Toivottavasti kuningattaren ja Barnaven keskustelu on antanut
lukijoille tarkan kuvan tilanteesta, missä kaikki puolueet olivat
heinäkuun 15 päivänä 1791.
Uudet jakobiinit anastamassa vanhojen paikan.
Vanhat jakobiinit perustamassa feurllantti-kerhoa.
Kordelierit liittymässä uusiin jakobiineihin Dantonin, Camille
Desmoulinsin ja Legendren hahmossa.
Kansalliskokous, joka on muuttunut perustuslaillisrojalistiseksi,
päättänyt säilyttää kuninkaan hinnalla millä tahansa.
Kansa päättänyt lakkauttaa kuninkuuden kaikin mahdollisin keinoin,
mutta samalla päättänyt ensin turvautua vastalauseeseen ja anomukseen.
Ja nyt, mitä oli tapahtunut sinä yönä ja päivänä, jotka olivat
kuluneet kuningattaren ja Barnaven välisestä, näyttelijä Saint-Prixin
suojelemasta keskustelusta hetkeen, jolloin astumme rouva Rolandin
luokse?
Selostamme, sen muutamin sanoin.
Mainitun keskustelun aikana ja juuri kun se teki loppuaan kolme miestä
istui pöydän ääressä, jolla oli paperia, kyniä ja mustetolppo. He
olivat saaneet jakobiineilta tehtäväkseen sepittää anomuksen.
Nämä kolme miestä olivat Danton, Laclos ja Brissot.
Danton ei ollut laisinkaan tällaisten istuntojen harrastajia.
Nautintoja ja liikuntoa rakastavana miehenä hän odotti kärsimättömästi!
jokaisen valiokuntaistunnon loppua, missä hän oli mukana.
Hetken kuluttua hän nousi ja jätti Brissotin ja Laclosin sepittämään
anomusta, niinkuin halusivat.
Laclos näki hänen poistuvan, tarkkasi hänen lähtöään, kunnes hän oli
kadonnut näkyvistä, ja kuunteli, kunnes kuuli oven sulkeutuvan.
Tämä kaksinkertainen aistimien toiminta näytti herättävän hänet
hetkeksi siitä teennäisestä uneliaisuudesta, jolla hän peitti
väsymättömän toimeliaisuutensa. Hän heittäytyi nojatuoliinsa, laski
kynän kädestään ja sanoi:
»Ah, totisesti, hyvä herra Brissot, sepittäkää te anomus, kuten
parhaaksi näette. Minä luovun yrittämästä. Jos olisi tarpeen huono
kirja, kuten hovissa sanotaan, _Vaarallisten suhteitten_ jatko, olisi
se minun alaani. Mutta anomus, anomus», lisäsi hän haukotellen, niin
että kitalaki näkyi, »se ikävystyttää minua hirveästi!»
Brissot sitävastoin oli tälläisten sepittelyjen miehiä. Varmana siitä,
että osasi sommitella anomuksen paremmin kuin kukaan muu, hän hyväksyi
valtuuden, jonka Dantonin poissaolo ja Laclosin kieltäytyminen hänelle
antoivat. Laclos sulki silmänsä, sijoittautui nojatuoliinsa mukavimpaan
asentoon, ikäänkuin aikoisi nukkua, ja valmistui punnitsemaan jokaista
lausetta, jokaista kirjainta, voidakseen tilaisuuden tullen sujauttaa
niiden väliin prinssinsä sijaishallitusta koskevan mietteen.
Brissot luki lauseet sitä mukaa kuin hän ne sepitti, ja Laclos hyväksyi
ne nyökäyttämällä päätänsä ja ääntämällä jotakin.
Brissot selvitti tilanteen seuraavin sanoin:
1. Kansalliskokouksen teeskennelty tai arkaileva vaitiolo, kun se ei
halunnut tai ei uskaltanut tuomita kuningasta;
2. Ludvig XVI:n luopuminen vallasta, koska hän oli paennut ja koska
kansalliskokous oli hänet erottanut, ajattanut häntä takaa ja
pidättänyt hänet. Kuningasta ei ajeta takaa, ei pidätetä eikä eroteta
tai jos häntä ajetaan takaa, jos hänet erotetaan tai pidätetään, ei
hän ole silloin kuningas;