Apotti Fortier huomaa, ettei annettua lupausta ole niin helppo pitää
kuin luulee
Saattojoukko kulki äänettömänä. Se muodosti pitkän jonon maantiellä.
Äkkiä joukon peräpäässä kulkevat kuulevat takaansa huudon.
He kääntyivät katsomaan.
Muuan ratsumies siellä kiidätti täyttä neliä. Hän tuli Ivorsin
suunnalta, siis Pariisin tietä.
Toinen puoli hänen kasvoistaan oli kahden mustan siteen peitossa. Hän
piti hattua kädessään ja viittasi saattuetta pysähtymään.
Pitou kääntyi kuten toisetkin.
»Kas, herra Billot!» sanoi hän. »Hyvä! En haluaisi nyt olla apotti
Fortierin nahoissa!»
Kun kuultiin Billotin nimi, pysähdyttiin heti.
Ratsastaja lähestyi nopeasti ja sitä mukaa kuin hän tuli lähemmäksi,
alkoivat kaikki tuntea hänet tilanhoitajaksi, kuten Pitou oli sanonut.
Saattueen etupäähän ehdittyään Billot hyppäsi ratsun selästä maahan,
viskasi ohjakset sen kaulalle ja virkkoi niin kaikuvalla äänellä, että
kaikki kuulivat:
»Hyvää päivää ja kiitoksia, kansalaiset!»
Sitten hän sijoittui arkun taakse Pitoun paikalle, joka hänen
poissaollessaan oli saattuetta johtanut.
Muuan tallimies lähti viemään hevosta takaisin maatilalle.
Kaikki silmäilivät Billotia uteliaasti.
Hän oli laihtunut hieman ja kalvennut tavattomasti.
Osa hänen otsaansa ja vasemman silmän tienoot olivat jääneet
sinertäviksi verenkuolion johdosta.
Hänen tiukasti yhteenpusertuneet hampaansa ja kurttuiset kulmakarvansa
ilmaisivat synkkää kiukkua, joka odotti vain sopivaa hetkeä
purkautuakseen ilmoille.
»Tiedättekö, mitä on tapahtunut?» kysyi Pitou.
»Tiedän kaikki», vastasi Billot.
Kun Gilbert oli ilmoittanut tilanhoitajalle, minkälaisessa tilassa
hänen vaimonsa oli, silloin Billot oli heti vuokrannut ajoneuvot, jotka
olivat vieneet hänet Nanteuiliin asti.
Ja kun hevonen ei voinut kuljettaa häntä edemmäksi, oli hän, niin
heikko kuin olikin, hypännyt virman postiratsun selkään. Lavignanissa
hän oli vaihtanut hevosta ja saapunut maatilalle vähän senjälkeen kun
saattue oli sieltä lähtenyt.
Muutamalla sanalla rouva Clément oli selostanut tilanteen. Billot
oli noussut jälleen satulaan. Pihamuurin ulkopuolelta hän oli nähnyt
saattueen; joka eteni maantiellä ja hän oli pysäyttänyt huudoillaan.
Ja nyt, kuten olemme maininneet, hän ryhtyi johtamaan saattuetta,
kulmakarvat uhkaavissa kurtuissa, suu pahaa ennustavasti kiinni ja
käsivarret ristissä rinnalla.
Saattue, joka ennestäänkin oli synkkä ja hiljainen, muuttui vieläkin
synkemmäksi ja hiljaisemmaksi.
Villres-Cotteretsiin saavuttaessa tavattiin odotteleva ihmisjoukko.
Tämä, joukko liittyi saattueeseen.
Sitä mukaa kuin saattue eteni kaduilla, tuli taloista miehiä, vaimoja,
lapsia. He tervehtivät Billotia, joka vastasi heille nyökkäyksellä, ja
liittyivät sitten saattueen peräriveihin.
Torille tultaessa saattueessa oli yli viisisataa henkeä.
Torille alkoi jo näkyä kirkko.
Pitoun aavistus toteutui: kirkko oli suljettu.
Oven eteen pysähdyttiin.
Billot oli käynyt kasvoiltaan tuhkanharmaaksi, hänen ilmeensä
entistäkin uhkaavammaksi.
Kirkko ja maallinen valta sivuivat toisiaan. Kirkonvartija, se käärme,
joka oli samalla raatihuoneen portinvartija, siis sekä pormestarin
että, apotti Fortierin käskettävissä, kutsuttiin paikalle. Herra de
Longpré kuulusteli häntä.
Apotti Fortien oli kieltänyt kaikkia kirkonmiehiä avustamasta
hautajaisia.
Pormestari tiedusteli, missä kirkonavaimet olivat.
Avaimet olivat suntion huostassa.
»Mene noutamaan avaimet», sanoi Billot Pitoulle.
Pitou pani pitkät koipensa liikkeelle ja palasi viiden minuutin perästä.
»Apotti Fortier on ottanut avaimet kotiinsa, ollakseen varma, ettei
kirkonovea avata», ilmoitti hän.
»Apotilta on haettava avaimet», ehdotti Desiré Maniquet, äärimmäisten
keinojen synnynnäinen esittäjä.
»Niin, niin, apotilta noudettakoon avaimet!» huusi parisataa ääntä.
»Se veisi liian paljon aikaa», sanoi Billot. »Kun kuolema kolkuttaa, ei
se ole tottunut odottamaan.»
Hän silmäili ympärilleen. Kirkkoa vastapäätä rakennettiin erästä taloa.
Kirvesmiehet veistelivät paraikaa muuatta hirttä.
Billot meni miesten luokse ja viittasi kädellään, että hän tarvitsisi
heidän hirttänsä.
Työmiehet väistyivät.
Hirsi oli pantu paksujen tammilankkujen varaan.
Billot työnsi käsivartensa hirren ja maan väliin, hirren
keskivaiheille. Yhdellä nykäisyllä hän kohotti sen alusiltaan.
Mutta hän oli luottanut voimiinsa, joita hänellä ei ollut.
Hirren suunnaton paino pani hänet horjahtamaan, ja ensin jo luultiinkin
hänen kaatuvan.
Se meni ohi kuin salama. Billot pääsi tasapainoon. Hän hymyili hirveää
hymyä. Sitten hän lähti liikkeelle, hirsi kainalossa, ja astui
verkkaisin, mutta lujin askelin kirkolle päin.
Olisi voinut sanoa, että siinä liikkui vanhanajan muurinsärkijä,
jommoisella Aleksanterit, Hannibalit ja Cæsarit puhkoivat muureja.
Hän pysähtyi hajareisin kirkonoven eteen ja tuo peloittava kone alkoi
toimia.
Ovi oli tammilankuista, lukot, salvat, saranat raudasta.
Kolmannella iskulla lukot, salvat ja saranat murtuivat. Tammiovi
vääntyi raolleen.
Billot pudotti hirren maahan.
Neljä miestä tarttui siihen ja työläästi he jaksoivat kantaa sen
paikalle, mistä Billot oli sen ottanut.
»Nyt, herra pormestari», sanoi Billot, »sijoittakaa vaimorukkani
ruumisarkku kuoriin, vaimo-rukkani, joka ei ole milloinkaan tehnyt
kenellekään pahaa, ja sinä, Pitou, haet paikalle vahtimestarin,
suntion, lukkarit ja poikakuoron. Minä käyn noutamassa papin.»
Pormestari opastutti ruumisarkun kuoriin. Pitou lähti hakemaan
lukkareita, kuoripoikia, vahtimestaria ja suntiota. Hän otti mukaansa
luutnantti Désiré Maniquetin ja neljä miestä siltä varalta, että
tapaisi uppiniskaisia. Billot lähti apotti Fortierin asunnolle päin.
Monet miehet halusivat seurata häntä.
»Antakaa minun mennä yksin», sanoi hän. »Se, mitä aion tehdä, voi olla
vakavaa, ja kukin vastatkoon itse teoistaan.»
Ja hän lähti, kulki ensin Eglise-katua ja poikkesi sitten
Soissons-kadulle.
Tämä olisi toinen kerta, vuoden väliajan perästä, kun hän joutuisi
vastatusten tuon kuningasmielisen pappismiehen kanssa.
Muistettaneen vielä, mitä edellisellä kerralla oli tapahtunut. Nyt ehkä
joudutaan samanlaisen kohtauksen todistajiksi.
Kun hänen nähtiin astelevan rivakoin askelin apotin asunnolle päin,
jäivät ihmiset liikkumattomiksi talojensa kynnyksille, ravistivat
päätänsä, mutteivät astuneet askeltakaan hänen jälkeensä.
»Hän on kieltänyt seuraamasta itseään», sanoivat katselijat toisilleen.
Apotin talon iso portti oli kiinni kuten kirkonovikin.
Billot silmäili ympärilleen hakien toista rakennussalvosta, josta hän
saisi uuden puskurihirren. Hän ei nähnyt muuta sopivaa kuin eräänlaisen
hiekkakivisen rajapyykin, jonka lapset olivat joutotöikseen kaivaneet
paljaaksi ja joka värjötti kuopassaan kuin yksinäinen hammas ikenessään.
Tilanhoitaja riensi rajapyykin luo, ravisti sitä voimakkaasti, väljensi
kuoppaa ja riuhtaisi kiven katukivityksestä, johon se oli upotettu.
Hän kohotti kivenmöhkäleen päänsä päälle kuin toinen Ajaks tai
kuin uusi Diomedes, astui kolme askelta taaksepäin ja sinkosi kosi
kivimöhkäleen samalla voimalla kuin heittokeino.
Portti pirstoutui säpäleiksi.
Billotin tunkeutuessa sisälle tästä pelottavasta aukosta aukeni
ensimmäisen kerroksen ikkuna ja apotti Fortier ilmestyi puitteihin
huutaen kaikin voimin seurakuntalaisiaan avuksi.
Mutta lauma ei välittänyt paimenensa äänestä, se oli päättänyt antaa
suden ja paimenen selvittää välinsä kahdenkesken.
Billot tarvitsi jonkun hetken murtaakseen ne pari kolme ovea,
jotka hänet vielä erottivat apotti Fortierista. Hän särki ne kuten
ensimmäisenkin.
Juttu vaati häneltä suunnilleen kymmenen minuuttia.
Kun kymmenisen minuuttia oli kulunut ulko-oven murtamisesta, voitiin
yhä äänekkäämmiksi käyvistä huudoista ja apotin yhä ilmeikkäämmistä
huitomisista päätellä tämän yltyvän kiihkon johtuvan siitä, että vaara
uhkasi häntä yhä lähempää.
Ja äkkiä nähtiin apotin pään takana Billotin kalpea pää ja sitten käsi,
joka laskeutui jäntevänä hänen olkapäälleen.
Apotti tarrautui ikkunan puupuitteihin. Hänkin oli suorastaan.
sananparrellisen väkevä eikä itse Herkuleenkaan olisi ollut helppo
hänestä suoriutua.
Billot kietoi käsivartensa kuin vyöksi apotin vartalon ympärille,
jännitti molemmat jalkansa ja yhdellä nykäyksellä, joka olisi tammenkin
kiskaissut maasta, hän riuhtaisi apotti Fortierin irti ikkunasta, niin
että särkyneet puupuitteet jäivät tämän kouriin.
Tilanhoitaja ja pappi katosivat huoneen pimentoon ja kuultiin enää vain
apotin huudot, jotka loittonivat kuin härän mylvintä, kun Atlas-vuorten
leijona raahaa sitä piilopaikkaansa.
Sillävälin Pitou oli haalinut koolle vapisevat lukkarit, kuoripojat,
suntion ja kirkon vahtimestarin. Portinvartijakäärmeen esimerkkiä
noudattaen kaikki olivat kiirehtineet pukeutumaan kaapuihin ja
messuhakoihin, sytyttämään vahakynttilät ja panemaan kaikki kuntoon
kuolinmessua varten.
Näin pitkällä oltiin, kun Billotin nähtiin saapuvan linnatorin
puolella olevasta pikku käytävästä, vaikka hänen oli odotettu saapuvan
Soissons-kadun puolisesta isosta portista.
Hän laahasi rinnallaan apottia ja asteli tämän vastusteluista
huolimatta yhtä rivakasti kuin olisi kulkenut yksin.
Hän ei ollut enää ihminen, hän oli kuin luonnonvoima, kuin väkevä virta
tai kuin lumivyöry. Mikään inhimillinen ei näyttänyt voivan häntä
vastustaa, olisi tarvittu luonnonvoima taistelemaan häntä vastaan!
Sadan askeleen päässä kirkosta poloinen apotti herkesi vastustelusta.
Hän oli täydellisesti kesytetty.
Kaikki väistyivät syrjään päästääkseen nämä miehet ohitseen.
Apotti silmäili kauhistuneena ovea, joka oli särjetty kuin ikkunaruutu,
ja nähdessään paikoillaan — käsissä kojeet, sauvat ja kirjat — kaikki
ne, joita hän oli kieltänyt astumasta kirkkoon, hän painoi päänsä,
ikäänkuin olisi tunnustanut, että jokin valtava, vastustamaton voima
oli masentanut, ei uskontoa, vaan sen käskyläiset.
Hän meni sakastiin ja palasi hetken perästä, yllä virkapuku ja kädessä
pyhä sakramentti.
Mutta kun häh oli noussut alttarille, pannut rippileipäastian pyhälle
pöydälle ja kääntynyt lausuakseen ensimmäiset sanat, ojensi Billot
kätensä ja sanoi:
»Riittää, epäkelpo Jumalan palvelija! Olen halunnut masentaa ylpeytesi,
siinä kaikki. Mutta minä tahdon sanoa kaikille, että sellainen pyhä
vaimo kuin minun oli voi olla ilman sinun laisesi kiihkomielisen ja
vihaavan pappismiehen esirukouksia!»
Ja kun hänen sanojaan seurasi tavaton kohina yleisön joukossa, lisäsi
hän:
»Jos tämä on pyhän häväistystä, tulkoon rangaistus minun osakseni!»
Hän kääntyi sen suunnattoman saattojoukon puoleen, joka täytti ei
ainoastaan kirkon, vaan lisäksi raatihuoneen ja linnan torit.
»Kansalaiset», sanoi hän, »hautuumaalle!»