan käskyn maata
hiljaa tulen vieressä huopapeitteeseensä kääriytyneenä.
Gale rupesi vahtimaan. Hän oli vieläkin niin tyyni, että häntä
itseäänkin ihmetytti, ja väsymyskin oli kokonaan haihtunut. Estääkseen
tulta sammumasta heitti hän siihen silloin tällöin risuja istuessaan
sen vieressä tahi kävellessään edestakaisin penkereellä. Joskus hän
seisahtui katsomaan noita viittä nukkujaa arvaillen, herääkö pari
heistä enää milloinkaan elämään.
Aika oli kulunut pian, mutta sitten kuin nopean toiminnan hetket olivat
ohi, muuttuivat tunnit vähitellen tavallisen pituisiksi. Yö jatkui,
ilma kylmeni, tähdet kirkastuivat, taivas tuli sinisemmäksi ja jos nyt
sellainen oli mahdollista, muuttui hiljaisuuskin painostavammaksi.
Nuotio sammui ja risujen puutteessa ei Gale voinut sitä enää sytyttää.
Hän kulki vain edestakaisin lyhyttä väliä tuntien sitä enemmän kylmää
ja kosteutta, kuta lähemmäksi aamu tuli. Pimeys muuttui niin synkäksi,
ettei hän voinut nähdä nukkujain kalpeita kasvoja. Hän pelkäsi harmaata
sarastusta ja päivän valkenemista. Laavan pinnalla oleva musta verho
muuttui vähitellen vaaleammaksi, sitten harmaaksi ja lopulta kirkastui
aamu nopeasti.
Hetki oli siis koittanut, jolloin Dick Galen oli aloitettava vaikea
työnsä. Oli luonnollista, että hän epäröi hieman alussa, ja
luonnollista oli sekin, että hän mennessään katsomaan rauhallisia
nukkujia teki sen kuin jonkun ankaran ja peräänantamattoman voiman
pakotuksesta. Yaqui liikahti, nousi, haukotteli ja vaikka hän ei
hymyillytkään Galelle, kirkastuivat hänen tummat kasvonsa kuitenkin
hieman. Hänen kätensä riippui ja näytti kankealta, mutta muuten hän
tuntui olevan entisellään. Mercedes nukkui raskaasti. Thornella oli
niin kova kuume, että hän alkoi näyttää hyvin rauhattomalta, ja
Laddissa ei näyttänyt olevan henkeä juuri ollenkaan. Jim Lash nukkui
niinkuin ei haava olisi häntä suurestikaan vaivannut.
Gale lopetti tutkimisensa tuntematta mieltään hyvinkään järkytetyksi.
Niin kauan kuin Thorne ja Ladd vielä elivät, oli toivoakin. Sitten hän
mietti hetkisen ja hänen päätöksensä oli heti valmis.
Hän herätti Mercedeksen. Kuinka ihmeellinen, toivova ja kaunis olikaan
hänen avautuvien silmiensä ensimmäinen katse! Sitten muuttui se hyvin
huolestuneeksi ja hän nousi nopeasti.
"Mercedes, tulkaa. Oletteko terve? Laddy elää vielä eikä Thornekaan ole
hyvin huono. Mutta minulla on teille työtä ja teidän on autettava
minua."
Mercedes kumartui Thornen puoleen tunnustellen käsillään tämän kuumia
kasvoja. Sitten hän nousi osoittaen olevansa sellainen nainen,
jollaiseksi Gale oli hädän arvellutkin hänet muuttavan.
Dick nosti Laddin selkäänsä niin varovaisesti kuin suinkin.
"Mercedes, ottakaa niin paljon tavaroita kuin voitte kantaa ja
seuratkaa minua." Viitattuaan sitten yaquille, että tämä jäisi sinne,
alkoi hän laskeutua mäkeä kantaen Laddia selässään.
Pysähtymättä hetkeksikään, astumatta harhaan ja tuntematta väsymystä
kantoi Gale haavoittuneen laaksoon. Mercedes kulki hänen kintereillään
ketterästi, keveästi ja joustavasti kuin pantteri. Gale jätti hänet
Laddin luokse ja palasi takaisin. Kun hän läksi jälleen alas Thorne
selässään, tunsi hän voimiensa vähenevän. Hän kantoi kuitenkin
toverinsa varmasti ja nopeasti lähteelle ja laski hänet Laddin viereen.
Jälleen hän kääntyi, ja kun hän alkoi kiivetä jyrkälle laavarinteelle,
oli hänellä niin kuuma, että hän hikoili, ja hän oli hyvin hengästynyt.
Kun hän saapui yöpaikalle, kuuli hän tervehtivän äänen. Jim Lash oli
noussut istualleen.
"Halloo, Dick, heräsin hieman liian myöhään tänään. Missä Laddy on?
Dick, ethän aikone sanoa, että --"
"Laddy on vielä hengissä, muuta en tiedä."
"Entä Thorne ja Mercedes? Kuulehan, poikaseni, et suinkaan ole kantanut
noita haavoittuneita raajarikkoja tuota kauheata tietä laaksoon?"
"Minun oli pakko, Jim. Tunnin auringonpaiste olisi tappanut sekä Laddyn
että Thornen. Tule nyt, vanha veikko."
Kerrankin muuttui Jimin tyyni ja huoleton käytös hämmästykseksi ja
liikutukseksi.
"Olen aina tiennyt sinut reippaaksi mieheksi, mutta, Dick, mikään
hevonen et sinä sentään ole. Ojenna minulle kainalosauva ja tue minua
toiselta puolelta."
"Tule nyt vain! Tässä ei ole aikaa jaaritteluun."
Hän nosti paimenen selkäänsä, käski yaquin kantaa leiritarpeita ja
läksi vielä kerran laskeutumaan jyrkkää rinnettä. Jim Lash oli noista
kolmesta raskain ja Gale sai ponnistaa voimansa äärimmilleen voidakseen
kantaa häntä kuoppaista tietä pitkin. Kumminkin kulki hän kulkemistaan
alemmaksi kävellen nopeasti ja varmasti pahojen paikkojen ohi ja saapui
vihdoin laaksoon jyskyttävin sydämin ja verestävin silmin. Toinnuttuaan
kävi hän hakemassa leiritarpeet, joita yaqui ei ollut jaksanut kantaa.
Sitten hän rupesi vakavasti neuvottelemaan Jimin, Mercedeksen ja yaquin
kanssa, miten Thornea olisi hoidettava, jotta hän jäisi henkiin. Laddin
tilaa luuli Gale nyt toivottomaksi, vaikka hän aikoikin toimia tämänkin
pelastamiseksi niin paljon kuin suinkin.
Vahtiessaan ja hoitaessaan haavoittuneita tuntui Galesta, että pari
vuorokautta kului kuin pari tuntia. Tuon ajan kuluessa parani intiaani
sen verran, että hän voi suorittaa kaikkia muita paitsi raskaita töitä.
Vihdoinkin alkoi Gale väsyä ja lopulta oli hänen antauduttava.
Levättyään vapautti hän Mercedeksen Thornen hoitamisesta, Thornen,
jonka luota Mercedes ei olisi halunnut mitenkään poistua. Soturilla oli
kova kuume ja Gale pelkäsi verenmyrkytystä. Häntä ei voitu jättää
hetkeksikään yksikseen. Hänen tilansa paheni pahenemistaan ja koitti
hetki, jolloin Gale luuli hänen varmasti kuolevan. Mutta se päivä kului
ja samoin yökin ja seuraava päivä, ja Thorne eli vain vielä houraillen
yhtämittaa ja muuttuen yhä kalpeammaksi. Mercedes hoiti häntä hellästi
ja äärettömän huolellisesti tehden kaikki, mitä ihmisen voimin voitiin
tehdä toisen ihmisen puolesta. Tyttö kalpeni, sulkeutui itseensä ja
muuttui hiljaiseksi. Mutta nopeasti Galen hämmästykseksi ja iloksi
rupesi Thornen kuume laskeutumaan. Samalla hävisivät myös tulehtuneen
haavan kuumuus ja punaisuuskin. Seuraavana aamuna oli Thorne tajuissaan
ja Galeenkin tarttui hieman samaa toivoa, josta Mercedes ei ollut
hetkeksikään luopunut. Hän pakotti tytön levolle ruveten itse hoitamaan
toveriaan. Sinä päivänä huomasi hän vaaran olevan ohi. Thornen
paraneminen oli nyt mahdollinen ja riippuisi ehkä kokonaan hänen
saamastaan hoidosta.
Jim Lashin haava parani vähitellen kiusallisemmitta oireitta. Oli vain
ajan kysymys, milloin hän voi käyttää jalkaansa jälleen. Mutta kaikkina
näinä päivinä ei Laddin tilassa huomattu juuri minkäänlaista muutosta,
ellei oteta huomioon, että hän sitä mukaa kuin aika kului näytti
vähitellen riutuvan pois. Hänen haavansa eivät paranneet umpeen, niistä
vuoti verta joka päivä ulospäin ja ehkä sisäänkin, veren kumminkaan
maksoittumatta. Jonkun päivän kuluttua halusi yaqui ruveta hoitamaan
Laddia. Gale suostui siihen ajatellen kumminkin Laddin heikontuvan
vähitellen niin, että hän kuolee tajuihinsa palaamatta, mutta myöntäen
samalla sen olevan aivan mahdotonta tietää, mitä tuo omituinen intiaani
voikaan kyetä saamaan aikaan. Yaqui poistui leiristä muutamiksi
tunneiksi ja kun hän palasi, toi hän mukanaan Galelle aivan
tuntemattomien erämaan kasvien lehtiä ja juuria. Niistä valmisti
intiaani jonkunlaista voidetta, irroitti sitten Laddin siteet ja siveli
salvaa haavoihin. Tehtyään sen antoi hän haavoittuneen maata
auringonpaisteessa sitomatta ja peitti hänet vain yöksi. Seuraavana
päivänä antoi hän kuivan lämpimän ilman jälleen vaikuttaa haavoihin,
jotka paranivat hitaasti umpeen, eikä verta sitten enää vuotanut
ulospäin.
Päivät kuluivat ja muuttuivat viikoiksi. Yaqui parani täydellisesti ja
Jim Lash alkoi kulkea paikasta paikkaan kainalosauvan varassa hoitaen
vuorotellen intiaanin kanssa Laddia. Thorne makasi heikkona, ollen
entisen raihnaisen minänsä laihtunut haamu, mutta kumminkin elämää
säteilevin silmin, jotka olivat alituisesti Mercedekseen kiintyneet.
Ladd eli vielä, sillä henki ei näyttänyt haluavan poistua tuosta
luotien lävistämästä ruumiista. Hän kuihtui, riutui ja laihtui aivan
luurangoksi. Hän tunsi hoitajansa ja auttajansa, mutta ei jaksanut
puhua. Ainoastaan silmät ja luomet liikkuivat muun ruumiin pysyessä
jäykkänä. Näinä päivinä ei hänelle annettu muuta kuin vettä. Oli
ihmeellistä nähdä, miten sitkeästi hän piti kiinni elämästä, vaikka hän
olikin niin heikko. Gale kuvitteli, että kuolema pysyi loitolla vain
yaquin voiman vaikutuksesta. Tuo väsymätön, omituinen ja tutkimaton
villi oli aina paimenen vieressä. Hänen suuret synkät silmänsä
leimusivat. Vihdoin hän tuli Galen luokse, ja tuon omituisen valon
kirkastaessa hetkeksi hänen tummat kasvonsa ilmoitti hän Laddin jäävän
henkiin.
* * * * *
Toisena päivänä sen jälkeen kuin Laddille oli annettu sellaista
juoksevaa ravintoa, jota hän voi niellä, kykeni hän jo puhumaan.
"Varmasti on tällainen helvetillistä", kuiskasi hän.
Galen mielestä olivat sanat hyvin Laddin tapaiset, ja kaikki muutkin,
jotka sattuivat ne kuulemaan, hymyilivät kyyneleittensä läpi.
Sen jälkeen alkoi Ladd vähitellen toipua, mutta niin äärettömän
hitaasti, että ainoastaan toivovat silmät voivat huomata jonkun
muutoksen tapahtuneen. Jim Lash heitti sauvansa menemään, ja Thornekin,
vaikka hän olikin vielä heikko, oli jo täysin terve ennenkuin Ladd voi
liikuttaa kättään ja kääntää päätään. Hänen kasvoistaan hävisi tuo
pitkäaikainen liikkumaton synkkyys kuin varjo ja hänen kuiskauksensa
tulivat kovemmiksi. Ja vihdoinkin koitti päivä, jolloin Gale, joka oli
epäillyt kaikista kauimmin, muutti mielensä ymmärtäessään paimenen
paranevan. Tämän toteamisen aiheuttama ilo soi Galellekin entisen
mielenrauhan jälleen. Tuntiessaan kiitollisuuden, nöyryyden ja pelon
täyttävän mielensä oli hän varma, että nämä synkät kauhun ajat olivat
nyt olleet ja menneet. Hän halusi iloissaan kiittää uskollista
Mercedestä, Thornea, iloista Lashia, Laddia itseään ja tuota omituista
ja ihmeellistä intiaania, joka hänen mielestään oli nyt jonkunlainen
loistava ilmiö. Hän muisteli kotia ja Nelliä. Nuo peloittavat
yhteenpuristuvat punaiset rinteet menettivät jotakin jylhyydestään, ja
hänestä tuntui kuin joku hyvä hengetär olisi liidellyt läheisyydessä.
"Pojat, tulkaahan tänne", sanoi Ladd hiljaa. "Tulkaa tekin Mercedes.
Kutsukaa yaquikin tänne."
Ladd makasi muiden rakentamassa varjoisessa majassa. Hänen päänsä
lepäsi pieluksella. Hänestä ei näkynyt juuri muuta kuin pitkät laihat
kasvojen piirteet, ja elleivät hänen terävät, miettiväiset ja
ystävälliset silmänsä olisi olleet niin pirteät, olisivat hänen
kasvonsa muistuttaneet nälkään kuolleen ihmisen kuolinnaamiota.
"Haluan tietää mikä päivä nyt on ja missä kuukaudessa", sanoi hän.
Kukaan ei voinut vastata hänelle. Kysymys näytti hämmästyttävän Galea,
kuten ilmeisesti muitakin.
"Katsokaa kaktuksista", jatkoi Ladd.
Aivan laavaseinämän vieressä kasvoi surkastunut _saguaro_. Muutamia
kuoleutuneita kukkia, jotka joskus olivat olleet valkoiset, riippui
huilumaisesta rungosta.
"Tuon suuren kaktuksen näöstä päättäen näyttää siltä kuin meillä olisi
maaliskuun loppu käsissä", sanoi Jim Lash synkästi.
"Varmasti on huhtikuu jo alkanut. Katsokaa aurinkoa, ja kai tunnette
kuumuuden lisäytyvän?"
"Mitä sitten, vaikka nyt olisikin huhtikuu?" kysyi Lash hitaasti.
"Aioin vain sanoa, että on jo aika teidän kaikkien lähteä takaisin
Forlorn Riveriin, ennenkuin lähteet kuivavat."
"Laddy, lähdemme heti kun sinä paranet niin paljon, että voit istua
satulassa."
"Silloin se on jo varmasti liian myöhäistä."
Syntyi vaitiolo, jonka kuluessa ne, jotka olivat kuulleet Laddin sanat,
katsoivat häneen ja toisiinsa. Lash liikautti levottomasti
loukkautunutta jalkaansa ja Gale näki hänen kostuttavan huuliaan
kielellään.
"Charlie Ladd, tarkoitatko, että ratsastaisimme tiehemme ja jättäisimme
sinut tänne?"
"Eihän tässä ole muutakaan tehtävää. Kuuma vuodenaika on aivan lähellä
ja lähteet kuivuvat kuivumistaan. Silloin ette voi matkustaa... Makaan
tässä avutonna ja Jumala ainoastaan tietää, milloin voin lähteä
liikkeelle. Luultavasti kuluu siihen vielä viikkoja. Vaikka jäisinkin
elämään, ei minusta kumminkaan tule miestä enää. Kuulkaahan, tällaista
sattuu useinkin erämaassa ja luullakseni se on hyvinkin tavallista.
Olen kuullut kerrottavan useita tapauksia, jolloin muiden on ollut
pakko jättää joku joukostaan erämaahan. Siinä ei ole mitään
moittimista. Kun taistellaan erämaata vastaan, on luovuttava
hentomielisyydestä. Kuten sanoin, olen mennyttä miestä. Olette hulluja,
jos rupeatte minua odottamaan, kun ei ole kysymyksessä muuta kuin vanha
erämaan tarina. Jos lähdette heti, pääsette ehkä kotiin, mutta jos
odotatte saadaksenne minut mukaanne, voi se olla jo silloin myöhäistä.
Tämä laavakuoppa muuttuu pian kuumaksi kuin leivinuuni. Kuten
huomaatte, pojat, on tämä ainoa keino. Jim, vanha veikko, eikö olekin?"
"Ei, Laddy, enkä voi käsittää, miten voit minulta tuollaista
kysyäkään."
"No sitten voitte jättää minut tänne yaquin ja parin hevosen kanssa.
Ammumme vuoristolampaita ja syömme niitä. Ja ellei vesi lopu --"
"Ei ollenkaan!" keskeytti Lash tuimasti.
Ladd katsoi nyt Galeen.
"Poikaseni, sinä et ole niin itsepäinen kuin Jim, sillä sinä ymmärrät
varmasti suunnitelmani järkevyyden. Nell odottaa sinua palaavaksi
Forlorn Riveriin. Ajattele, mitä se hänelle merkitsee! Hän on kirotun
suloinen tyttö, Dick, eikä sinulla ole minkäänlaista oikeutta särkeä
hänen sydäntään vanhan riutuneen lehmäpaimenen vuoksi. Ajattele, miten
hän odottaa sinua surullisin ja miettiväisin kasvoin ja kyyneleisin
silmin. Sinähän lähdet, poikaseni, etkö lähdekin?"
Dick pudisti päätään.
Paimen käänsi nyt katseensa Thorneen päin, mutta nyt oli hänen
harmaitten silmiensä välähtelevä kirkkaus himmennyt.
"Thorne, sinä ainakin olet aivan eri asemassa. Jim on houkka ja
_choyan_ piikit ovat lumonneet nuoren Galen. Hän on saanut erämaan
myrkkyä vereensä. Mutta sinä -- sinulla ei ole mitään syytä jäädä tänne
-- voit kyllä löytää tien kotiin. Sitä on helppo seurata, sillä onhan
se niin monen kengitetyn hevosen polkema. Ota vaimosi mukaasi ja
lähde... Seuraat kai varmasti neuvoani, Thorne?"