»Hyvä, hyvä!» sanoi Laclos nämä sanat kuultuaan.
Ja kun Brissot aikoi jatkaa, ehätti Orleansin herttuan sihteeri
lisäämään:
»Malttakaa, malttakaa, minusta tuntuu, että sanojen: 'hänen paikkansa
täyttämisestä’ jälkeen olisi lisättävä jotakin... jotakin, mikä
liittäisi meihin arat luonteet. Kaikki eivät ole vielä meidän laillamme
polttaneet siltoja takanaan.»
»Niinpä kai», sanoi Brissot. »Mitä lisäämme?»
»Oh, teidän asianne on keksiä sopivat sanat eikä minun, rakas Brissot.
Minä lisäisin... tuumikaamme...»
Laclos oli tapailevinaan lausetta, joka oli jo pitkät ajat ollut
valmiiksi muovailtuna hänen aivoissaan ja odotti vain sopivaa hetkeä
tulla esille.
»No niin», virkkoi hän lopulta, »sanojen: 'hänen paikkansa
täyttämisestä' jälkeen minä lisäisin sanat: 'kaikin perustuslaillisin
keinoin'.»
Tutkikaa ja ihailkaa, te valtiomiehet, te anomusten, vastalauseitten,
lakiehdotusten menneet, nykyiset ja vastaiset sepittäjät!
Nämä vaarattomat sanat olivat vähäpätöinen lisäys, eikö niin?
Hyvä, te saatte nähdä — ne lukijoista, joilla on onni kaikkea
muuta kuin valtiomiehiä, saavat nähdä, minne nämä sanat: 'kaikin
perustuslaillisin keinoin' meidät vievät.
Täyttää kuninkaan paikka kaikin perustuslaillisin keinot merkitsi vain
yhtä keinoa.
Se ainoa keino oli sijaishallitus.
Provencen kreivin ja Artoisin kreivin, Ludvig XVI:n veljien ja
kruununprinssin setien poissaollessa — paollaan he olivat muutenkin jo
menettäneet kansansuosion — ketä saattoi ajatella sijaishallitsijaksi?
Orleansin herttuaa.
Tämä pieni, viaton lause, joka pujahti kansan nimessä laadittavaan
anomukseen, tekisi siis Orleansin herttuasta kansan silmissä
sijaishallitsijan!
Eikös vain olekin politiikka kaunista? Kuluu vielä monet ajat,
ennenkuin kansa tajuaa sen selvästi, jos se joutuu asioihin Laclosin
kaltaisten kykyjen kanssa!
Brissot joko ei aavistanut miinaa, joka kätkeytyi näihin kolmeen sanaan
ja oli valmis räjähtämään kun aika tuli, tai ei nähnyt käärmettä,
joka oli pujahtanut tähän lisäykseen ja kohottaisi sähisevän päänsä
oikean hetken lyödessä, tai vaikkapa tiesikin, mihin vaaraan hän voisi
joutua tämän anomuksen sepittäjänä, ei hän ainakaan yrittänyt valmistaa
itselleen takaporttia, ei esittänyt minkäänlaista huomautusta, vaan
lisäsi tuon lauseen sanoen:
»Tosiaankin, se liittää meihin muutaman perustuslaillisen. Aatos on
hyvä, herra de Laclos!»
Anomuksen loppuosa oli täydellisesti sen tunteen mukainen, joka oli sen
sanellut.
Seuraavana päivänä Pétion, Brissot, Danton, Camille Desmoulins ja
Laclos menivät jakobiinikerhoon. He veivät sinne anomuksen.
Sali oli tyhjä tai melkein tyhjä.
Kaikki olivat menneet feuillantti-kerhoon.
Barnave ei ollut erehtynyt: karkaaminen oli ollut täydellinen!
Pétion kiiruhti feuillantti-kerhoon.
Keitä hän tapasi siellä? Barnaven, Duportin ja Lamethin, jotka paraikaa
sepittivät kiertokirjettä maaseudun jakobiinikerhoille, kiertokirjettä,
jossa he ilmoittivat näille, ettei jakobiinikerhoa enää ole, vaan että
se oli muuttunut feuillanttikerhoksi, ja saanut nimekseen _Perustuslain
ystävien seura_.
Se yhdistys, jonka perustaminen oli maksanut ylen paljon vaivaa ja
joka verkon lailla oli levinnyt yli koko Ranskan, oli siis lakannut
toimimasta, epäröinnin lamauttamana.
Ketä Ranska nyt uskoisi, ketä tottelisi, entisiä jakobiineja vaiko
uusia?
Tällä välin valmistellaan vallankumousvastaista valtiokeikausta,
ja kansa, joka ei saisi enää mistään tukea ja on nukkunut vakaasti
luottaen vaalijoihinsa, herää voitettuna ja köytettynä.
Oli siis torjuttava uhkaava myrsky.
Itsekukin sepitti oman vastalauseensa, joka lähetettäisiin maaseudulle,
missä vielä uskottiin olevan luottoa.
Roland oli Lyonin erikoisedustaja. Hänellä oli suuri vaikutusvalta
kuningaskunnan toisen pääkaupungin asujamistoon. Ennenkuin meni
Mars-kentälle — missä, kun jakobiineja ei ollut mistään löydetty,
kansan piti allekirjoittaa anomus ‒ Danton poikkesi Rolandin luokse,
selitti tälle tilanteen, kehoitti häntä heti lähettämään vastalauseensa
lyonilaisille ja salli hänen sepittää omin päin tämän tähdellisen
asiapaperin Lyonin kansa ojentaisi käden Pariisin kansalle ja panisi
vastalauseen samaan aikaan kuin sekin.
Tätä, aviomiehen sommittelemaa vastalausetta rouva Roland paraikaa
jäljentää.
Danton puolestaan liittyi ystäviensä pariin Mars-kentällä.
Hänen saapuessaan paikalle siellä oli käynnissä kiihkeä väittely.
Tämän suunnattoman areenan keskeltä kohosi isänmaanalttari, joka oli
pystytetty heinäkuun 14 päivän juhlaksi ja joka oli jäänyt paikalleen
kuin menneisyyden luurangoksi Siinä oli, kuten olemme maininneet vuoden
1790 yhdistysjuhlaa selostaessamme, lava, jolle noustiin neljään
päänurkkaan pystytettyjä portaita pitkin.
Isänmaanalttarilla oli taulu, joka esitti Voltairen riemukulkua
heinäkuun 12 päivältä. Tähän tauluun oli kiinnitetty kordelierien
julistus, johon oli kuvattu Brutuksen valanteko.
Paraikaa keskusteltiin niistä kolmesta sanasta, jotka Laclos oli
lisännyt anomukseen.
Niitä sanoja ei olisi kai huomattukaan, ellei muuan ulkoasultaan ja
eleiltään rahvaan säätyyn kuulunut mies olisi suorasukaisesti, miltei
hyökkäävästi keskeyttänyt anomuksen lukijaa.
»Seis!» huudahti hän. »Kansaa petetään!»
»Kuinka niin?» kysyi lukija.
»Sanoilla: 'kaikin perustuslaillisen keinoin' te asetatte ykkösen
toisen ykkösen paikalle... te teette toisen kuninkuuden, emmekä me
halua enää kuningasta.»
»Emme halua, ei kuninkuutta eikä kuningasta!» huusi kuulijoitten
valtava enemmistö.
Omituista! Jakobiinit silloin kannattamassa kuninkuutta!
»Hyvät herrat», huusivat he, »olkaa varuillanne! Ellei ole kuninkuutta
eikä kuningasta, merkitsee se tasavallan perustamista, emmekä me ole
vielä kypsät tasavaltalaiseen hallitusmuotoon!»
»Emmekö ole kypsät?» sanoi kansanmies. »Kuinka tahansa, mutta yksi tai
pari Varennesin kaltaista aurinkoa kypsentävät meidät.»
»Äänestämään! Anomus äänestettäväksi!»
»Äänestämään!» toistivat samat äänet, jotka olivat äsken huutaneet: »Ei
enää kuninkuutta, ei enää kuningasta!»
Oli ryhdyttävä äänestämään.
»Ne, jotka haluavat, ettei tunnusteta Ludvig kuudettatoista eikä
uuttakaan kuningasta», sanoi tuntematon, »kohottakoot kätensä».
Niin valtava enemmistö kohotti käden, ettei edes tarvinnut
vastaehdotuksesta äänestää.
»Hyvä on», sanoi yllyttäjä. »Huomenna, sunnuntaina, heinäkuun
seitsemäntenätoista päivänä, koko Pariisi on täällä allekirjoittamassa
anomusta. Minä, Billot, ilmoitan sille asiasta.»
Billotin nimen kuullessaan jokainen tunsi hänet siksi hirveäksi
tilanhoitajaksi, joka Lafayetten ajutantin seuralaisena oli vanginnut
kuninkaan Varennesissa ja kuljettanut hänet Pariisiin.
Näin siis rohkeimmat jakobiinit ja kordelierit oli sivuutettu. Kuka
sen teki? Kansanmies, siis joukkojen vaisto. Jopa niin hyvin, että
Camille Desmoulins, Danton, Brissot ja Pétion selittivät, ettei heidän
mielestään sellainen pariisilaisrahvaan toimenpide voisi onnistua
synnyttämättä myrskyä, joten olisi tärkeää, että kaupungintalosta ensin
haettaisiin lupa seuraavan päivän kokoontumista varten.
»Olkoon niin», sanoi kansanmies, »hakekaa lupa, ja ellette saa, niin
minä hankin sen!»
Camille Desmoulins ja Brissot valittiin hakemaan lupaa.
Bailly oli poissa. Tavattiin vain ensimmäisen asianajaja. Tämä ei
ottanut vastuulleen mitään, ei kieltänyt, mutta ei liioin myöntänyt
lupaa. Hän suostui hyväksymään anomuksen suusanallisesti. Brissot ja
Camille Desmoulins lähtivät kaupungintalosta arvellen saaneensa luvan.
Kun he olivat poistuneet, lähetti ensimmäinen asianajaja
kansalliskokoukselle tiedon, mitä häneltä oli käyty anomassa.
Kansalliskokous oli yllätetty virheenteosta.
Se ei ollut säätänyt mitään Ludvig XVI:n asemasta. Hän oli paennut,
häneltä oli riistetty kuninkaan arvo, hänet oli pidätetty Varennesissa,
tuotu takaisin Tuileries-palatsiin ja häntä oli pidetty vankina
kesäkuun 26 päivästä lähtien.
Aikaa ei ollut tuhlattavana.
Desmeuniers, näennäisesti kuninkaallisen perheen vihamiehenä, esitti
seuraa van päätösehdotuksen:
»Toimeenpanovallan lakkauttaminen kestää, kunnes perustuslaki on
_esitetty kuninkaalle ja tämä on sen hyväksynyt_.»
Päätösehdotus esitettiin kello seitsemän illalla ja kello kahdeksan se
hyväksyttiin valtavalla äänten enemmistöllä.
Kansan anomus oli siis turha puuha. Kuningas, joka oli pantu viralta
vain siihen päivään saakka, jolloin hän hyväksyisi perustuslain, olisi
tämän mutkattoman hyväksymisen jälkeen kuningas kuten ennenkin.
Jokainen ken vaatisi kuninkaan poistamista, kuninkaan, jonka viran
kansalliskokous oli perustuslaillisesti pysyttänyt, mikäli kuningas
suostuisi täyttämään sen ehdon, olisi siis kapinoitsija.
Ja kun tilanne on vakava, ahdistetaan kapinoitsijoita kaikin keinoin,
jotka laki antaa valtion toimitsijoitten käytettäväksi.
Niinpä kaupunginvaltuusto kokoontuikin illalla kaupungintaloon.
Pormestari oli mukana.
Kokous alkoi kello puoli kymmenen.
Kello kymmenen päätettiin, että seuraavana päivänä sunnuntaina
heinäkuun 17 päivänä kello kahdeksasta aamulla kansalliskokouksen
päätös kiinnitettäisiin painettuna julistuksena kaikkiin Parisin
seiniin, sen lisäksi kuulutettaisiin kaikissa katukulmauksissa rummun
päristessä. Kaupungin arvoporvarit ja valtuuston vahtimestarit
toimittaisivat tämän kuulutuksen, asianmukaisten joukko-osastojen
saattamina.
Tuntia myöhemmin tämä päätös tiedettiin jakobiini-kerhossa.
Jakobiinit tunsivat itsensä hyvin heikoiksi. Suurimman osan
heikäläisistä karattua feuillanttien puolelle he olivat eristettyjä ja
voimattomia.
He taipuivat.
Santerre, Saint-Antoinen esikaupungin asukas, Bastiljin kansanomainen
oluenpanija, Lafayetten vastainen seuraaja, sai tehtäväkseen mennä
kerhon valtuuttamana Mars-kentälle peruuttamaan anomuksen.
Kordelierit osoittautuivat vieläkin varovammiksi.
Danton selitti aikovansa viettää seuraavan päivän
Fontenaysous-Boisissa; hänen appiukollaan, vesitehtailijalla, oli
siellä pieni maatalo.
Legendre lupaili lähteä mukaan Desmoulinsin ja Fréronin kanssa.
Rolandit saivat pienen kirjelipun, missä heille sanottiin olevan turhaa
lähettää vastalausetta Lyoniin.
Kaikki oli lamassa tai siirtynyt tuonnemmaksi.
Oli jo lähes sydänyö ja rouva Roland lopetteli jäljennöstyötään, kun
Dantonin kirje saapui. Heidän oli sitä mahdoton ymmärtää.
Täsmälleen samalla hetkellä istui kaksi miestä Gros-Cailloun anniskelun
perähuoneessa tyhjentämässä kolmatta viidentoista soun hintaista
viinipulloaan ja lausumassa loppusanoja eräästä oudosta suunnitelmasta.
Miehet olivat muuan kähertäjä ja muuan invaliidi.
»Ah, herra Lajariette, teillä on hupsut aatokset!» sanoi invaliidi ja
nauroi rivoa, typerää naurua.
»Sepä se, ukko Rémy», vastasi kähertäjä. »Olettehan käsittänyt vai
mitä? Ennen päivänkoittoa me menemme Mars-kentälle, nostamme ylös
yhden laudan isänmaanalttarista ja pujahdamme aukosta sisään. Sitten
panemme laudan paikoilleen ja vintilällä, isolla vintilällä, kaivamme
lautaan reikiä... Alttarilla tulee seisomaan paljon nuoria, kauniita
kansattaria anomusta allekirjoittaakseen, ja lempo soikoon, rei'istä
me...»
Invaliidin rivo, typerä nauru yltyi. Mielikuvituksensa silmin hän kai
oli jo katselevinaan isänmaanalttarin rei'istä.
Kähertäjän nauru ei ollut juuri yhtä välitöntä. Se kunnianarvoisa ja
ylimyksellinen ammattikunta, johon hän kuului, oli tuhoutunut ajan
onnettomuuksien mukana. Maastamuutto oli riistänyt taidekähertäjiltä
— sen mukaan mitä olemme nähneet kuningattaren tukan laittamisesta,
kähertäminen oli siihen aikaan taidetta — maastamuutto oli riistänyt
taidekähertäjiltä parhaat asiakkaat. Ja lisäksi oli Talma vastikään
näytellyt Tituksen osan Berarrce-draamassa, ja tapa, millä hän oli
tukkansa laittanut, oli synnyttämässä uuden kuosin, jonka mukaan tukka
pidettäisiin lyhyenä ja jauhoittamattomana.
Kähertäjät olivat siis yleensä kuningasmielisiä. Lukekaa Prudhommea
ja saatte nähdä, että kuninkaan mestauspäivänä muuan kähertäjä
epätoivoissaan katkaisi kurkkunsa.
Olihan hauskaa yllättää kaikkia näitä isänmaanystävien letukoita,
joiksi heitä sanoivat harvat Ranskaan jääneet ylimysnaiset, ja mennä
kurkistamaan heidän hameittensa alle, ja mestari Lajariette luotti
eroottisiin muistoihinsa pitääkseen yhden kuukauden ajan vireillä
ammupäiväkeskustelujaan. Tällainen hulluttelu oli juolahtanut hänen
mieleensä, kun hän maisteli vanhan kelpo ystävänsä seurassa, ja hän oli
ilmaissut tälle aikeensa. Invaliidi oli tuntenut hermokutkutusta siinä
jalassa, jonka oli jättänyt Fontenayn taistelukentälle ja jonka valtio
oli ystävällisesti korvannut puujalalla.
Molemmat maistelijat tilasivat siis neljännen viinipullon, jonka
kapakan isäntä heille kiireesti toikin.
He olivat käymäisillään sen kimppuun-, mutta silloin keksi invaliidi
vuorostaan jotakin.
He ottaisivat pienen nassakan, tyhjentäisivät pullon siihen sen
sijaan että tyhjentäisivät sen laseihinsa, lisäisivät siihen kaksi
uutta pullollista ja, kärsien toistaiseksi janonsa, veisivät nassakan
mukanaan.
Invaliidi tuki ehdotustaan aksioomilla, että ilmaan kurkistellessa
tulee ylen kuuma.
Kähertäjä suvaitsi hymyillä. Ja kun kapakan isäntä huomautti
vierailleen, että heidän oli tarpeetonta jäädä kapakkaan, elleivät he
joisi enempää, ostivat molemmat veijarimme häneltä kairan ja nassakan,
panivat kairan taskuunsa ja kolme pullollista viiniä nassakkaan. Kellon
lyödessä puoltayötä he kulkivat pimeän turvin Mars-kentälle, kohottivat
yhtä lautaa, pujahtivat alttarin alle ja, nassakka välissään, painuivat
rentonaan hiekalle ja vaipuivat uneen.