Blanco solilla ei näyttänyt olevan ollenkaan halua taivuttaa päätänsä
siepatakseen suuhunsa apilasta, joka kahisi pehmeästi sen jalkoja
vasten. Gale tunsi hevosen herkän, melkein ihmisellisen valppauden. Sol
tiesi yhtä hyvin kuin hänen isäntänsäkin tämän paon luonteen.
Yaqui pysähtyi kentän äärimmäiseen päähän, ja valkoisten hevosten jono
supistui vähitellen kiinteäksi joukoksi. Tästä alkoi eräs joelle
johtava tie. Nuotiot olivat niin lähellä, että kirkkaiden liekkien
lepattaminen ja tulien vierellä liikuskelevien miesten tummat hahmot
näkyivät selvästi. Yaqui laskeutui satulasta. Hän siveli kädellään
Diablon turpaa puhuen hiljaa ja uudistaen sitten tuon tempun jokaiseen
hevoseen nähden. Gale oli jo aikoja sitten lakannut ihmettelemästä tuon
omituisen intiaanin käyttäytymistä. Hänen temppujaan ei voitu juuri
selittää eikä ymmärtää, mutta niiden aiheuttamat tulokset olivat aina
hämmästyttävät. Gale ei ollut milloinkaan ennen nähnyt hevosten
seisovan niin hiljaa kuin nyt. Ne eivät kuopineet eivätkä purreet
kuolaimiaan, eivät heitelleet päätään eivätkä vapisuttaneet satulaansa
eivätkä kuormiaan ja olivat muutenkin aivan ääneti. Näytti aivan siltä
kuin intiaanin hiljaisuus olisi tarttunut niihinkin.
Yaqui katosi varjoihin yhtä äänettömästi kuin hän olisi ollut osa
niistä. Pimeys nieli hänet. Hän lähti samaan suuntaan kuin tiekin vei.
Gale arvaili, aikoiko yaqui opastaa matkueen jotenkin kapinallisten
vahtien ohi. Ladd oli kumartunut niin alas kuin suinkin kääntäen
korvansa tiehen päin. Jimin pitkä kaula oli kaaressa kuin kuuntelevan
hirven. Gale kuunteli myöskin ja hitaiden hiljaisten hetkien kuluessa
vapautui hänen kuulonsa yhä enemmän jännityksestä. Hän kuuli Blanco
solin hengityksen ja oman sydämensä sykinnän, apilaan silkinhienon
kahinan ja epäselvästi kuuluvan kaukaisen äänen, joka oli kuin
eksynyttä kaikua. Sitten oli hän kuulevinaan hiljaista huminaa, joka
oli niin heikkoa, ettei hän tiennyt, miksi hän sitä nimittäisikään.
Sitten seurasi pitkä ja hiljainen hetki.
Yaqui ilmestyi takaisin yhtä hiljaa kuin hän oli poistunutkin. Hän oli
kai sittenkin varjojen osa, mutta hän oli tullut kuitenkin takaisin.
Hän läksi tielle taluttaen Diabloa. Valkoinen juova alkoi jälleen
hitaasti liikkua. Gale jäi hieman jälkeen. Harvojen pensaitten peittämä
rinne vietti loivasti Forlorn Riverin syvään, leveään uomaan. Blanco
sol astui muutamia askelia syrjään tieltä. Katsoen tarkasti maahan
huomasi Gale kolme esinettä: valkoisen sombreron, huopapeitteen ja
erään suullaan makaavan meksikolaisen. Yaqui oli hiipinyt tuon vahdin
kimppuun kuin hiljainen kuoleman tuuli. Erämaan arosusi ulvoi ja tuo
villi huuto soveltui hyvin pimeyteen ja yaquin tekoon.
Kun he olivat saapuneet joen törmän tummaan varjoon, pysähtyi yaqui
jälleen ja katosi yhtä äänettömästi kuin äskenkin. Galesta näytti kuin
intiaani olisi lähtenyt kulkemaan joen valkoiselta näyttävän
hiekkapohjan poikki, jonka muutamat kivet kuvastuivat harmaina ja jonka
vastakkaisen rannan tummempi juova oli näkyvissä. Mutta hän katosi ja
oli mahdotonta sanoa, menikö hän sitä vaiko tätä tietä. Hetket
kuluivat. Hevoset olivat kohottaneet päänsä pystyyn, katsoivat
leimuaviin nuotioihin ja kuuntelivat. Tämä kaikki värisytti Galea --
hiljaisuus, pako ja tuo ihmeellinen intiaani hiipimässä tuomion hitain
välttämättömyyksin toisen vahdin kimppuun. Kului tunti ja Galesta
tuntui kuin hän olisi tullut kuuroksi. Maailmassa ei tuntunut olevan
enää ääniä ollenkaan. Erämaa oli yhtä hiljainen kuin pimeäkin. Mutta
sitten palasi tuo sama omituinen muutos Galen jännittyneeseen kuuloon,
jonkunlainen keskeytys, väliaika ja tärinä, mutta tällä kertaa voi hän
antaa tuolle äänelle nimenkin. Se voi olla tuulen huminaa tahi kaukana
olevan suden ulvontaakin, mutta Gale kuvitteli sitä toisen vahdin
kuolinkorinaksi tahi tuoksi yaquin tahdottomaksi omituiseksi
huudahdukseksi. Blanco solin koko suuri ruumis värisi, ja silloin oli
Gale varma, ettei ääni ollut kuvittelua.
Tämä varmuus painoi Galen mieleen paon luonteen kerta kaikkiaan. Yaqui
hallitsi sekä hevosia että paimenia. Thorne ja Mercedes olivat kuin
lumottuja. Intiaanin omituinen hiljaisuus ja hänen salaperäiset
voimansa olivat käsittämättömät, kun niitä verrattiin hänen hitaaseen,
varmaan ja armottomaan toimintaansa. Jos hän niin hallitsi noita muita,
niin oli Gale vielä enemmän hänen vallassaan, hän täytti Galen kaikki
ajatukset ja ennusti tämän paon villiä ja peloittavaa tulevaisuutta.
Jos Rojaksessa olivat ruumiillistuneet orjan viha ja intohimot ja
tuhannen vuoden kuluessa saadut ruoskaniskut, oli erämaan pimeys,
julmuus, auringon paahtama valkoinen veri, hurjuus ja surullisuus
yhtyneet yaquin luonteeseen.
Äkkiä ilmestyi intiaani näkyviin pimeästä. Hän hyppäsi Diablon satulaan
ja ohjasi kulkunsa joen poikki. Kerran vielä ojentautui tuo valkoisten
varjojen muodostama juova. Pehmeä hiekka vaimensi kaikki äänet
kokonaan. Leimuavat nuotiot katosivat läntisen joentörmän taakse. Yaqui
opasti heidät pajukkoon, jolloin kuului lehtien hiljaista kahinaa, ja
sitten mesquite-pensaikkoon, jolloin kuului heikkoa oksien ritinää.
Leimuavat nuotiot ilmestyivät jälleen näkyviin, ja saguaroin
eriskummaiset rungot häämöittivät epäselvästi pimeästä. Gale katseli
tarkasti tielle ja huomasikin äkkiä erään kaktuksen juurelle
ojentautuneen, suullaan makaavan huopapeitteeseen kääriytyneen olennon,
jolla oli karbiini toisessa kädessä ja hehkuva savuke toisessa.
Tämä valkoisten hevosten muodostama ratsasjoukkue sivuutti nuotiot noin
viidensadan metrin päässä kapinallisten leiristä huolimatta siitä, että
tulien ympärillä liikkuvat miehet olivat selvästi näkyvissä. Pehmeästi
hiekkaan painuvien kavioiden kapse, metallin hiljainen kilahtelu
piikkejä vasten ja hevosten hiljainen säännöllinen hengitys olivat
pakolaisten aiheuttamat ainoat äänet, joita ei olisi voitu kuulla
sadankaan metrin päähän. Silloin tällöin katosivat valot kokonaan,
tulivat hämärämmiksi ja lepattavammiksi, kunnes ne lopulta hävisivät
kokonaan näkyvistä. Beldingin nopeat ja väsymättömät juoksijat olivat
edellä, ja erämaa avautui niille laajana, pimeänä ja autiona. Rojas oli
kapinallisineen kaukana jäljessä syöden, juoden ja huolehtimatta
mistään. Synkät varjot haihtuivat Galen mielestä. Hän luotti nyt
täydellisesti yaquiin. Belding kuunteli joen toisella rannalla ja tiesi
jo luultavasti heidän päässeen pakoon. Sitten hän kertoo huomionsa
Nellille ja kätkee tytön huolellisesti. Yhtä paljon kuin Gale oli
uskonut tämän erämaan matkan vaivoihin, verenvuodatukseen ja tuskiin,
yhtä paljon hän luotti Mercedeksen lopulliseen vapautumiseen ja onneen,
ja omaan palaamiseensa tytön luo, joka oli tullut hänelle rakkaammaksi
kuin elämä.
* * * * *
Kun yaqui pysähtyi Papago Wellin kosteikkoon, karkoitti juuri rusottava
aurinko kylmän, harmaan aamusumun. Sitten kuin hevoset oli juotettu,
vietiin ne uomaan syömään ruohoa. Kuormat ja satulat irroitettiin
niiden selästä. Mercedes oli viluissaan, jäykistynyt ja väsynyt, mutta
onnellinen. Kun Gale katsoi häneen, lämpeni hänen sydämensä.
Mercedeksen silmissä oli kyllä vieläkin pelkoa, mutta se alkoi jo
haihtua toivon, rohkeuden, hänen paimenia ja yaquia kohtaan tuntemansa
myötätunnon ja Thornea kohtaan tuntemansa kuvaamattoman rakkauden
tieltä. Jim Lash huomautti, miten helposti he olivat suoriutuneet
kapinallisista.
"Varmasti lähtevät he ajamaan meitä takaa", sanoi Ladd.
He sytyttivät nuotion, keittivät ja söivät. Yaqui sanoi sitten vain:
"Nukkukaa!" Huopapeitteet laitettiin hiekalle. Mercedes nojautui
Thornen olkapäähän ja vaipui syvään uneen. Jännitys valvotti kumminkin
Thornea. Molemmat paimenet torkkuivat nuotion ääressä. Gale oli
vahdissa yaquin kanssa. Aurinko alkoi nousta korkeammalle ja
sarastuksen jäinen sumu haihtui pois. Kaniinit heiluttelivat
pumpulihäntiään mesquite-pensaitten juurilla. Gale kiipesi uoman törmän
kallioiselle laelle ja siellä hän istui katsellen takaisinpäin
penikulmien päässä näkyvälle taivaanrannalle.
Hänen silmiensä eteen levisi viettävä, aaltoileva, kuoppainen ja
juovainen aamuauringon punertama erämaa, jonka kaktuskentät ja
selvemmin näkyvät mesquite-pensaikot kimaltelivat valossa. Nimettömät
vuoret rikkoivat itäisen taivaanrannan kohottaen korkealle jylhiä ja
komeita huippujaan, joiden rinteillä punertavat sumuharsot leijailivat.
Niiden juurille oli neljänkymmenen penikulman matka, mutta silmä
arvosteli sen ainakin viideksikymmeneksi. Gale muisteli tyttöä, joka
oli jäänyt sinne niiden varjoihin.
Yaqui ei päästänyt hevosia erilleen, vaan ajoi ne yhdessä joukossa
toiselta pieneltä ruohokentältä toiselle. Noin kolmen tunnin kuluttua
toi hän ne juomaan. Kun hän lähestyi lähdettä, kapusi Gale uomaan
tähystyspaikastaan, paimenet rupesivat toimimaan ja Mercedeskin heräsi.
Pian oli matkue jälleen liikkeellä länttä kohti pitkine edellä
liikkuvine varjoineen. Yaqui kannusti Blanco diablon nopeaan raviin.
Uoma muuttui vähitellen tasaiseksi erämaaksi, vihreys alkoi muuttua
harmaaksi ja sitten punaiseksi. Ainoastaan muutamat kaktukset ja
rapautuneet pengermät peittivät hitaasti kohoavan jyrkänteen rinteitä.
Yaqui sovitti hevosensa vauhdin maanlaadun mukaan, ja hänen toverinsa
hyväksyivät kulun nopeuden. Laukkaaminen muuttui usein juoksuksi, nopea
käveleminen hitaaksi kiipeämiseksi ja pitkiksi kierroiksi, ja niin
jatkettiin penikulmittain ylös ja alas, mutta aina kumminkin eteenpäin.
Aurinko paahtoi kuumasti. Lämmennyt ilma kohosi ylemmäksi ja lännestä
syöksyvät ilmavirrat pyyhkivät matalaa ja kovasti hedelmätöntä maata.
Kaukaa etäisyydestä näkyvälle taivaanrannalle olivat suuret tomupatsaat
kokoutuneet kuin jono sienen muotoisia keltaisia pilviä.
Yaqui oli ainoa pakolaisista, joka ei milloinkaan katsonut taakseen.
Mercedes teki sen useimmin. Gale tunsi, mistä se johtui, voimatta olla
katsomatta itsekään. Mutta se oli kumminkin turhaa etsimistä. Sillä
takana olevasta erämaasta kohosi tuhansia valkoisia ja keltaisia
tomupilviä, joista jokainen voi olla hevosten kavioiden synnyttämä.
Gale tunsi, että silloin kun yaqui katsoo taakseen lähdettä ja sen
takaa siintävää tasankoa kohti, ei se tapahdu suotta. Kun auringon
suurin kuumuus oli haihtunut ja tuuli tyyntynyt, katseli yaqui tien
korkeimmalta kohdalta tarkasti länttä kohti. Auringonlaskuun ei ollut
enää pitkälti, ja tuolla paljaassa laikallisessa laaksossa olivat
Coyote Tankit, ainoa lähde Papago Wellin ja Sonoyta-kosteikon välillä.
Gale tarkasteli kaukoputkellaan ja ilmoitti yaquille, ettei hän
huomannut savua eikä muutakaan merkkiä elämästä, mutta intiaani ei
kääntänyt kumminkaan haukankatsettaan etäisistä paikoista, vaan
tuijotti sinnepäin kiinteästi. Tuntui kuin hänen silmänsä eivät olisi
voineet saada selville, mitä järki, viekkaus, ounastus tahi ehkä
aavistus ilmaisivat hänelle olevan siellä. Äkkiä löysi yaqui muutamasta
suojaisesta paikasta, jossa ei lentohiekka ollut peittänyt tietä,
hevosten jälkiä. Teräskenkäisten kavioiden merkit viittasivat länteen
päin. Muudan pohjoisesta päin tuleva tie yhtyi tässä toiseen. Gale
luuli jälkiä päivän tahi parin vanhoiksi, Ladd päivän, mutta intiaani
pudisti päätään.
Kauemmaksi ei menty. Yaqui kääntyi etelää kohti ratsastaen hitaasti ja
kiiveten lopulta erään rapautuneen harjanteen korkealle laelle. Sinne
hän pysähdytti hevosensa ja odotti. Kukaan ei kysynyt häneltä mitään.
Paimenet laskeutuivat maahan ojennellakseen sääriään ja Mercedes
nostettiin eräälle kalliolle lepäämään. Thorne oli vähitellen
mukautunut erämaan hiljaisuuteen. Hän sanoi vain silloin tällöin sanan
Galelle ja kuiskasi joskus jotakin Mercedekselle. Gale luuli ystävänsä
pian oppivan huomaamaan, että erämaassa matkustaessa puhuminen supistui
muutamiin tervehdyksiin, pariin kolmeen sanaan, jotka ilmaisivat jonkun
toverin läsnäolon, muutamiin lyhyihin määräyksiin vuorokauden töistä ja
ehkä ankaraan käskyyn tahi hiljaiseen kutsuun hevoselle.
Aurinko laskeutui ja kullanväriset rusottavat pilvet muuttuivat
sinisiksi ja tummenivat sitten, kunnes hämärä laskeutui laaksoon.
Ainoastaan vuorten huiput, jotka pykälöitsivät lähemmän ja etäisemmän
taivaanrannan, näkyivät selvästi. Pimeys lähestyi ja kirkkaasti näkyvät
kukkulat katosivat sumuun. Hevoset tömistelivät päästäkseen liikkeelle.
"Paha!" huudahti yaqui.
Hän ei viitannut kädellään, vaan hänen kaulansa ojentui ja silmät
tuijottivat tarkasti tummaan pilkkuun, joka näytti Coyote Tankien
paikan.
"Jim, näetkö mitään?" kysyi Ladd.
"En, mutta varmasti huomaa hän jotakin."
Pimeys lisäytyi vähitellen, kunnes yö kietoi laakson syvimmän osan
vaippaansa.
Silloin suoristautui Ladd nopeasti, meni hevosensa luo ja mumisi
jotakin.
"Luullakseni olet oikeassa", sanoi Lash, mutta hänen tyyni ja lempeä
äänensä oli kerrankin muuttunut. Se kuulosti nyt käheältä.
Gale, vaikka hänellä olikin terävä näkö, oli viimeinen vartijoista
huomaamaan nuo neulan kärjen kokoiset valopilkut, jotka juuri ja juuri
voitiin erottaa pimeästä.
"Laddy, ovatko nuo leiritulia?" kysyi hän nopeasti.
"Varmasti, poikaseni."
"Onko niitä montakin?"
Ladd ei vastannut, mutta yaqui kohotti kätensä levittäen sormensa.
Viisi nuotiota! Suuri joukko vallankumouksellisia tahi rosvoja tahi
joitakin muita erämaan joukkoja oli leiriytynyt Coyote Tankien luo.
Yaqui istui satulassaan hetkisen liikkumatonna kuin kivi tyynin,
muuttumattomin ja tunteettomin kasvoin. Sitten hän viittasi oikealla
kädellään Nimettömille vuorille päin, joiden korkeimmat himmeästi
näkyvät huiput katosivat juuri hämärään, ja pudisti päätään. Sen
jälkeen hän toisti saman vaikuttavan liikkeen Sonoytan kosteikkoon päin
yhtä synkin ilmein.
Tehtyään sen käänsi hän Diablon pään etelää kohti alkaen laskeutua
rinnettä tasangolle. Hänen käytöksensä muuttui päättäväiseksi,
melkeinpä ankaraksi. Ladd ei kysynyt hänen suunnitelmiaan eikä
Lashkaan. Molemmat paimenet epäröivät kumminkin näyttäen niin
omituisesti ja synkästi vastahakoisilta, ettei Gale ollut nähnyt heitä
sellaisessa mielentilassa milloinkaan. Rosvot olivat kyllä yhtä
peloittavat kuin Rojaskin ja Camino del Diablo, mutta tuo laavan ja
kaktuksien peittämä autio, hylätty ja vedetön Sonoran erämaa
kauhistutti urhoollisintakin miestä, Gale tunsi rohkeutensa lannistuvan
ja hänkin epäröi.
"Voi, mihin hän nyt menee?" huudahti Mercedes. Hänen merkitykselliset
sanansa rikkoivat lumouksen.
"Varmasti, rouva, yaqui on menossa kotiinsa", vastasi Ladd hiljaa. "Ja
ottaen huomioon vaikeutenne on meidän kiitettävä Jumalaa, että hän
tietää tien."
He nousivat satulaan ja ratsastivat rinnettä alas pimenevää etelää
kohti.
Vasta sitten kuin muudan kaktuspensaikko esti yöllisen matkustamisen,
pysähtyi intiaani viettämään yön kuivalla paikalla, jossa ei ollut
ruohoa eikä vettä hevosille eikä senkään vertaa risuja, että olisi
voitu sytyttää tuli ja keittää jotakin. Mercedes kesti vaivat
ihmeellisesti, mutta hän vaipui kumminkin heti uneen, kun hän oli
sammuttanut janonsa. Thorne levitti huopapeitteen hänen alleen ja
peitteli hänet. Sitten he söivät ja joivat. Hevosista oli ainoastaan
Diablo kärsimätön, mutta sekin oli vain vihainen eikä sillä ollut
mitään hätää. Blanco sol nuoli Galen kättä ja seisoi kärsivällisesti.
Monta kertaa ennenkin oli se saanut viettää yönsä vedettä. Yaqui käski
jälleen miesten nukkua. Ladd sanoi haluavansa vahtia iltayön, mutta
tavasta, jolla intiaani puisti päätään ja istuutui muutaman kiven
viereen, voitiin selvästi huomata, että jos Ladd rupeaa valvomaan, ei
hänen tarvitse olla yksinään. Gale paneutui pitkäkseen kangistunein
jäsenin ja väsynein silmin. Hän kuuli hevosten hiljaisen tömistelyn ja
tuulen huminan kaktuksissa, mutta hetken kuluttua ei mitään.
Kun hän heräsi, rupesi hän heti puuhailemaan ja liikkumaan. Aamu ei
sarastanut vielä ja ilma oli jäätävän kylmä. Yaqui oli löytänyt hieman
risuja, joista sytytetty tuli riitti lämmittämään heidät ja
kiehuttamaan aamiaisen. Mercedes ei noussut ennenkuin viime tingassa.
Nouseva aurinko löysi matkustajat satulasta. Kaktuksista muodostunut
piikkinen aitaus sulki heidät sisäänsä, mutta yaqui löysi kiemurtelevan
polun, joka, vaikka se olikin mutkainen, johti alituisesti kumminkin
etelää kohti. Oli ihmeellistä katsella, miten hän ohjasi Diablon
piikkisten pensaitten välitse suojellen sekä hevosen että itsensä
pistoksilta silloinkin, kun kaktukset pysähdyttivät toiset kokonaan
repien ja raadellen heitä okaillaan. Tie oli tasainen, matalain
harjanteitten välitse vievä hiekkainen sola. Joskus saapuivat he
avonaisille hiekkakentille, kujille ja aukioille, joskus taasen okaisia
päärynäpuita, suuria leveäoksaisia _ocatilloja_ ja kimpuissa kasvavia
_bisnageja_ täynnä oleville kummuille. Päivästä tuli kuuma ja kuiva.
Hyvältä tuoksuva tuuli puhalsi solassa. Kaktukset ojentelivat punaisia,
keltaisia ja sinertäviä kukkiaan. Suloinen, vaalea _ajo_-lilja kaunisti
varjoisia nurkkia.
Ratsastettuaan kymmenen penikulmaa saapuivat he solan päähän, josta
avautui ihmeellinen näköala, jonkunlainen lehtimajantapainen erämaa,
jonka pääväri oli vaaleanvihreä, vaikka siinä voitiin huomata
monenvärisiä muitakin juovia. Se kohosi loivasti matalaa, himmeästi
näkyvää tummanpunaista laavavyöhykettä kohti, josta kohosi tulivuorten
huippuja. Seutu oli synkän ja rosoisen näköinen ja yhtä rajaton kuin
taivaanrantakin.
Yaqui oli vielä epävarma, vaikka hän ei luultavasti ollutkaan
eksyksissä. Hänen haukansilmänsä etsivät ja tuijottivat kiintyen
vihdoin lounaaseen, jonne hän sitten ohjasikin hevosensa. Suuret,
huilunmuotoiset, viisi- ja kuusikymmentä jalkaa korkeat _saguarot_
kohottivat patsasmaisia runkojaan, ja niiden haarautuvat oksat ja
pyöreät muodot lisäsivät erämaan kauneutta. Matkustamista vaikeuttivat
ainoastaan matalat kaktuspensaikot. Mutta niidenkin okaiset rungot
olivat kauniit.
Harjanteiden välisissä syvänteissä ja oikealle ja vasemmalle päin
levenevien tasaisten kenttäin yläpuolella kangastukset kimaltelivat,
leijailivat, himmenivät ja katosivat -- järviä, puita, pilviä,
ylösalaisin käännettyjä vuoria ja himmeitä valkomuurisia kaupunkeja
riippui sinertävässä ilmassa.
Keskipäivällä pysähdytti yaqui ratsujoukon. Hän oli valinnut muutaman
_bisnagi_-kaktuksia kasvavan kentän lepopaikaksi ja äkkiä selvenikin
muille hänen tarkoituksensa. Pitkällä, suurella veitsellään leikkasi
hän noiden tynnyrinmuotoisten kasvien päät poikki. Hän kaivoi niistä
pehmeätä massaa ja alkoi sitten kiven avulla ja käsin survoa syvemmällä
olevaa massaa mehukkaaksi taikinaksi. Kun hän kaivoi senkin pois, jäi
pohjalle hieman kylmää vettä, jota sekä he että hevoset mielellään
joivat. Siten pakotti hän erämaan kuivimmatkin kasvit auttamaan heitä.
Mutta hän ei pysähtynyt pitkäksi ajaksi. Penikulmien leveältä oli
harmaanviheriöitä huippuisia pengermiä hänen ja tuon rosoisen
laavavyöhykkeen välillä, jonne hän nähtävästi halusi päästä ennen
pimeää. Ruvettiin ratsastamaan nopeammin ja suorempaan. Kimaltelevat
piikit pistelivät ja tarttuivat nahkaan, vaatteihin ja ihoon. Hevoset
pillastuivat, korskahtelivat, pysähtyivät ja hyppivät, mutta ne
pakotettiin kumminkin eteenpäin. Ainoastaan Blanco sol, tuo
kärsivällinen, uurastava ja lannistumaton, ei kaivannut ruoskaa eikä
kannuksia. Hiekasta kohosi kuumia pölypilviä ja polttavia henkäyksiä.
Mercedes horjui satulassaan. Thorne antoi hänelle vettä, hautoi hänen
kasvojaan, tuki häntä ja läksi lopulta Laddin luo, joka otti tytön
luokseen Torresin leveään selkään. Yaquin horjumaton tarkoitus ja
rautainen käsivarsi tuntuivat ylpeästä ja itsepäisestä Blanco diablosta
katkerilta ja vihattavilta. Kerrankin oli Beldingin suuri valkoinen
paholainen löytänyt herransa. Se tappeli ratsastajaa, kuolaimia,
suitsia, kaktuksia ja hiekkaa vastaan, mutta kumminkin oli sen pakko
mennä eteenpäin mutkitellen, kääntyen, kiertäen ja tunkeutuen noiden
piikkisten kasvien välitse. Iltapäivän puolivälissä alkoi Thornekin
horjahdella ja sitten, silloin kun kävi se päinsä, auttoi Galen jäntevä
käsivarsi häntä pysymään satulassa.
Jättiläiskaktuksista alkoi olla enää vain muisto jäljellä. Niiden
lukumäärä väheni vähenemistään, niiden koko pieneni eikä niissä ollut
enää haarojakaan. Muutkin kaktuslajit näyttivät saavan taistella
kovemmin olemassaolonsa puolesta ja niiden välissä olevat hiekka-aukiot
alkoivat laajentua. Mutta sitten alkoivat nuo pelätyt, kimaltelevat
_choyat_ näyttää vaaleita, harmaita ja valkoisia runkojaan ylenevällä
rinteellä. Pyöreälakisia kukkuloita, joiden huiput auringonlasku
värjäsi kultaisiksi ja juuret tummansinisiksi, ilmestyi väliin
kätkemään kaukaiset selänteet ja jyrkänteet näkyvistä. Penikulmien
pituisia punaisia, hyytyneitä laavavirtoja valui kukkulain välitse
pysähtyäkseen äkkiä rinteitten puoliväliin.
Pakolaiset olivat saapumaisillaan autioon ja palaneeseen maailmaan. Se
kohosi heidän edessään rajattomana asteittaisena ylänkönä, joka ulottui
kauas sekä itään että länteen. Vähitellen alkoi hiekka kadota kuonan
tieltä. Kävellessään vajosivat hevoset nilkkaa myöten. Etummaiset
panivat liikkeelle suuria pilviä hienoa tomua niin että miehet yskivät
ja hevoset korskuivat. Suuret ja pyöreät kukkulat olivat tasaiset ja
sopusuhtaiset ja sen väriset kuin jos laskeutuva aurinko olisi
paistanut paljaille tummansinisille rinteille. Aurinko vaipui kumminkin
vähitellen niiden taakse ja niiden välisistä solista näkyi vain
punaista laavaa. Matkustajat olivat juuri vuorten rinteitten ja
kohtisuoran seinämän välissä. Punainen laava näytti virranneen ja
kovettuneen siihen eilen. Se oli ruosteenväristä, rosoista ja
särmikästä, täynnä kallioita, kuoppia ja halkeamia, ja joka paikassa
sen pinnalla kasvoi tuota valkopiikkistä _choyaa_.
Jälleen yllätti hämärä matkustajat, mutta oli kumminkin vielä niin
valoisaa, että Gale näki kapean penkereen laajenevan leveäksi, syväksi
aukeamaksi, jossa pahkuraiset ja surkastuneet mesquite-pensaat
muuttivat tumman värin harmaaksi. Blanco sol, jolla oli tarkin vainu,
hirnui iloisesti ilmoittaaksensa, että vettä oli läheisyydessä. Monet
hevoset vastasivat siihen ja paransivat vauhtiaan. Gale tunsi myöskin,
miten kuiva ilma muuttui vähitellen suloiseksi, kylmäksi ja kosteaksi.
Yaqui kiersi erään laavassa olevan syvennyksen ja valkoisten hevosten
muodostama jono seurasi häntä. Gale saapui vasta viimeiseksi ja näki
erään vesilammikon vaalean loistavan pinnan kimaltelevan kauniisti
hämärässä.
* * * * *
Seuraavana päivänä ei yaquin armahtamaton hevosten eteenpäin
kannustaminen ollut enää niin selvästi huomattavissa. Hän ei kyllä
vitkastellut, mutta hän ei kiiruhtanutkaan. Hän opasti matkuetta
matalain kuonaharjanteitten välitse, jotka kätkivät ympäröivän seudun
näkyvistä. Nämä harjanteet muuttuivat vihdoin mustaksi kivikovaksi
tasangoksi, jonka vasemmalla puolella oli laavavyöhykkeitä ja oikealla
matala kaktuksia kasvava alanko. Yaqui suuntasi nyt kulkunsa suoraan
länteen. Gale luuli intiaanin opastavan heidät erään hedelmättömän,
vulkaanisen ylätasangon ensimmäisen terävähampaisen rinteen juurelle,
joka muodosti Sonoran erämaan läntisen puoliskon ja ulottui
Kaliforniaan saakka. Matka oli hidasta eikä se väsyttänyt ratsastajia
eikä hevosia. Pienet hietikot ja kuivaa ruohoa kasvavat läikät
muuttivat laavan ja tasangon välisen mustahkon maan harmaankirjavaksi.
Tänä päivänä, jolloin yaquin käytös muuttui, joskaan ei hänen mielensä,
tapahtui toistenkin matkueen jäsenten mielenlaadussa suuria muutoksia.
Galen tuntema jonkunlainen sairaalloinen pelko hävisi, pelko, jota hän
ei ollut tuntenut itsensä vuoksi, vaan Mercedeksen, Nellin, Thornen ja
paimenten tähden. Jim sai entisen iloisen luonteensa takaisin ja
käyttäytyi kuin hän olisi ollut vartioimassa valtakunnan rajaa. Laddin
vaiteliaisuus hävisi ja hänen synkkyytensä muuttui tyyneksi,
huolettomaksi leikillisyydeksi. Thornessa alettiin huomata yhä enemmän
jonkunlaista uhmaa. Mutta mielenkiintoisimman muutoksen huomasi Gale
kumminkin tapahtuneen Mercedeksessä. Hänen eilinen raukeutensa oli
ollutta ja mennyttä. Hänen jäsenensä olivat kyllä puutuneet ja niin
kipeät, että hänen oli istuttava sivuittain satulassa, hänen oli
annettava levähtää ja häntä oli autettava, mutta hän oli kumminkin
löytänyt jonkunlaisen voima varaston eikä hänen sielullinenkaan tilansa
ollut samanlainen kuin ennen. Hänen pelkonsa oli haihtunut. Gale näki
hänessä tapahtuneen saman muutoksen kuin hänessä itsessäänkin muutamien
päivien erämaassaolon jälkeen. Sekä hän että Mercedes ja kaikki muutkin
olivat alkaneet mukautua erämaan henkeen, ja enemmänkin, sillä yaquin
omituinen vaikutus oli kuin kutsu alkuperäisiin oloihin.
Kolmenkymmenen penikulman taival helposti kuljettavaa matkaa toi
pakolaiset toiselle lähteelle, joka oli kuin laavan jyrkän laidan alla
oleva pieni, pyöreä tasku. Sen ympärillä kasvoi hieman lyhyttä
vaalennutta ruohoa hevosille, mutta siellä ei ollut ollenkaan risuja,
joista olisi voitu sytyttää nuotio. Sinä iltana puhuivat miehet paljon,
kyselivät ja vastailivat, punnitsivat mahdollisuuksia, epäilivät ja
toivoivat vakaumuksestaan huolimatta. Mutta intiaani, joka yksin olisi
voinut ilmoittaa missä he olivat, mihin he olivat matkalla ja millaiset
heidän pakomahdollisuutensa olivat, säilytti tyyneytensä sanomatta
mitään. Gale valvoi ilta-, Ladd keski- ja Lash aamuyön.
Päivä valkeni rusottavana ja kirkkaana, mutta kylmänä kuin jää.
Kaikkien oli voimisteltava hetkinen verryttääkseen kohmettuneita
käsiään ja jalkojaan. Mercedes söi aamiaisensa huopapeitteihinsä
kääriytyneenä. Mutta sillä aikaa kuin kuormat kiinnitettiin hevosten
selkään, käveli hän edestakaisin hieroen käsiään ja lämmittäen
korviaan. Thornen silmät kääntyivät häneen alituisesti ja paimenet
tarkastelivat häntä salaa. Yaqui katsoi häneen harvoin, mutta kun hän
käänsi silmänsä häneen, näyttivät hänen omituiset, jäykät ja
ilmeettömät kasvonsa olevan vääntymäisillään hymyyn. Mutta se ei
tapahtunut kuitenkaan milloinkaan. Gale hämmästyi huomatessaan, miten
usein hänen omakin katseensa kiintyi tuohon solakkaan, tummaan ja
kauniiseen espanjattareen. Hän arvaili ensin, aiheuttiko tytön kauneus
sen, mutta sitten hän luuli sen johtuvan jostakin muusta. Mercedes oli
nainen. Hän edusti heidän joukossaan jotakin sellaista, jota kaikkien
rotujen miehet olivat tuhansien vuosien kuluessa halunneet katsella ja
omistaa, kunnioittaa ja turmella, ja joiden puolesta he aina olivat
halunneet taistella ja kuolla.
Sen päivän matkan merkityksellisin tapaus oli, että yaqui erotti
kuormista erilleen yhden huopapeitteen, repi sen palasiksi ja sitoi
niillä hevosten jalat. Oltiin siis tulossa kauheille _choya_-kentille
ja särmäisille laavavirroille. Tuntui vieläkin merkillisemmältä, ettei
yaqui noussutkaan Diablon selkään. Mercedes vain sai ratsastaa ja
muiden oli käveltävä.
Intiaani ohjasi kulkunsa erääseen laavavirtojen väliseen harmaaseen
aukkoon. Laavakerros oli noin kolmekymmentä jalkaa paksu, mureneva ja
rosoisempi kuin mikään muu aine maailmassa. Aukon päästä, jossa pari
laavavirtaa yhtyi, läksi kapea halkeama nousemaan ylemmäksi. Gale
huomasi sen pohjalla joskus maailmassa kuljetun tien himmeät
ääriviivat. Sitä ei voitu ollenkaan huomata vierestä, vaan hänen oli
katsottava kauas etäisyyteen nähdäkseen sen epäselvän uran. Yaqui
talutti Diablon sille, ja nyt alkoi hidas, voimia kysyvä, vaivalloinen
ja tuskallinen matka.
Kun he saapuivat tämän laavakerroksen huipulle, näki Gale laajan,
aution mustanpunaisen kentän jatkuvan etäisyyteen ja murtuvan
miljooniin harjanteihin, huippuihin ja uriin, kohoavan eteen- ja
ylöspäin ja muodostavan hammastettuja, matalia kumpuja, kukkuloita ja
huippuja, jotka ylenivät vähitellen korkeammiksi, jylhiksi jyrkänteiksi
ja kauempaa himmeästi näkyviksi utuisensinisiksi vuoriksi.
Sitten ei hänellä ollut enää aikaa katsella sinne päin. Säilyttääkseen
jalansijansa ja suojellakseen hevostaan oli hänen pantava kaikki
tarmonsa ja tarkkaavaisuutensa liikkeelle. Suunnan sai hän selville
muiden hevosten jättämistä jäljistä ja hänen oli vain seurattava niitä.
Mutta ei mikään olisi voinut olla vaikeampaa. Laavan rapautunut pinta
oli samalla kertaa sekä mitä rosoisinta, kovinta, ilkeintä, julminta
että petollisinta maata kuljettavaksi.
Se oli yleensä haurasta, vaikka siinä olikin niin kovia ja teräviä
kohtia kuin veitsen terä, rosoista ja karheaa, mutta kumminkin joskus
niin liukasta kuin jää. Jos siinä oli jalankaan levyinen tasainen
kohta, murtui se kumminkin heti hevosen kavioiden alla, lukuunottamatta
sitä, että se muutenkin oli uurteista, kuoppaista, kivistä, harjuista
ja kuhmuista tasankoa, joka muistutti suunnatonta ja suurenmoista
tiiltä. Se oli aikoinaan ollut kiehuva, poreileva ja räiskyvä sula
piikivivirta, joka kovettuessaan oli muodostanut pinnalleen miljoonia
teräviä särmiä. Väriltään oli se synkän-, tumman- ja vihaisenpunainen,
jota ei voitu verrata mihinkään muuhun punaiseen ja joka pani silmät
verestämään. Miljoonat pienet syvänteet katosivat syviin kuiluihin ja
reikiin, joiden pohjat olivat niin louhikkoiset ja kiviset, ettei niitä
voitu verrata mihinkään.
Pakolaisten matka edistyi hitaasti. He kulkivat varovaisesti ja
kaarrellen sinne tänne tien monien mutkien mukaan kiiveten syvänteiden,
joita ei voitu karttaa, reunoille ja laskeutuen taasen niihin ja
kiertäen alituisesti eteensattuvia kuoppia. Heidän matkansa oli niin
takaisin päin kaartuvaa, etteivät he keskipäivän tienoissa olleet
nähtävästi päässeet kuin vähän matkaa laavarinnettä ylöspäin.
Jos kulkeminen oli vaivalloista heille, oli se vielä vaivalloisempaa
hevosille. Blanco diablo ei välittänyt enää yaquinkaan kehoituksista.
Se vikuroi, hyppi, puri ja potki. Yaquin oli vedettävä ja lyötävä sitä
saadakseen sen kulkemaan pahimpien paikkojen poikki. Mercedeksen
hevonen oli usein heittää hänet satulasta ja hänet oli lopulta
nostettava Blanco solin selkään. Mutta valkoinen juoksija korskui
silloin vastustavasti ja taivutti vasta sitten kuin se kuuli Galen
ankaran käskyn jalon kaulansa etsiäkseen laavasta jalansijoja, jotka
eivät pettäneet.
Vaikka laava aiheuttikin Galelle työtä, vaivoja ja tuskia, vihasi hän
kumminkin enemmän _choyaa_. Kuta kauemmaksi he pääsivät, sitä mukaa
lisäytyivät nämäkin kasvit ja tulivat suuremmiksi. Laavan pinnalla oli
kaikkialla pieniä pyöreitä läikkiä, jotka kimaltelivat kuin kuurainen
maa. Ja jokaisen tiellä ja sen vieressä kasvavan _choyan_ alla oli
noita pudonneita pahkuroita, jotka olivat kuin piikkisiä pieniä
kuuraisia männyn käpyjä. Oli melkein mahdotonta olla aina varuillaan
niiden suhteen, ja kun Gale astui jonkun päälle, tunkeutuivat sen
teräskovat piikit useimmiten nahan läpi lihaan. Hän uskoi jo melkein
tosiksi kuulemansa erämaan matkustajien puheet, että _choya_ on elävä,
joka hyökkää pelkäämättä miesten ja hevosten kimppuun. Varmaa kumminkin
oli, että silloin kun hän sivuutti jonkun kiinnittämättä huomiotaan
siihen väistääkseen sen, lävisti se hänen säärystimensä ja pysähdytti
terävillä piikeillään hänet siihen paikkaan. Sen aiheuttama tuska oli
melkein sietämätön, sillä sitä ei voitu verrata mihinkään muuhun. Se
poltti, pisti, kirveli ja tuntui melkein jäädyttävän loukkautuneen
jäsenen, tehden sen aivan käyttökelvottomaksi vähäksi ajaksi. Hän puri
kieltään voidakseen olla huutamatta, hiki valui hänestä virtanaan ja
hän tuli aivan kuin sairaaksi.
Mutta äärettömästi paljon tuskallisemmat olivat _choyat_ hevosille kuin
ihmisille. Tuon myrkyllisen kaktuksen väkäisten piikkien pistoksia ei
Blanco solkaan voinut sietää. Monta kertaa tänä päivänä, ennenkuin se
rupesi kuljettamaan Mercedestä, oli se korskahdellut hurjasti ja
seisonut sitten vapisten kunnes Gale oli poiminut katkenneet piikit
pois sen jäntevistä jaloista. Mutta sitten kuin Mercedes oli nostettu
sen selkään, koetti Gale varoa tarkasti, etteivät piikit pistäneet
sitä.
Iltapäivä kului, kuten aamupäiväkin, loppumattomassa kiertelemisessä,
kaartelemisessa ja kiipeilemisessä tuota vaikeata tietä pitkin. Gale
näki monta lähdettä, joista useimmat olivat kuivuneet, mutta muutamat
sisälsivät vielä vettä, joka oli kokoutunut niihin sadeajan kuluessa.
Pieniä, rumia ja pahkuraisia pensaita, joita ei juuri voitu uskoa
mesquiteiksi, kasvoi niiden kuoppien läheisyydessä. Muutamissa
paikoissa oli vielä niiden lisäksi surkastuneita piikkisiä
päärynäpuitakin. Ruohoa ei kumminkaan kasvanut missään, sillä tuossa
kovassa maassa eivät menestyneet muut kukat kuin _choyat_.
Oli jo pimeä, kun matkustajat laskeutuivat satuloista muutaman esiin
pistävän laavakielekkeen alla olevan lähteen luona. Päivä oli
todellakin ollut rasittava. Hevoset joivat kyllikseen ja seisoivat
sitten kärsivällisesti riippuvin päin. Nälkä ja jano tyydytettiin, ja
lämmin nuotio ilahdutti väsyneitä ja helläjalkaisia pakolaisia. Yaqui
sanoi: "Nukkukaa!" ja niin kului sekin yö.
* * * * *
Seuraavana aamuna, kun he olivat kulkeneet noin kymmenen penikulmaa
loivasti ylenevää laavarinnettä eteenpäin, kiintyi Galen huomio
hetkeksi muualle kuin tiehen, josta hän oli tarkkaavaisesti hakenut
vähemmän kuoppaisia paikkoja.
"Dick, miksi katselee yaqui taakseen?" kysyi Mercedes.
"Katseleeko hän?" kysyi Gale hämmästyneenä takaisin.
"Aina hetken kuluttua", vastasi Mercedes.
Gale oli matkueen viimeinen, sillä hän halusi Mercedeksen vuoksi
käyttää niin paljon kuin suinkin hyväkseen tallattua tietä. Yaqui
talutti Diabloa ja kiersi juuri erästä halkeamaa. Hänen päänsä oli
kumarruksissa, kun hän käveli hitaasti ja pysähdellen laavalla. Gale
kääntyi katsomaan taakseen ensimmäisen kerran moneen päivään. Erämaan
mahtava alempaa siintävä syvennys oli täynnä leveitä punaisia,
viheriöitä ja harmaita juovia, jotka ulottuivat taivaanrannalla
näkyviin purppuraisiin huippuihin asti. Se oli niin autio ja mahtava,
ettei sen pieniä erikoisuuksia voitu erottaa. Hän uskoi tietysti
Rojaksen ajavan heitä takaa, mutta hänestä tuntui mielettömältä hakea
roistoa tuolta kaaoksesta.
Yaqui jatkoi kulkuaan ja Gale kiinnitti usein huomionsa työstään
häneen. Äkkiä näki hän intiaanin pysähtyvän, kääntyvän ja katsovan
taakseen. Ladd teki samoin, sitten Jim ja viimeiseksi Thorne. Galekaan
ei voinut vastustaa haluaan. Sitten hän usein antoi Blanco solin levätä
ja katsoi taakseen sillä aikaa. Hänellä oli kyllä kaukoputki mukanaan,
mutta hän ei käyttänyt sitä.
"Rojas ajaa kai meitä takaa", sanoi Mercedes.
Gale katsoi häneen hämmästyneenä. Hänen äänensä sointu oli ollut
epämääräinen. Jos siinä oli ollut pelkoa, ei hän ollut sitä kumminkaan
huomannut. Mercedes katsoi taakseen värikkäälle rinteelle, ja jokin
hänessä, ehkä tuo hänen kauniitten silmiensä haukkamainen, kiinteä
katse, muistutti yaquia.
Seuraavan tunnin kuluessa katsoi intiaani monta kertaa taakseen ja
hänen toverinsa seurasivat hänen esimerkkiään. Oli keskipäivä, aurinko
paistoi kuumasti ja laava säteili lämpöä, kun yaqui pysähtyi lepäämään.
Eristetty, suojainen paikka sijaitsi muutaman laavakielekkeen juurella,
joka sen muodosta päättäen oli kuin joku kallioniemi. Hevoset
kokoutuivat yhteen joukkoon riippuvin päin. Paimenet aikoivat juuri
irroittaa satulat ja kuormat niiden selästä, kun yaqui kielsi heitä
sitä tekemästä.
Hän kiinnitti liikkumattomat, säteilevät silmänsä loivasti alenevaan
rinteeseen, mutta ei näyttänyt katsovan kauaksi.
Äkkiä hän päästi tuon omituisen huutonsa, jota Gale luuli tahdottomaksi
tahi jonkunlaiseksi hänen heimonsa erikoiseksi tunteitten ilmaisuksi.
Sitä ei voitu ymmärtää, mutta ei kukaan olisi voinut epäillä
sen mahtia. Hän viittasi laavarinteelle, viittasi sormellaan,
käsivarrellaan, niskallaan ja päällään -- hänen koko ruumiinsa oli
kääntynyt vaistomaisesti samaan suuntaan. Hänen koko olemuksensa näytti
ensin jännittyneen ja sitten jäätyneen. Hänen asentoaan ei olisi voitu
ymmärtää väärin, vaikka hänen kasvojensa ilme ei ollutkaan muuttunut.
Gale ei ollutkaan huomannut intiaanin pronssinväristen kasvojen
menettävän tyyneyttään. Niissä olivat hänen jalkainsa alla olevan
laavan väri, kovuus ja ominaisuudet.
"Varmasti hän näkee jotakin", sanoi Ladd. "Mutta minulla on huonot
silmät."
"En minäkään ole varma omistani", sanoi Jim, "mutta olen kumminkin
näkevinäni tuolla alhaalla epäselvän, liikkuvan juovan."
Seisoessaan Mercedeksen vieressä, joka tuijotti liikkumatonna
rinteelle, katsoi Thorne innokkaasti myöskin sinne päin. Gale katsoi
katsomistaan, kunnes hänen silmiään rupesi pakottamaan. Sitten hän
kaivoi kaukoputkensa esille Solin satulan laukusta.
Laavarinteellä ei näyttänyt olevan muuta kuin noita auringonpaisteessa
kimaltelevia _choya_-kaktuksia. Gale kuljetti kaukoputkeaan hitaasti
edestakaisin ja huomasikin lopulta paljon lähempänä kuin hän oli
luullutkaan valkoisen- ja mustankirjavan jonon miehiä ja hevosia.
Sanomatta sanaakaan ojensi hän kaukoputken Laddille. Tämä otti sen ja
mumisi itsekseen:
"Linnuntietä ovat he meistä vielä noin viidentoista penikulman päässä.
Jim, luullakseni on tietä myöten sinne pari kertaa pitempi matka tahi
enemmänkin."