Sillaikaa Catherine jatkoi matkaansa. Sivukadulta hän oli poikennut
vasemmalle, kulkenut Lormet-katua ja tämän päästä tullut vainioiden
poikki kulkevalle polulle, joka yhtyi Pisseleun tiehen.
Tällä tiellä kaikki oli Catherinelle tuskallista muistoa.
Ensiksikin tämä pikku silta, jolla Isidor oli sanonut hänelle hyvästi
ja jolla hän oli virunut pyörtyneenä, kunnes Pitou oli löytänyt hänet
kylmänä ja kohmettuneena.
Ja sitten lähempänä maatilaa se ontto piilipuu, johon Isidor oli
kätkenyt kirjeensä.
Vielä lähempänä hän näki sen pienen ikkunan, josta Isidor oli tullut
hänen luoksensa ja jonka ääressä Billot oli tähdännyt häneen yönä,
jolloin kaikeksi onneksi tilanhoitajan pyssy ei ollut lauennut.
Ja vihdoin maatilan isoa porttia vastapäätä näkyi Boursonnesin tie,
jota Catherine oli niin usein kulkenut, jonka hän tunsi niin hyvin,
tie, jolta Isidor oli tullut.
Kuinka monesti hän olikaan yöllä nojannut tuon ikkunan lautaan,
tuijottanut tälle tielle, odottanut läähättäen ja huomatessaan
pimennossa rakastajansa, aina täsmällisenä, aina uskollisena, tuntenut
rintansa paisuvan ja sitten levittänyt sylinsä häntä vastaan ottamaan.
Tänään Isidor oli vainaja! Mutta hänen lapsensa oli toki molempien
käsivarsien syleilemänä hänen rintaansa vasten!
Mitä ihmiset siis puhuivat hänen tahratusta maineestaan ja hänen
häpeästään?
Voiko noin kaunis lapsi milloinkaan olla äidille häpeäksi tai maineen
tahraksi?
Niinpä hän astuikin rivakasti ja mitään pelkäämättä maatilan alueelle.
Muuan iso koira alkoi haukkua hänelle, mutta sitten se tunsi nuoren
valtiattarensa, lähestyi niin pitkälle kuin kahle salli ja alkoi hyppiä
ulvahdellen iloisena.
Koiran haukunta kutsui portille erään miehen, joka tuli utelemaan
koiran ilon aihetta.
»Neiti Catherine!» huudahti hän.
»Ukko Clouis!» sanoi Catherine vuorostaan.
»Ah, tervetuloa, rakas neiti!» virkkoi vanhus. »Talo kaipaakin kipeästi
teitä, nähkääs!»
»Entä poloinen äitini?» kysyi Catherine.
»Voi, ei paremmin eikä huonommin, tai paremminkin huonosti kuin hyvin.
Hän sammuu, se kultainen vaimo-rukka!»
»Missä hän on?»
»Huoneessaan.»
»Ihan yksin?»
»Ei, ei, ei... Minä en olisi sitä sallinut! Hyväinen aika! Saatte
suoda anteeksi, neiti Catherine, että minä isäntäväen poissaollessa
olen hoidellut isännän tehtäviä. Aika, jonka te vietitte matalassa
majassani, on tehnyt minusta kuin perheenjäsenen: minä rakastin teitä
ja poloista herra Isidoria!»
»Olette siis kuullut...?» sanoi Catherine ja pyyhki silmistään pari
kyyneltä.
»Tiedän, tiedän, saanut surmansa kuningattaren hyväksi, kuten herra
Georgeskin... Mutta, hyvä neiti, älkää surko! Hän on jättänyt teille
tuon kauniin lapsen, eikö niin? Isää täytyy itkeä, pojalle hymyillä.»
»Kiitos, ukko Clouis», sanoi Catherine ja ojensi vanhalle vartijalle
kätensä. »Mutta äitini...?»
»Hän on huoneessaan, kuten jo sanoin teille, ja hänen luonansa on rouva
Clément, sama rouva, joka teitäkin on hoitanut.»
»Ja... onko hän tajuissaan, äiti-rukka?» kysyi Catherine arkaillen.
»Hetkittäin voisi niin luulla», vastasi ukko Clouis, »silloin kun
teidän nimenne mainitaan. .. Ah, se on ollut tepsivä keino, se on
tehonnut toissapäivään saakka. Mutta senjälkeen hän ei ole ollut
tolkullaan, ei edes, kun on puhuttu teistä.»
»Menkäämme sisälle, ukko Clouis», kehoitti Catherine.
»Astukaa sisälle, neiti», sanoi vanha vartija ja aukaisi rouva Billotin
huoneen oven.
Catherine silmäili huonetta. Hänen äitinsä makasi vihrein sarkauutimin
suojatussa vuoteessa, jota valaisi maaseututaloissa usein nähty
kolmisydäminen lamppu. Ja, kuten ukko Clouis oli sanonut, rouva Clément
oli häntä hoitamassa.
Tämä istui tilavassa nojatuolissa, sairaanhoitajattarien tavanomaisessa
mielentilassa, joka on puolivalvomista, puolinukkumista.
Poloinen emäntä Billot ei näyttänyt muuttuneelta; hänen kasvonsa vain
olivat käyneet norsunluunkalpeiksi.
Hän näytti nukkuvan.
»Äiti, äiti!» huudahti Catherine ja syöksyi vuoteen ääreen.
Potilas avasi silmänsä ja käänsi päänsä Catherineen päin. Järjen
pilkahdus ilmestyi hänen katseeseensa ja hänen huulensa alkoivat
mutista käsittämättömiä sanoja, jotka eivät sentään kehittyneet edes
katkonaisiksi lauseiksi. Hänen kätensä kohosi, yrittäen kosketuksella
täydentää kuulon ja näön miltei sammuneita aistimuksia. Mutta
tämä yritys ylitti hänen voimansa, liike raukesi, silmä ummistui,
käsi painui kuin vainajan liikkumaton käsi äitinsä vuoteen ääreen
polvistuneen Catherinen päälaelle, ja sairas vaipui entiseen
liikkumattomuuteen, josta hän oli hetkeksi havahtunut sen sähköiskun
vaikutuksesta, jonka tyttären ääni oli häneen siirtänyt.
Isän ja äidin horrostilat olivat, kuin kahdelta vastakkaiselta
taivaanrannalta välähtäneet salamat, ilmaisseet kahta tuiki
vastakkaista tunnetta.
Isäntä Billot oli toipunut tainnostilastaan työntääkseen Catherinen
kauas luotaan.
Emäntä Billot oli herännyt horteestaan vetääkseen Catherinen tykönsä.
Catherinen saapuminen oli synnyttänyt maatilalla vallankumouksen.
Billotia oli odotettu eikä hänen tytärtään.
Catherine kertoi, mikä tapaturma oli Billotia kohdannut, ja sanoi, että
Pariisissa Billot oli yhtä lähellä kuolemaa kuin Pisseleussa hänen
vaimonsa.
Mutta ilmeisesti nämä kaksi kuolevaa vaelsivat vastakkaisiin suuntiin:
Billot kuolemasta elämään ja hänen vaimonsa elämästä kuolemaan.
Catherine astui tyttöaikansa kammioon. Paljon kyyneliä aiheuttivat
muistot, jotka tämä pieni huone palautti mieleen. Täällähän oli nähnyt
lapsen kauniit unet, täällä kokenut nuoren tytön polttavat intohimot ja
tänne hän nyt oli palannut leskenä, murtunein sydämin.
Heti tulonsa jälkeen Catherine otti ohjakset käteensä epäjärjestykseen
joutuneessa talossa vedoten valtaan, jonka hänen isänsä oli kerran
hänelle luovuttanut äitinsä kustannuksella.
Ukko Clouis sai kiitokset ja runsaat palkkiot, ja hän palasi
_loukkoonsa_, kuten hän nimitti Clouise-kallion hökkeliä.
Seuraavana päivänä saapui tohtori Raynal taloon.
Hän tuli sinne joka toinen päivä, pikemminkin omantunnon vaatimuksesta
kuin jotakin toivoen. Hän tiesi liiankin hyvin, ettei mitään voitu
tehdä, että tämä elämä sammuisi kuin lamppu, joka kuluttaa viimeisen
öljypisaran, ja ettei sitä voisi pelastaa inhimillisin ponnistuksin.
Hän ilahtui tavattomasti nähdessään talon nuoren tyttären.
Hän esitti erään tärkeän kysymyksen, josta hän ei ollut tohtinut puhua
Billotille: pyhän ehtoollisen.
Kuten tiedämme, Billot oli vannoutunut voltairelainen.
Tohtori Raynalkaan ei tosin ollut esimerkiksi kelpaavan uskonnollinen,
ei sinne päinkään. Päinvastoin, ajan henkeen hän liitti tieteen hengen.
Mikäli ajan henki epäili, sikäli tiede jo kielsi.
Mutta tohtori Raynal, silloista asemaansa vastaavien olosuhteitten
mukaan, piti velvollisuutenaan ilmoittaa omaisille.
Hurskaat vanhemmat ottaisivat ilmoituksesta vaarin ja lähettäisivät
hakemaan pappia.
Jumalattomat vanhemmat käskisivät papin saapuessa sulkea oven hänen
nenänsä edestä.
Catherine oli hurskas.
Hän ei tiennyt, mikä tunteitten epäsointu vallitsi Billotin ja apotti
Fortierin välillä, tai oikeammin, hän ei pitänyt sitä kovin tärkeänä.
Hän lähetti rouva Clémentin apotti Fortierin luokse pyytämään
tätä antamaan viimeisen voitelun hänen äidilleen. Pisseleu oli
liian vähäpätöinen kyläkunta rakentaakseen itselleen oman kirkon
ja kustantaakseen itselleen oman sielunpaimenen, — se kuului
Villers-Cotteretsin seurakuntaan. Pisseleun vainajatkin haudattiin
Villers-Cotteretsin kalmistoon.
Tuntia myöhemmin ehtoolliskello kilisi maatilan portilla.
Catherine tervehti pyhää sakramenttia polvillaan.
Mutta tuskin apotti Fortier oli astunut potilaan huoneeseen ja
huomannut, että sairas, jota varten hänet oli kutsuttu, oli mykkä,
tajuton ja sokea, kun hän jo selitti, että hän antoi synninpäästön
vain niille, jotka kykenevät ripittäytymään, ja kaikista pyynnöistä
huolimatta hän vei ehtoolliskalkin pois.
Apotti Fortier oli synkän, hirveän koulukunnan pappi.-Hän olisi ollut
Espanjassa pyhä Dominikus, Meksikossa Valverde.
Ketään toistakaan pappia ei maksanut vaivaa pyytää avuksi. Pisseleu
kuului hänen seurakuntaansa, eikä kukaan lähiseudun pappi uskaltaisi
loukata hänen oikeuksiaan.
Catherine oli uskonnollinen ja hellä sydän, mutta hän oli samalla
järkevä. Hän suhtautui apotti Fortierin epäykseen, niinkuin siihen oli
suhtauduttava, ja toivoi, että Jumala olisi kuolevalle vaimo-rukalle
armeliaampi kuin hänen käskyläisensä.
Sitten hän edelleenkin täytti tyttären velvollisuudet äitiä kohtaan
ja äidin velvollisuudet lasta kohtaan ja jakoi kaiken aikansa sille
nuorelle sielulle, joka astui elämään, ja sille väsyneelle sielulle,
joka poistui elämästä.
Kahdeksaan päivään ja yhtä moneen yöhön hän ei poistunut äitinsä
vuoteen äärestä muualle kuin lapsensa kehdon ääreen.
Kahdeksannen ja yhdeksännen päivän välisenä yönä, kun nuori tyttö yhä
valvoi kuolevan äitinsä vuoteen ääressä — äitinsä, joka yhä syvemmälle
mereen painuvan veneen lailla oli siirtymässä verkalleen iäisyyteen —
rouva Billotin huoneen ovi aukeni ja Pitou ilmestyi kynnykselle.
Hän saapui Pariisista, mistä hän tapansa mukaan oli lähtenyt aamulla.
Hänet nähdessään Catherine säpsähti.
Tuokion hän pelkäsi, että hänen isänsä oli kuollut.
Mutta Pitoun kasvot, vaikka eivät olleetkaan juuri iloiset, eivät
liioin osoittaneet, että hän oli ikävän uutisen tuoja.
Billot jaksoi tosiaankin yhä paremmin ja paremmin. Neljä viisi päivää
sitten tohtori oli taannut hänen parantuvan. Pitoun lähtöpäivän aamulla
potilas piti siirrettämän Gros-Cailloun sairaalasta tohtori Gilbertin
luokse.
Kun Billotin tila oli lakannut olemasta vaarallinen, oli Pitou sanonut
päättäneensä palata Pisseleuhun.