Saamme aikanamme tietää, mitä rouva Rolandin jäljentämä vastalause
sisälsi, mutta jotta lukija pääsisi perinpohjin selville tilanteesta ja
silmäilemään erästä vallankumouksen synkintä salaisuutta, täytyy hänen
ensin lähteä kanssamme Tuilerieihin heinäkuun 15 päivän iltapuhteeksi.
Palatsin keskikerroksen pimeään ja autioon käytävään aukeavan huoneen
oven takana seisoi muuan nainen, käsi ovenrivassa, korvat hörössä ja
säpsähtäen jokaisesta askelten äänestä, mikä käytävästä kuului.
Ellemme tietäisi, kuka tämä nainen oli, meidän olisi vaikea tuntea
häntä, sillä, paitsi pimeyttä, joka keskellä päivääkin vallitsi näissä
käytävissä, oli jo yö, ja sattumalta tai harkitusti käytävää valaisevan
ainoan lampun sydän oli kierretty alas, joten se lekutti nyt miltei
sammumaisillaan.
Huoneiston toinen huone oli kirkkaasti valaistu ja juuri ensimmäisen
huoneen oven takana tämä nainen odotti, värisi ja kuunteli.
Kuka oli tämä odotteleva nainen? Marie-Antoinette.
Ketä hän odotti? Barnavea.
Oi, Maria Teresian uljas tytär, olisipa teille sanottu päivänä,
jona teidät vihittiin ranskalaisten kuningattareksi, että koittaisi
hetki, jolloin te kamarineitonne huoneen oven taakse piiloutuneena
odottelisitte, pelosta ja toivosta väristen, vähäpätöistä
grenoblelaista asianajajaa, te, joka olitte antanut Mirabeaun odottaa
niin kauan ja päästänyt hänet puheillenne vain yhden kerran!
Mutta älköön erehdyttäkö. Kuningatar odottelee Barnavea puhtaasti
poliittisista syistä. Tässä pidätetyssä hengityksessä, tässä
hermostuneessa liikahtelussa, tässä kädessä, joka värisee avainta
pidellessään, ei ole sydän mukana, pelkästä ylpeydestä siinä on kysymys.
Sanomme: ylpeydestä, sillä vaikka kuningasta ja kuningatarta olikin
monella tavalla ahdisteltu heidän paluunsa jälkeen, oli ilmeistä,
että henki oli pelastunut ja että koko kysymys kärjistyi seuraaviin
sanoihin: Menettäisivätkö Varennesin pakolaiset lopunkin valtansa vai
onnistuisiko heidän saada kadottamansa valta takaisin?
Sen kohtalokkaan illan jälkeen, jolloin Charny oli lähtenyt
Tuilerieistä sinne enää palaamatta, kuningattaren sydän oli lakannut
sykkimästä. Muutaman päivän hän oli ollut välinpitämätön kaikesta,
vieläpä solvauksistakin. Mutta vähitellen hän huomasi, että hänen
voimakkaassa rakenteessaan oli kaksi pontta, joiden avulla kävi vielä
eläminen, ylpeys ja viha, ja hän toipui ennalleen voidakseen vihata ja
kostaa.
Ei Charnylle kostaakseen, ei Andréeta vihatakseen, ei, heitä
ajatellessaan hän vihasi itseään; hän halusi kostaa itselleen, sillä
hän oli kyllin vilpitön myöntääkseen, että hän se oli ollut väärässä ja
he pelkkää uhrautuvaisuutta.
Voi, jos hän voisi heitä vihata, olisi hän onnellinen!
Mutta hän vihasi, vihasi kaikesta sydämestään sitä kansaa, joka
oli koskenut häneen kuin tavalliseen karkuriin, joka oli täyttänyt
hänen sydämensä inholla, vainonnut häntä herjauksilla, polkenut
hänet häpeään. Niin, hän vihasi sitä kansaa, jolla on ollut hänen
nimityksenään _madame Déficit, madame Veto_, joka nimittää häntä
_Itävallattareksi_, kuten sittemmin _leski Capetiksi_.
Ja jos hän voisi kostaa, kuinka hän kostaisikaan!
Tuona heinäkuun 15 päivänä 1791 kello yhdeksän illalla, rouva Rolandin
jäljentäessä miestänsä vastapäätä Britannique-hotellin kolmannen
kerroksen pikku salongissa vastalausetta, jonka sisältöä emme vielä
tunne, Barnave voisi aiheuttaa hänelle voimattomuuden tai epätoivon
hetken, mutta myöskin tuoda sen jumalallisen nektarin, jota sanotaan
kostoksi.
Tilanne oli tosiaankin jännittävä.
Lafayetten ja kansalliskokouksen avulla ensimmäinen isku oli tosin
vältetty perustuslaillisuuden kilvellä. Kuningas oli ryöstetty,
kuningas ei ollut paennut.
Mutta muistettakoon kordelierien julistus, Maratin ehdotus, kansalaisen
Prudhommen häväistyskirjoitus, Bonnevillen päähänpisto, Camille
Desmoulinsin huomautus, geneveläisen Burnoutin aksiomi, muistettakoon,
että vastikään oli perustettu uusi sanomalehti, jonka toimitukseen
kuului Brissot ja että tämän lehden nimeksi tulisi _Tasavaltalainen_.
Halutaanko tutustua tämän lehden ohjelmaan? Se on lyhyt, mutta
valaiseva. Sen on kyhännyt amerikalainen Thomas Payne ja sitten
ranskantanut muuan nuori, Amerikan vapaussodassa taistellut upseeri.
Julistuksen allekirjoituksena on nimi _Duchâtelet_.
Mikä outo ilmiö tämä kohtalo, joka maailman neljältä kolkalta kerää
uusia vihollisia tälle luhistumaisillaan olevalle valtaistuimelle!
Thomas Payne! Mitä tekee täällä Thomas Payne? Tämä mies, joka on
kotoisin vähän kaikista maista, englantilainen, amerikalainen,
ranskalainen, joka on harjoittanut kaikkia ammatteja, on ollut
tehtailija, koulumestari, tullimies, matruusi, sanomalehtimies! Hän
on tullut sekoittamaan hengityksensä siihen myrskyvihuriin, joka
säälimättömänä puhaltaa sammumaisillaan olevaan liekkiin.
Seuraavassa julkaisemme vuoden 1791 _Tasavaltalaisen_ ohjelman,
sanomalehden, joka ilmestyi tai jonka piti ilmestyä silloin kun
Robespierre kysyi, mitä tasavalta oli:
»Olemme todenneet, että kuninkaan poissaolo sopii meille paremmin
kuin hänen läsnäolonsa. Hän on karannut ja samalla siis luopunut
kruunustaan. Kansa ei luota milloinkaan valapattoon, karkulaiseen.
Pakeniko hän omasta vai toisten aloitteesta? Vähät siitä! Roisto
tai tolvana, hän on aina arvoton. Me olemme hänestä vapaat ja hän
meistä. Hän on yksityinen kansalainen, Louis de Bourbon. Hänen
turvallisuutensa on taattu, Ranska ei alenna itseään, kuninkuus
on loppunut. Mitä on virka, joka luovutetaan syntyperän sattuman
täytettäväksi ja jota pässinpää voi joutua hoitamaan? Eikö se ole
tyhjää olematonta?»
Käsittää helposti, mitä vaikutti moinen julistus, kun se naulattiin
Pariisin talojen seiniin. Perustuslaillinen Malouet kauhistui.
Hän astui, tuiki tuohtuneena ja hengästyneenä, kansalliskokouksen
istuntosaliin, antoi ilmi ohjelman ja vaati, että sen sepittäjät
vangittaisiin.
»Hyvä on», vastasi Pétion, »mutta lukekaamme ensin se ohjelma».
Pétion, joka oli harvoja sen ajan Ranskan tasavaltalaisia, tunsi
varmasti tuon ohjelman. Malouet, joka oli sen antanut ilmi, kavahti sen
lukemista. Entäpä jos parvekeyleisö taputtaisi käsiä? Ja hän oli varma,
että se taputtaisi.
Kansalliskokouksen jäsenet Chabroud ja Capelier korjasivat
virkatoverinsa erehdyksen.
»Sanomalehdistö on vapaa», sanoivat he, »ja jokaisella, hullulla tai
viisaalla, on oikeus ilmaista mielipiteensä. Halveksikaamme jonkun
mielettömän työtä ja siirtykäämme päiväjärjestykseen.»
Ja kansalliskokous siirtyi päiväjärjestykseen.
Olkoon, älkäämme puhuko siitä enempää.
Mutta lohikäärme uhkaa kuninkuutta.
Yksi sen päistä katkaistaan. Sillaikaa kun se kasvaa uudelleen, toinen
puree.
Ei ollut unohdettu Monsieuria eikä Favrasin salahanketta: kuninkaan
poissaollessa Monsieur on nimitettävä sijaishallitsijaksi. Mutta nyt
ei ole enää Monsieuriakaan. Monsieur on lähtenyt samaan aikaan kuin
kuningaskin ja kuningasta onnekkaampana päässyt rajan taakse.
Mutta Orleansin herttua on jäänyt.
Hän on jäänyt pahanhenkensä kanssa, miehen, joka työntää häntä
eteenpäin. Se mies on Laclos, _Vaarallisten suhteitten_ tekijä.
Sijaishallituksesta on tehty säädös, joka homehtuu pahvikansissaan.
Miksei turvauduta siihen säädökseen?
Kesäkuun 28 päivänä muuan sanomalehti tarjoaa sijaishallitusta
Orleansin herttualle. Ludvig XVI:ta ei siis ole enää olemassa — mitä
kansalliskokous siitä sanoikin — koska sijaishallitusta tarjotaan
Orleansin herttualle, ei kuningasta ole enää. Orleansin herttua
tietenkin kummastelee ja kieltäytyy.
Mutta heinäkuun 1 päivänä Laclos julkaisee omalla vastuullaan
kuninkaan viraltapanon ja haluaa sijaishallitsijaa, heinäkuun 3
päivänä Real toteaa, että Orleansin herttua on todella nuoren prinssin
vartija, 4 päivänä hän vaatii jakobiinien puhujalavalla seisten,
että sijaishallitusta koskeva säädös painatettaisiin uudelleen
ja julkaistaisiin. Valitettavasti jakobiinit, jotka eivät vielä
tiedä mitä he ovat, tietävät toki, mitä he eivät ole. He eivät ole
orleanisteja, vaikka Orleansin ja Chartresin herttuat kuuluvatkin
heidän järjestöönsä. Jakobiinit hylkäävät Orleansin herttuan
sijaishallituksen, mutta yksi yö riittää Laclosille vetäistä henkeä.
Ellei hän olekaan käskijä jakobiinien kokouksissa, on hän toki
isäntä omassa lehdessään ja siinä hän julistaa Orleansin herttuan
sijaishallituksen, ja koska Cromwell on halventanut sanan _protektori_,
tulisi sijaishallitsijalle, joka saisi kaiken vallan, nimeksi
_moderaattori_.
Ja kaikki tämä on, kuten huomaamme, taistelua kuninkuutta vastaan —
taistelua, missä kuninkuudella, joka itsessään on voimaton, ei ole
muuta liittolaista kuin kansalliskokous. Jakobiinit tosin muodostavat
kokouksen, joka on toisella tavalla vaikuttava ja etenkin toisella
tavalla pelottava kuin kansalliskokous.
Heinäkuun 8 päivänä — nähkääs, kuinka nopeasti me lähestymme! — Pétion
esittää kysymyksen kuninkaan loukkaamattomuudesta. Mutta hän erottaa
valtiollisen loukkaamattomuuden henkilökohtaisesta.
Hänelle huomautetaan, että välit katkeavat Euroopan toisten
kuninkaitten kanssa, jos Ludvig XVI pannaan viralta.
»Jos kuninkaat tahtovat taistelua», vastaa Pétion, »niin panemalla
Ludvig XVI:n viralta me riistämme heiltä heidän mahtavimman
liittolaisensa, mutta jos jätämme hänet valtaistuimelle, annamme heille
kaiken sen voiman, jonka olemme hänelle myöntäneet.»
Brissot vuorostaan nousi puhujalavalle ja meni ehdotuksessaan
pitemmälle. Hän pohti kysymystä: Voidaanko kuningas tuomita?
»Myöhemmin keskustelemme», sanoi hän, »_viraltapanon_ tapahduttua,
minkälaisella hallituksella kuninkuus korvataan».
Brissot oli kaikesta päättäen suurenmoinen. Rouva Roland oli tässä
istunnossa. Kuunnelkaamme, mitä hän siitä sanoo:
»Kättentaputus ei ollut kylliksi, se oli huutoa ja hurmaa. Kolmasti
ihastunut kansalliskokous nousi yhtenä miehenä, kädet koholla, hatut
ilmassa, sanoin kuvaamattoman huuman vallassa. Tuhoutukoon ikiajoiksi
jokainen, ken on ollut mukana näinä valtavina hetkinä ja ken
senjälkeen vielä voi rautoja sietää!»
Ei siis sillä hyvä, että kuningas voitaisiin tuomita, vaan lisäksi
hurmaantuneina taputettiin käsiä sille, joka sen kysymyksen ehdotti
käsiteltäväksi.
Voi kuvitella, minkä hirveän kaiun nämä kättentaputukset herättivät
Tuilerieissä.
Kansalliskokouksen vuorostaan tuli nyt käsitellä tämä kysymys loppuun.
Perustuslailliset eivät suinkaan kaihtaneet tätä kysymystä, päinvastoin
he manasivat sen esille. He olivat varmoja enemmistöstä.
Mutta kansalliskokouksen enemmistö ei lähestulkoonkaan edustanut
kansan enemmistöä. Kokoukset ylimalkaan välittävät viis sellaisista
muodottomuuksista. Ne rakentavat, kansan asiana on repiä.
Ja kun kansa repii, mitä joku edustajakokous on rakentanut, sanotaan
sitä tekoa yksinkertaisesti vallankumoukseksi.
Heinäkuun 13 päivänä parvekkeet olivat täynnä taattua yleisöä, joka
oli päästetty sisälle erikoislippujen turvin. Se oli sitä väkeä, jota
meidän päivinämme sanotaan palkatuiksi taputtajiksi.
Rojalistit olivat lisäksi miehittäneet käytävät. Tätä tilaisuutta
varten oli haettu esille puukkoritarit.
Erään edustajan ehdotuksesta Tuileriein portit suljettiin.
Ah, sinä iltana kuningatar oli odottanut Barnavea yhtä kärsimättömästi
kuin heinäkuun 15 päivän iltana!
Eikä sinä päivänä kuitenkaan päätettäisi mitään ratkaisevaa. Vain eräs
viiden valiokunnan laatima lausunto luettaisiin.
Tässä lausunnossa sanottiin:
»Hallitusmuoto ei mainitse kuninkaan paosta mitään, mutta kuninkaan
loukkaamattomuus on siihen merkitty.»
Komiteat olivat niinmuodoin tulkinneet kuninkaan loukkaamattomaksi ja
luovuttivat oikeudelle vain markiisi de Bouillén, kreivi de Charnyn,
rouva de Tourzelin, lähetit, palvelijat ja lakeijat. Milloinkaan ei ole
nerokasta tarinaa isoisista ja vähäisistä sovitettu näin täydellisesti.
Kysymyksestä keskusteltiin muuten enemmän jakobiinien kokouksessa kuin
kansalliskokouksessa.
Koska sitä ei vieläkään ratkaistu, jäi Robespierre entiselle häilyvälle
kannalleen. Hän ei ollut tasavaltalainen eikä monarkisti. Ihminen voi
olla vapaa kuninkaan alamaisena yhtä hyvin kuin senaatin hallittavana.
Herra de Robespierre oli niitä miehiä, jotka perin harvoin takertuvat
huonoon asiaan, ja me olemme nähneet edellisen luvun lopussa, kuinka
kauheasti hän pelkäsi silloinkin kun hän ei ollut mihinkään sotkeutunut.
Mutta paikalla oli niitäkin, joilla ei ollut tätä kallisarvoista
järkevyyttä. Niitä miehiä olivat entinen asianajaja Danton ja
teurastaja Legendre, verikoira ja karhu.
»Edustajakokous voi erottaa kuninkaan», sanoi Danton. »Ranska saa
kumota tuomion, sillä Ranska hänet tuomitseekin.»
»Valiokunnat ovat hulluja», sanoi Legendre. »Jos he tuntisivat
joukkojen mielialan, tulisivat he järkiinsä. Kun minä puhun näin»,
lisäsi hän, »teen sen heidän parhaakseen».
Moiset puheet närkästyttivät perustuslaillisia. Valitettavaa heille,
etteivät he olleet enemmistönä jakobiini-kerhossa, kuten olivat
kansalliskokouksessa.
He tyytyivät lähtemään kokouksesta.
Siinä he tekivät hullusti; ihmiset, jotka jättävät paikkansa, tekevät
hullusti, ja sikäli muuan vanha ranskalainen puheenparsi osuu
naulankantaan sanoessaan:
»Joka paikkansa jättää, se häviää.»
Ja kun perustuslailliset olivat jättäneet paikkansa, anastivat ne heti
kansan lähetystöt, jotka tulivat esittämään vastalauseensa valiokuntia
vastaan.
Sellaista tapahtui jakobiinien kokouksessa. Lähetystöt otettiinkin
vastaan voimakkain suosionosoituksin.
Samaan aikaan valmisteltiin Pariisin toisella laidalla, Maraisin
esikaupungin sydämessä, eräässä kerhossa tai oikeammin miesten ja
naisten muodostamassa veljeysyhdistyksessä, jota sanottiin _minimien_
seuraksi kokoushuoneistansa mukaan, valmisteltiin vastalausetta, jolla
omalla tavallaan oli melkoinen merkitys seuraavien päivien tapahtumissa.
Tämä seura oli kordelieri-kerhon alaosasto. Sitä elävöittikin Dantonin
henki. Muuan kolmen- tai neljänkolmatta vuoden ikäinen mies, johon
Danton oli lietsonut ja joka oli tästä lietsomasta lämmennyt, piteli
kynää ja sommitteli tätä vastalausetta.
Tämä nuori mies oli Jean Lambert Tallien.
Vastalauseen allekirjoituksena oli pelottava sana: KANSA.
Heinäkuun 14 päivänä kysymys tuli esille kansalliskokouksessa.
Sillä kerralla oli mahdotonta sulkea parvekkeita yleisöltä — mahdotonta
niinikään täyttää käytäviä ja katuja rojalisteilla ja puukkoritareilla,
kuten edellisellä kerralla oli ollut laita — mahdotonta sulkea
Tuileriein puutarhaa.
Johdanto oli näytelty palkattujen taputtajien edessä, mutta
huvinäytelmä esitettäisiin todelliselle yleisölle.
Ja täytyy sanoa, että yleisö oli huonolla tuulella.
Niin huonolla tuulella, että Duportia, joka kolme kuukautta sitten
oli ollut hyvin suosittu, nyt kuunneltiin äreän äänettöminä, kun hän
ehdotti, että kuninkaan rikos sälytettäisiin kuninkaan avustajien
harteille.
Hän puhui silti loppuun, kummissaan, kun joutui ensimmäistä kertaa
puhumaan niin, ettei kuulunut ainoatakaan hyväksyvää sanaa tai näkynyt
suosion merkkiä.
Hän oli yksi tähti siinä kolmikossa, jonka valo valtiollisella
taivaalla oli vähitellen sammumassa: Duport, Lameth, Barnave.
Hänen jälkeensä nousi puhujalavalle Robespierre. Mitä aikoi puhua
Robespierre, tuo järkevä mies, joka osasi niin hyvin haihtua? Kenen
hyväksi hän ilmaisisi mielipiteensä, tämä puhuja, joka viikkoa varemmin
oli selittänyt, ettei hän ollut monarkisti eikä tasavaltalainen.
Hän ei ilmaissut mielipidettänsä ollenkaan.
Kuivakiskoisella, lempeällä tavallaan hän sanoi olevansa ihmisyyden
asianajaja, sanoi, että hänen mielestään olisi sekä väärin että
julmaa iskeä vain heikkoihin, ettei hän ahdistaisi kuningasta, koska
kansalliskokous tuntui pitävän kuningasta loukkaamattomana, mutta että
hän puolustaisi Bouilléta, Charnyta, rouva de Tourzelia, lähettejä,
lakeijoita, palvelijoita ja kaikkia niitä, joiden riippuvassa
asemassaan oli täytynyt totella.
Tämän puheen aikana kansalliskokous murahteli pahasti. Parvekeyleisö
kuunteli tarkkaavasti, tietämättä oikein, tulisiko sen osoittaa
suosiota vai paheksumista. Se ratkaisi kysymyksen huomatessaan puhujan
sanoista, että niihin sisältyi todellinen hyökkäys kuninkuutta vastaan
ja hoviväen näennäinen puolustelu.
Silloin parvekeyleisö taputti käsiään Robespierelle.
Puheenjohtaja koetti rauhoittaa parvekeyleisöä.
Prieur (Marnen piiristä) halusi siirtää väittelyn maaperälle, joka oli
tyystin puhdas sanatemppuiluista ja valetotuuksista.
»Mutta», huudahti hän, »mitä te tekisitte, kansalaiset, jos, kuninkaan
ollessa erillään jutusta, teiltä tultaisiin vaatimaan, että hänet on
palautettava entiseen valta-asemaansa?»
Kysymys oli sitäkin hämmentävämpi, kun se iski naulankantaan. Mutta
on sellaisia hävyttömyyden hetkiä, jolloin mikään ei hämmennä
konservatiivista puoluetta.
Desmeuniers aloitti hyökkäyksen ja tuntui kannattavan
kansalliskokouksen asiaa, kuninkaan kustannuksella.
»Kansalliskokous», huomautti puhuja, »on kaikkivoipa valtionelin ja
tämä kaikkivalta oikeuttaa sen lakkauttamaan kuninkaan vallan ja
säilyttämään sen lakkautustilan, _kunnes perustuslaki valmistuu_».
Kuningas, joka ei ollut paennut, vaan joka oli ryöstetty, voitaisiin
siis panna viralta vähäksi ajaksi, koska perustuslaki ei ollut valmis.
Kun perustuslaki valmistuisi, saisi hän jälleen käyttää kaikkea
kuninkaallista valtaansa.
»Ja lopuksi», huudahti puhuja, »koska minua kehoitetaan» — kukaan
ei ollut häntä kehoittanut — »koska minua kehoitetaan esittämään
selitykseni lakiehdotuksen muodossa, ehdotan seuraavaa:
Ensiksi: Lakkautustila on voimassa, _kunnes kuningas hyväksyy
perustuslain_
toiseksi: ellei hän hyväksy sitä, kansalliskokous julistaa hänet
menettäneeksi kruununsa.»
»Oh, olkaa huoleti», huudahti Grégoire paikaltaan, »hän ei ainoastaan
hyväksy, vaan vakuuttaa valallaan kaikki, mitä haluatte!»
Grégoire oli oikeassa, vaikka hänen olisi kai pitänyt sanoa: _Vakuuttaa
valallaan ja hyväksyy_ kaikki, mitä haluatte.
Kuninkaat vannovat kerkeämmin kuin hyväksyvät.
Kansalliskokous olisi kukaties siepannut lennosta Desmeunierin
lakiehdotuksen, mutta silloin Robespierre lausui paikaltaan:
»Varokaa! Sellainen säädös ratkaisee ennakolta, ettei kuningasta voida
tuomita.»
Hämmästyttiin, sillä ilmeinen rikos oli ollut tekeillä. Ei uskallettu
äänestää. Ovelta kuulunut kolina päästi kansalliskokouksen pulasta.
Minimien veljeysseuran lähetystö siellä oli tulossa tuomaan Dantonin
innoittamaa, Tallienin sepittämää ja _kansan_ allekirjoittamaa
julistusta.
Kansalliskokous kosti hairahduksensa näille välikysymyksen esittäjille.
Se kieltäytyi kuuntelemasta heidän julistustaan.
Silloin Barnave nousi.
»Älköön sitä luettako tänään», sanoi hän, »mutta huomenna kuunnelkaa,
mitä se sisältää, älkääkä antako keinotekoisen mielipiteen vaikuttaa
itseenne... Lain tarvitsee vain sijoittaa merkkinsä ja kaikki kunnon
kansalaiset kerääntyvät sen ympärille!»
Lukija, muistakaa nämä sanat, lukekaa uudelleen nämä viisi sanaa,
pohtikaa lausetta: _Lain tarvitsee vain sijoittaa merkkinsä!_ Ne sanat
lausuttiin heinäkuun 14 päivänä, heinäkuun 17 päivän verilöyly sisältyy
niihin sanoihin.
Nyt ei siis enää katsottu tarpeelliseksi edes näön vuoksi tunnustaa
kansalle kaikkivaltaa, jonka haltijaksi se oli luullut päässeensä
kuninkaansa paon tai oikeammin valtuutettunsa petoksen jälkeen. Tämä
kaikkivalta annettiin nyt julkisesti Ludvig XVI:lle ja jos kansa sitä
vaati, jos kansa esitti kyselyjä, merkitsi se vain keinotekoista
mielipidettä, josta kansalliskokous, kansan toinen valtuutettu,
selviytyisi _sijoittamalla siihen merkkinsä!_