Saavumme lopultakin rouva Rolandin jäljentämään vastalauseeseen

Toivottavasti kuningattaren ja Barnaven keskustelu on antanut

lukijoille tarkan kuvan tilanteesta, missä kaikki puolueet olivat

heinäkuun 15 päivänä 1791.

Uudet jakobiinit anastamassa vanhojen paikan.

Vanhat jakobiinit perustamassa feurllantti-kerhoa.

Kordelierit liittymässä uusiin jakobiineihin Dantonin, Camille

Desmoulinsin ja Legendren hahmossa.

Kansalliskokous, joka on muuttunut perustuslaillisrojalistiseksi,

päättänyt säilyttää kuninkaan hinnalla millä tahansa.

Kansa päättänyt lakkauttaa kuninkuuden kaikin mahdollisin keinoin,

mutta samalla päättänyt ensin turvautua vastalauseeseen ja anomukseen.

Ja nyt, mitä oli tapahtunut sinä yönä ja päivänä, jotka olivat

kuluneet kuningattaren ja Barnaven välisestä, näyttelijä Saint-Prixin

suojelemasta keskustelusta hetkeen, jolloin astumme rouva Rolandin

luokse?

Selostamme, sen muutamin sanoin.

Mainitun keskustelun aikana ja juuri kun se teki loppuaan kolme miestä

istui pöydän ääressä, jolla oli paperia, kyniä ja mustetolppo. He

olivat saaneet jakobiineilta tehtäväkseen sepittää anomuksen.

Nämä kolme miestä olivat Danton, Laclos ja Brissot.

Danton ei ollut laisinkaan tällaisten istuntojen harrastajia.

Nautintoja ja liikuntoa rakastavana miehenä hän odotti kärsimättömästi!

jokaisen valiokuntaistunnon loppua, missä hän oli mukana.

Hetken kuluttua hän nousi ja jätti Brissotin ja Laclosin sepittämään

anomusta, niinkuin halusivat.

Laclos näki hänen poistuvan, tarkkasi hänen lähtöään, kunnes hän oli

kadonnut näkyvistä, ja kuunteli, kunnes kuuli oven sulkeutuvan.

Tämä kaksinkertainen aistimien toiminta näytti herättävän hänet

hetkeksi siitä teennäisestä uneliaisuudesta, jolla hän peitti

väsymättömän toimeliaisuutensa. Hän heittäytyi nojatuoliinsa, laski

kynän kädestään ja sanoi:

»Ah, totisesti, hyvä herra Brissot, sepittäkää te anomus, kuten

parhaaksi näette. Minä luovun yrittämästä. Jos olisi tarpeen huono

kirja, kuten hovissa sanotaan, _Vaarallisten suhteitten_ jatko, olisi

se minun alaani. Mutta anomus, anomus», lisäsi hän haukotellen, niin

että kitalaki näkyi, »se ikävystyttää minua hirveästi!»

Brissot sitävastoin oli tälläisten sepittelyjen miehiä. Varmana siitä,

että osasi sommitella anomuksen paremmin kuin kukaan muu, hän hyväksyi

valtuuden, jonka Dantonin poissaolo ja Laclosin kieltäytyminen hänelle

antoivat. Laclos sulki silmänsä, sijoittautui nojatuoliinsa mukavimpaan

asentoon, ikäänkuin aikoisi nukkua, ja valmistui punnitsemaan jokaista

lausetta, jokaista kirjainta, voidakseen tilaisuuden tullen sujauttaa

niiden väliin prinssinsä sijaishallitusta koskevan mietteen.

Brissot luki lauseet sitä mukaa kuin hän ne sepitti, ja Laclos hyväksyi

ne nyökäyttämällä päätänsä ja ääntämällä jotakin.

Brissot selvitti tilanteen seuraavin sanoin:

1. Kansalliskokouksen teeskennelty tai arkaileva vaitiolo, kun se ei

halunnut tai ei uskaltanut tuomita kuningasta;

2. Ludvig XVI:n luopuminen vallasta, koska hän oli paennut ja koska

kansalliskokous oli hänet erottanut, ajattanut häntä takaa ja

pidättänyt hänet. Kuningasta ei ajeta takaa, ei pidätetä eikä eroteta

tai jos häntä ajetaan takaa, jos hänet erotetaan tai pidätetään, ei

hän ole silloin kuningas;

Kansanmies · 第 49 / 74 题