Julistaa sotalaki ja istuttaa punainen lippu.
Seuraavana, heinäkuun 15 päivänä, ratkaisun päivänä, kansalliskokous
on pelottavan näköinen. Kukaan ei uhkaa sitä, mutta se haluaa
tekeytyä uhatuksi. Se kutsuu avukseen Lafayetten, ja Lafayette,
joka on aina kulkenut lähellä kansaa sitä näkemättä, Lafayette
lähettää kansalliskokoukselle viisituhatta kansalliskaartilaista,
joiden joukkoon hän, kansaa tyynnyttääkseen, on sijoittanut tuhannen
piikkimiestä Saint-Antoinen esikaupungista.
Kiväärit olivat kansalliskaartin ylimystöä, piikit sen köyhälistöä.
Barnaven lailla varmana, että tarvitsi vain sijoittaa lain merkki
ja heti tulisi paikalle, ei kansa, vaan Lafayette, kansalliskaartin
päällikkö, ja Bailly, Pariisin pormestari, kansalliskokous oli
päättänyt turvautua siihen keinoon.
Vaikka kansalliskokous oli vasta kahden vuoden vanha, oli se jo yhtä
turmeltunut kuin vuoden 1829 tai vuoden 1846 kamarit. Se tiesi, että
jäsenet ja kuuntelijat oli väsytettävä toisarvoisilla keskusteluilla
ja siirrettävä istunnon loppuun pääkysymys, jotta tästä kysymyksestä
suoriuduttaisiin yhdellä iskulla. Se kulutti puolet istuntoajasta
kuuntelemalla departementin sotilasasioita käsittelevää raporttia.
Sitten se salli kohteliaasti parin kolmen edustajan jaaritella; heidän
tapojaan oli puhua erikoiskeskustelujen lomassa. Ja kun keskustelu oli
päätetty rajoittaa, vaikeni se kuunnellakseen vielä kahta puhetta,
Sallesin ja Barnaven pitämää.
Kaksi asianajajan puhetta, jotka vakuuttivat kansalliskokouksen niin
täydellisesti, että, Lafayetten ehdottaessa istunnon lopettamista, se
äänesti kaikessa rauhassa.
Eikä sinä päivänä kansalliskokouksella ollutkaan mitään pelättävää. Se
oli sulkenut lehterit — suotakoon anteeksi tämä rahvaanomainen sanonta,
mutta se on mielestämme mitä sattuvin — Tuileries-palatsi oli suljettu,
poliisivoima oli puheenjohtajan määrättävissä, Lafayette istui
keskellä istuntosalia ehdottaakseen istunnon keskeyttämistä, Bailly
seisoi torilla kaupunginvaltuuston etunenässä, kaikki olivat valmiina
suorittamaan tehtävänsä. Kaikkialla aseellinen virkavalta valmistautui
taisteluun kansaa vastaan.
Niinpä kansa, joka ei ollut varustautunut taistelemaan, sivuuttikin
pistin- ja piikkirivit ja meni Aventinus-kukkulalleen, toisin sanoin
Mars-kentälle.
Ja huomatkaa tarkoin, se ei mennyt Mars-kentälle kapinaa tai _lakkoa_
valmistamaan, kuten aikoinaan roomalaiset. Ei, se meni Mars-kentälle,
koska se tiesi sieltä löytävänsä isänmaan alttarin, jota heinäkuun
14 päivän jälkeen ei ollut vielä ehditty purkaa, niin kärkkäitä kuin
viranomaiset yleensä ovatkin tuhoamaan isänmaanalttarit.
Väkijoukko tahtoi siellä sommitella vastalauseen ja esittää sen sitten
kansalliskokoukselle.
Rahvaan valmistellessa tätä vastalausetta kansalliskokous äänesti: