Äskeiset neljä kantajaa sujuttivat jälleen kaksi kivääriä ruumisarkun
alle, nostivat ruumiin alustaltaan, ja kuten oli tultukin, ilman
pappia, ilman kirkkolaulua, vailla kaikkea niitä juhlallisia
hautausmenoja, joilla uskonto on tottunut saattamaan ihmisten
surua, he lähtivät kirkosta, Billotin johtaessa surusaattuetta,
joka kuusisataisena joukkona kääntyi hautuumaalle. Se oli, kuten
muistettaneen, Pleux-kujan päässä, viisikolmatta askelta täti
Angéliquen asunnosta.
Hautuumaan portti oli kiinni kuten apotti Fortierin ovi, kuten
kirkonovi.
Omituista! Tämän heikon esteen edessä Billot empi.
Kuolema kunnioitti vainajia.
Tilanhoitajan viittauksesta Billot lähti haudankaivajan luokse.
Haudankaivajalla oli kalmiston avain, se oli selvää.
Viiden minuutin perästä Pitou toi avaimen ja lisäksi kaksi lapiota.
Apotti Fortier oli julistanut poloisen vainajan kirkonkiroukseen,
evännyt häneltä kirkon ja siunatun maan. Haudankaivajaa oli kielletty
valmistamasta hautaa.
Nähdessään tämän viimeisen vihanilmauksen, jonka apotti oli suunnannut
tilanhoitajaa vastaan, saattueen osanottajat tunsivat eräänlaista uhman
puistatusta. Jos Billotin sydämessä olisi ollut neljäsosakaan sitä
sappea, joka vuotaa hurskaitten sieluun ja joka oli pannut Boileaun
kummastelemaan, olisi Billotin tarvinnut vain lausua sana, ja apotti
Fortier olisi lopultakin tyydytetty sillä marttyyrikuolemalla, josta
hän oli suurella äänellä puhunut kieltäytyessään vuosi sitten pitämästä
messua isänmaan alttarilla.
Mutta Billotissa riehui kansan ja leijonan viha. Hän raastoi, rouhi,
murskasi eteenpäin mennessään, mutta hän ei pyörtänyt takaisin
askelilleen.
Hän nyökkäsi kiitokset Pitoulle, jonka ajatukset hän oivalsi, otti
avaimen hänen kädestään, aukaisi portin, antoi arkun mennä ohitseen
ja seurasi sitä. Hänen perässään tuli hautaussaattue. Siihen olivat
liittyneet kaikki, jotka kävelemään pystyivät.
Kuningasmieliset ja uskovaiset yksin pysyttelivät kotosalla.
On sanomattakin selvää, että täti Angélique, joka kuului viimeksi
mainittuihin, oli kauhistuneena sulkenut ovensa huutaen maailmanloppua
ja rukoillut taivaallista salamaa iskemään hänen sisarenpoikaansa.
Mutta kaikki, joilla oli ylevä sydän, suora luonne, perheen vaistot,
kaikki, joiden mieltä kuohutti säälin tilalle asettunut viha, lempeyden
tilalle tullut kosto, olivat paikalla, kolme neljännestä kaupungin
asukkaista oli paikalla esittämässä vastalausetta, ei Jumalaa eikä
uskontoa vastaan, vaan pappeja ja näiden uskonkiihkoa vastaan.
Kun oli saavuttu paikalle, missä haudan piti olla ja johon
haudankaivaja, tietämättä vielä mitään kaivuukiellosta, oli merkinnyt
haudan paikan, ojensi Billot kätensä Pitoulle, joka antoi hänelle
toisen lapion.
Ja sitten Billot ja Pitou, pää paljaana, paljastetuin päin
seisovan kansalaisjoukon keskellä, heinäkuun viimeisten päivien
auringonpaahteessa, alkoivat kaivaa hautaa sille onnettomalle naiselle,
joka kaikessa hurskaana ja alistuvana olisi kummastellut tavattomasti,
jos hänen eläessään olisi tultu sanomaan, minkälaisen häväistyksen hän
aiheuttaisi kuoltuaan.
Työ kesti tunnin. Kumpikaan kaivajista ei ajatellut levähtää, ennenkuin
hauta olisi valmis.
Sillävälin oli käyty hakemassa kantohihnat, ja kun kaivuutyö oli
lopussa, olivat kantohihnatkin paikalla.
Billotin ja Pitoun tehtäväksi tuli laskea arkku hautaan.
Nämä molemmat miehet täyttivät niin mutkattomasti ja luontevasti
viimeisen velvollisuutensa häntä kohtaan, joka sitä odotti, ettei
kenenkään mieleen tullut tarjota heille apuaan. Olisi pidetty pyhän
loukkauksena, ellei heidän annettaisi jatkaa työtänsä loppuun saakka.
Vasta kun ensimmäiset multalapiolliset kumahtivat arkun tammilaudoille,
kohotti Billot käden silmilleen ja Pitou hihansa.
Sitten he alkoivat syytää hiekkaa hautaan.
Kun kumpu oli luotu, viskasi Billot lapion kauas luotansa ja avasi
Pitoulle sylinsä.
Pitou heittäytyi tilanhoitajan rinnoille.
»Jumala olkoon todistajani», sanoi Billot, »että syleilen sinussa
kaikkea, mikä maan päällä on yksinkertaista ja suurta hyvettä:
armeliaisuutta, uhrautumista, kieltäytymystä, veljeyttä, ja että minä
uhraan elämäni näiden hyveitten voitoksi!»
Sitten hän ojensi kätensä hautakummun yli.
»Jumala olkoon todistajani», jatkoi hän, »että minä vannon ikuista
sotaa kuninkaalle, joka on surmauttanut minut, aatelisille, jotka
ovat raiskanneet tyttäreni, ja papeille, jotka ovat evänneet haudan
vaimoltani!»
Hän kääntyi katselijoihin päin, joissa tämä kolminainen vala oli
herättänyt syvää myötätuntoa.
»Veljet», sanoi Billot, »uusi kansalliskokous kutsutaan niiden
petturien tilalle, jotka tällä hetkellä pitävät istuntojaan
feuillanttien salissa. Valitkaa minut edustajaksi siihen
kansalliskokoukseen, ja te saatte nähdä, osaanko pitää valani.»
Billotin ehdotusta tervehdittiin yksimielisellä hyväksymishuudolla. Ja
sillä hetkellä, hänen vaimonsa haudalla, hirveällä alttarilla, joka oli
kuulemansa hirveän valan arvoinen, Billot hyväksyttiin lakiasäätävän
kansalliskokouksen edustajaehdokkaaksi. Kun Billot oli kiittänyt
isänmaanystäviään heidän osoittamastaan myötätunnosta, kun hän
suoritteli ystävyyden ja vihan tekoja, palasivat kaikki, kaupunkilaiset
ja maalaiset, kotiinsa vieden sydämessään sen vallankumouksellisen
lietsonnan hengen, jonka käytettäväksi juuri ne — kuninkaat, aateliset
ja papit — juuri ne, jotka se nielisi, sokeudessaan antoivat kaikkein
murhaa vimmat aseet!