Pitou oli mielessään kuvitellut hetkeä, jolloin Billotille
ilmoitettaisiin, mitä hänelle ei ollut vielä tahdottu ilmoittaa missä
tilassa hänen vaimonsa oli.
Pitou oli ihan varma, että sillä hetkellä Billot lähtisi
Villers-Cotteretsiin, olkoonpa kuinka heikko tahansa. Ja mitä
tapahtuisi, kun hän tapaisi tyttärensä maatilalla?
Tohtori Gilbert ei ollut salannut Pitoulta, kuinka Catherinen
ilmestyminen isän sairasvuoteen ääreen oli potilaaseen vaikuttanut.
Oli ilmeistä, että tämä näky oli syöpynyt hänen ajatusmaailmaansa,
kuten herätessä jää mieleen ilkeän unen muisto.
Sitä mukaa kuin hänen järkensä kirkastui, haavoittunut loi ympärilleen
silmäyksiä, jotka vähitellen muuttuivat levottomista vihaisiksi.
Varmaankin hän odotti näkevänsä saman näyn hetkellä millä hyvänsä.
Mutta hän ei ollut lausunut siitä asiasta sanaakaan. Yhtään kertaa hän
ei ollut maininnut Catherinen nimeä. Mutta tohtori Gilbert oli liian
tarkka havaitsija, hän oli arvannut kaikki, lukenut kaikki.
Kun Billot oli päässyt toipilasasteelle, lähetti hän Pitoun maatilalle.
Hänen tehtäväkseen tuli saada Catherine lähtemään sieltä. Pitoulla
olisi sitävarten pari kolme päivää aikaa. Vasta parin kolmen päivän
perästä tohtori uskaltaisi ilmoittaa toipilaalle Pitoun tuomat ikävät
uutiset.
Pitou ilmaisi Catherinelle pelkonsa ja huolensa, jotka Billotin
äkkipikainen mielenlaatu oli hänessä herättänyt. Mutta Catherine sanoi,
että isä saisi vaikka tappaa hänet kuolevan äidin vuoteen viereen,
mutta hän ei poistuisi, ennenkuin saisi sulkea äitinsä silmät.
Pitou valitteli syvästi tätä päätöstä, muttei keksinyt sanoja, joilla
sitä vastustaisi.
Hän jäi siis taloon valmiina asettumaan isän ja tyttären väliin.
Kaksi päivää ja kaksi yötä kuluivat. Näiden kahden päivän ja kahden yön
aikana emäntä Billotin elämä näytti sammuvan henkäys henkäykseltä.
Kymmeneen päivään potilas ei ollut syönyt mitään. Silloin tällöin hänen
suuhunsa oli pantu lusikallinen sokerivettä, siinä hänen ravintonsa.
Oli vaikea uskoa, että ihminen voisi elää sellaisella ravinnolla. —
Mutta tämä ruumis-rukka elikin niin heikosti!
Kymmenennen ja yhdennentoista päivän välisenä yönä, juuri kun
viimeinenkin elonliekki näytti sammuneen hänessä, sairas tuntui
virkistyvän, hänen käsivartensa liikahtivat, huulet värähtivät ja
silmät aukenivat suuriksi ja tarkkaaviksi.
»Äiti, äiti!» huudahti Catherine.
Ja hän kiiruhti hakemaan poikaansa.
Olisi voinut sanoa, että Catherine kuljetti mukanaan äitinsä henkeä.
Kun hän palasi, pikku Isidor käsivarsillaan, liikahti kuoleva
kääntyäkseen ovelle päin.
Hänen silmänsä olivat yhä suuret, avoimet ja tarkkaavat.
Ja sitten hänen silmänsä välähtivät, hänen suunsa aukeni huudahdukseen
ja käsivarret kohosivat levälleen.
Catherine lankesi lapsineen polvilleen äitinsä vuoteen ääreen.
Silloin tapahtui jotakin omituista: emäntä Billot, kohosi pieluksensa
varaan, laski hitaasti kätensä Catherinen ja lapsen päälaelle ja
ponnistettuaan, kuten aikoinaan Kroisoksen nuori poika, hän sai
lausutuksi sanat:
»Lapsi kullat, minä siunaan teidät!»
Ja hän vaipui takaisin pielukselle, käsivarret retkahtivat, ääni sammui.
Hän oli kuollut.
Mutta hänen silmänsä olivat jääneet auki, ikäänkuin vaimoparka, joka,
ei eläissään ollut nähnyt kyllin, olisi halunnut katsella tytärtänsä
haudan tuolta puolen.