Prudhomme puolestaan ei ehdottanut miestä eikä uutta hallitusta.
Hän vain poisti vanhan hallituksen kuninkaan ja tämän jälkeläisten
muodossa. Kuunnelkaamme häntä:
»Seuraavana maanantaina, kruununprinssi tuotiin kävelylle rannan
puoliselle Tuileriein terassille, ja kun huomattiin melkoinen joukko
uteliasta kansaa, otti muuan palkattu krenatööri lapsen syliinsä ja
pani hänet istumaan terassin reunuskivelle. Kuninkaallinen mukula
osasi hyvin aamupäivällä oppimansa läksyn ja lähetti kansalle
lentosuukkoja. Se merkitsi kiitosta papalle ja mammalle. Jotkut
katselijoista olivat vätyksiä ja huusivat: 'Eläköön kruununprinssi!'
Kansalaiset, olkaa varuillanne, hovi mielistelee kansaa silloin kun se
ei ole sitä voimakkaampi.»
Ja heti senjälkeen tulivat seuraavat rivit:
»Tammikuun 27 päivänä 1649 Englannin parlamentti tuomitsi Kaarlo I:n
mestattavaksi, koska tämä oli halunnut laajentaa kuninkaanvaltaa
ja säilyttää isänsä, Jaakko I:n, vallananastukset. Saman kuun 30
päivänä hän sai sovittaa rikoksensa, jotka käytäntö oli miltei
laillistuttanut ja suuri puolue pyhittänyt. Mutta kansanääni pääsi
kuuluville, parlamentti julisti kuninkaan pakolaiseksi, petturiksi,
kansan viholliseksi, ja Kaarlo Stuartin kaula katkaistiin White-Hallin
juhlasalin edustalla.»
Hyvä on, kansalainen Prudhomme, ette ainakaan ole myöhästynyt, ja kun
tammikuun 21 päivänä 1793 Ludvig XVI:n kaula katkaistaan, on teillä
oikeus vaatia kunniaa aloitteenteosta, koska kesäkuun 27 päivänä 1791
osoititte hyvän esikuvan.
Tosin herra Prudhomme — häntä ei saa sekoittaa henkevään ystäväämme
Monnieriin, joka on hupsu, mutta rehti mies — tosin Prudhomme myöhemmin
muuttui rojalistiksi ja taantumukselliseksi ja julkaisi teoksen:
_Vallankumouksen aikana tehtyjen rikosten historia_.
Omatunto on sentään jotakin se!
_Rautasuu_ on toki suorasukaisempi: ei tekopyhyyttä, ei kaksimielisiä
sanoja, ei kavaluutta. Sen toimittaja oli Bonneville, vilpitön, rohkea,
nuori Bonneville, hullu intoilija, joka samoili rahvaanomaisissa
piireissä eikä milloinkaan eksynyt isoisten pariin. Rautasuuta
toimitettiin Ancienne-Comédie-kadun varrella, lähellä Odéonia, parin
askelen päässä kordelieri-kerhosta.
Hän kirjoitti:
»Valasta on pyyhitty pois inhoittava sana _kuningas_. Ei enää
kuninkaita, ei enää ihmissyöjiä! Tähän mennessä on usein vaihdettu
nimeä, mutta itse asia on säilytetty. Ei hallitsijaa, ei diktaattoria,
ei protektoria, ei Orleansia, ei Lafayettea! Minä en pidä siitä
Philippe Orleansin pojasta, joka juuri tänään menee vahtivuorolleen
Tuilerieihin, enkä hänen isästään, jota ei milloinkaan nähdä
kansalliskokouksessa ja jonka alati näkee Feuillant-pengermän
portilla. Tarvitseeko kansan alati olla holhottavana? Departementtimme
kokoontukoot ja julistakoot, etteivät ne halua tyranneja, ei
monarkkeja, ei protektoria, ei hallitsijaa eikä kuninkaan varjoja,
jotka ovat kansan asialle yhtä vaarallisia kuin sen kirotun puun,
bohon-upasin, jonka varjo on kuolettava.
Mutta ei riitä sanoa: 'Tasavalta.' Venetsiakin oli tasavalta.
Tarvitaan kansallista kokoomusta, tarvitaan kansallista hallitusta.
Kerätkää kansa auringon eteen, julistakaa, että vain laki yksin on
hallitsija. Vannokaa, että sen yksin tulee hallita. Ei ole vapauden
ystävä, joka ei sitä valaa vanno.»
Camille Desmoulins puolestaan nousi tuolille Palais-Royalissa, toisin
sanoin kaunopuheisten purkaustansa tavanomaiselle näyttämölle, ja
lausui:
»Hyvät herrat, olisi onnetonta, jos se katala mies tuotaisiin
meille takaisin. Mitä hänelle nyt teemme? Tersiteen lailla hän
tulisi vuodattamaan niitä hereitä kyyneliä, joista Homeros puhuu.
Jos hänet tuodaan takaisin, niin ehdotan, että hänet pannaan kansan
naurettavaksi kolmeksi päiväksi, punainen nenäliina päässä, ja että
hänet sitten viedään sopivin päivämatkoin rajan taakse.»
On myönnettävä, ettei tämän hirveän lapsen, Camille Desmoulinsin,
ehdotus ollut kaikkein hulluimpia.
Ja vielä yksi sana, joka kuvasi aika hyvin yleistä mielialaa. Sen
lausui Dumont, muuan Englannissa asuva geneveläinen, jota siis ei voi
epäillä puolueellisuudesta Ranskaa kohtaan.
»Kansan näytti vallanneen tavaton viisaus. On jouduttu pahaan pulaan,
sanoi se iloisesti. Mutta jos kuningas meidät jättää, kansa jää. Kansa
voi olla kuninkaatta, mutta kuningas ei kansatta.»
Kuten huomaamme, ei sanaa _tasavalta_ lausunut kukaan muu kuin
Bonneville. Ei Brissot, ei Danton, ei Robespierre, ei edes Petion
uskaltanut lausua sitä sanaa. Se kauhistutti kordeliereja, närkästytti
jakobiineja.
Heinäkuun 13 päivänä Robespierre huudahti puhujalavalta: »Minä en ole
tasavaltalainen enkä monarkisti.»
Jos Robespierre olisi pantu muuria vasten, olisi hänen ollut vaikea
sanoa, mitä hän oli.
Kaikki olivat miltei samassa asemassa, paitsi Bonneville ja se
nainen, joka miestänsä vastapäätä jäljensi muuatta vastalausetta
Guénégaud-kadun varrella olevan hotellin kolmannessa kerroksessa.
Kesäkuun 22 päivänä, kuninkaan paon jälkeisenä päivänä, hän kirjoitti:
»Tasavallan tunne, närkästys Ludvig XVI:ta kohtaan, viha kuninkaita
kohtaan, huokuvat täällä kaikissa rinnoissa.»
_Tasavallan tunne_ siis asuu sydämissä, mutta itse sana kuuluu vain
harvojen suusta.
Kansalliskokous varsinkin vihaa sitä sanaa.
Kansalliskokousten suuri onnettomuus on, että ne pysähtyvät alati
hetkeen, jolloin ne valitaan, ne eivät ota lukuun kehitystä, eivät
kulje maan käsityskannan mukana, eivät seuraa kansaa sinne, minne se
menee, ja väittävät silti jatkuvasti edustavansa kansaa.
Kansalliskokous lausui: »Ranskan tavat eivät ole tasavaltalaiset.»
Kansalliskokous otteli herra de la Palissen kanssa ja käsittääksemme
voitti kuulun puhujan totuuksien voimalla. Kuka oli muokannut Ranskan
tavat tasavaltalaisiksi? Yksinvaltako? Ei, yksinvalta ei ollut
sellainen hölmö. Yksinvalta tarvitsee tottelevaisuutta, orjuutta ja
turmelusta ja se muokkaa tavat otollisiksi turmelukseen, orjuuteen ja
tottelevaisuuteen. Vain tasavalta luo tasavaltalaiset tavat. Luokaa
ensin tasavalta ja tasavaltalaiset tavat syntyvät sen jälkeen.
Oli ollut kuitenkin hetki, jolloin tasavallan julistaminen olisi käynyt
helposti päinsä. Se oli hetki, jolloin saatiin kuulla, että kuningas
oli lähtenyt ja vienyt kruununprinssin mukanaan. Sensijaan että olisi
kiirehditty heitä tavoittamaan, heille olisi pitänyt antaa nopeimmat
postihevoset, kestävimmät ajomiehet, ruoskat käsissä, kannukset
saappaissa. Heidän jälkeensä olisi pitänyt karkoittaa hoviväki,
hoviväen perässä papit ja sitten panna portit tiukasti kiinni.
Lafayette, jolla toisinaan oli neronväläyksiä, harvoin aatteita, oli
saanut tuollaisen neronväläyksen.
Kello kuusi aamulla hänelle tultiin ilmoittamaan, että kuningas,
kuningatar ja kuninkaallinen perhe olivat paenneet. Häntä oli ollut
perin vaikea saada hereille. Hän nukkui sitä syvää historiassa
mainittua unta, josta häntä oli moitittu Versaillesissa.
»Paenneet?» sanoi hän. »Mahdotonta! Jätin Gouvionin nukkumaan heidän
makuuhuoneensa oveen nojaten.»
Hän nousi kuitenkin, pukeutui ja lähti ulos. Portilla hän tapasi
Baillyn, Pariisin pormestarin ja Beauharnaisin, kansalliskokouksen
puheenjohtajan. Baillyn nenä oli tavallista pitempi ja kasvot
entistäänkin keltaisemmat, Beauharnais oli jähmettynyt kauhusta.
Eikö olekin omituista? Joséphinen mies, joka mestauslavalla kuollessaan
jättää leskensä kulkemaan valtaistuimelle johtavaa tietä, on
jähmettynyt mykäksi Ludvig XVI:n paon johdosta.
»Mikä vahinko», huudahti Bailly, »ettei kansalliskokous ole vielä
koolla!»
»Niin, niin», sanoi Beauharnais, »se on hyvin ikävää».
»Hän on siis tosiaankin lähtenyt?» sanoi Lafayette.
»Ah, niin on», vastasivat molemmat valtiomiehet yhteen ääneen.
»Miksi _ah_?» kysyi Lafayette.
»Mitä, ettekö käsitä?» huudahti. Bailly. »Koska hän aikoo palata
preussilaisten, itävaltalaisten, emigranttien etunenässä. Koska hän
aikoo virittää kansalaissodan ja ulkomaisen sodan.»
»Te siis arvelette», sanoi Lafayette, joka ei vieläkään ollut
vakuutettu, »_te siis arvelette, että kansan etu vaatii kuninkaan
paluuta_?»
»Niin», vastasivat Bailly ja Beauharnais jälleen yhteen ääneen.
»Hyvä on», virkkoi Lafayette, »on kiirehdittävä tavoittamaan häntä».
Ja hän kirjoitti seuraavan määräyksen:
Isänmaan viholliset _ovat ryöstäneet kuninkaan_ ja senvuokst
kansalliskaartit määrätään vangitsemaan heidät.»
Huomatkaa tarkoin, että vuoden 1791 koko politiikka, kansalliskokouksen
loppu pyöri juuri siinä.
Koska kuningas oli välttämätön Ranskalle, koska hänet oli saatava
takaisin, oli selitettävä, että hänet oli ryöstetty eikä että hän oli
paennut.
Lafayette ei ollut vakuutettu asiasta. Lähettäessään Romeufin matkalle
hän kehoitti tätä olemaan liikoja kiirehtimättä. Nuori ajutantti oli
lähtenyt päinvastaiseen suuntaan kuin Ludvig XVI ollakseen varma, ettei
tapaisi häntä.
Valitettavasti oli oikealla tiellä Billot.
Kun kansalliskokous kuuli uutisen, joutui se kauhun valtaan. Kuningas
oli lähtiessään osoittanut sille hyvin uhkaavan kirjeen, missä
hän melko selvästi sanoi lähtevänsä hakemaan viholliselta apua ja
palaavansa saattamaan Ranskan jälleen järkiinsä.
Rojalistit puolestaan nostivat päänsä ja alkoivat puhua äänekkäästi.
Muuan heistä, luullakseni Suleau, kirjoitti:
»Kaikki, jotka haluavat päästä osallisiksi armahduksesta, jonka Condén
prinssin nimessä tarjoamme vihamiehillemme, tulkoot ilmoittautumaan
toimitushuoneeseemme tästä päivästä elokuun alkuun saakka. Me
järjestämme yleisön mukavuudeksi tuhatviisisataa listaa.»
Pahimmin kuitenkin pelästyi Robespierre. Kun istunto keskeytettiin
kello puoli neljästä kello viiteen, riensi hän tapaamaan Pétionia.
Heikko etsi voimakkaan tukea.
Hänen mielestään Lafayette oli hovin kätyri. Kysymyksessä oli, ei
enempää eikä vähempää, kuin edustajien verilöyly.
Tyyniluontoinen, hidasverinen Pétion katseli asioita tykkänään toiselta
kannalta.
»Hyvä on», sanoi hän, »nyt me tunnemme kuninkaan ja voimme toimia sen
mukaan».
Brissot saapui. Hän oli aikakautensa kehittyneimpiä miehiä. Hän
kirjoitti _Isänmaanystävään_.
»Paraikaa perustetaan uutta sanomalehteä, jonka yhdeksi toimittajaksi
minäkin rupean», sanoi hän.
»Mitä lehteä?» kysyi Pétion.
»Sen nimeksi tulee _Tasavaltalainen_.»
Robespierren hymy oli kuin irvistystä.
»_Tasavaltalainen?_» sanoi hän. »Haluaisinpa kuulla teidän selittävän,
mitä tasavalta on.»
He olivat yhä Pétionin luona, kun paikalle saapuivat Rolandit, aviomies
vakavana ja päättäväisenä kuten aina, aviovaimo tyynenä, pikemmin
hymyilevänä kuin pelästyneenä, kauniit silmät kirkkaina ja puhuvina. He
tulivat asunnostaan Guénégaud-kadulta ja olivat lukeneet kordelierien
julistuksen. Kuten kordelierit, niin hekin olivat sitä mieltä, ettei
kuningas ollut laisinkaan välttämätön kansalle.
Aviopuolisoitten rohkeus vahvisti Robespierrenkin sydäntä. Hän palasi
kansalliskokouksen istuntoon huomiontekijänä, valmiina käyttämään
hyväkseen sopivaa tilaisuutta kuten kettu, jonka terrier-koira on
ajanut umpikujaan. Kellon lähetessä yhdeksää illalla hän näkee, että
kansalliskokous kääntyy hentomieliseksi, puhuu veljeydestä ja jotta
aate muuttuisi lihaksi, valmistuttiin lähtemään joukolla tervehtimään
jakobiineja, joiden kanssa oli oltu epäsovussa ja joita sanottiin
murhaajalaumaksi.
Silloin hän liukui istuimeltaan, riensi ovelle, pujahti ulos kenenkään
huomaamatta, juoksi jakobiinien kokoushuoneeseen, nousi puhujalavalle,
antoi ilmi kuninkaan, ministeriön, samoin Baillyn ja Lafayetten,
syytti kansalliskokousta, toisti aamupäivän jutun, maalaili kuvitellun
Pärttylin-yön ja lopetti sanomalla pyhittävänsä elämänsä isänmaan
alttarille.
Puhuessaan itsestään Robespierre osasi olla eräällä tavalla
kaunopuheinen. Kun kuullaan, että hyveellistä, vakaisaa Robespierreä
uhkaa moinen vaara, aletaan nyyhkyttää. »Jos sinä kuolet, me kuolemme
kanssasi!» huutaa joku. »Niin, niin; kaikki, kaikki!» toistavat
kuulijat kuorossa. Yhdet kohottavat kätensä vannomaan, toiset
paljastavat miekkansa, kolmannet polvistuvat, kädet koholla. Siihen
aikaan kohotettiin kädet usein, se oli aikakauden ele. Silmäilkääpä
vain Davidin taulua _Valanteko pallohuoneessa_.
Rouva Roland oli paikalla, muttei käsittänyt, mikä vaara Robespierreä
uhkasi. Mutta hän oli nainen ja sikäli altis mielenliikutuksille.
Mielenliikutus oli voimakas, hänkin heltyi. Hän tunnustaa sen itse.
Tällöin astuu sisälle Danton. Kehittyvä kansanomaisuus alkoi hyökätä
Lafayetten horjuvan kansanomaisuuden kimppuun.
Miksi kaikki vihasivat Lafayettea?
Ehkä siksi, että hän oli rehellinen mies ja aina puolueitten narri,
kuitenkin niin, että kaikki puolueet vetosivat hänen rehtiyteensä.
Kun hänet ilmoitetaan kokoukselle, kun veljeyden esimerkkiä
näyttääkseen Lameth ja Lafayette, nämä veriviholliset, astuvat
käsikkäin sisälle, huudetaan kaikilta tahoilta:
»Danton puhujalavalle, Danton puhujalavalle!»
Robespierre ei parempaa toivonutkaan kuin saada välttää sitä paikkaa.
Kuten olemme sanoneet, Robespierre oli kettu eikä verikoira. Hän
vainosi poissaolevaa vihollista, hyökkäsi hänen kimppuunsa takaapäin,
kiipesi hänen hartioilleen ja järsi hänen pääkuorensa aivoihin saakka,
mutta ahdisti häntä harvoin edestäpäin. Puhujalava oli siis tyhjä, se
odotti Dantonia.
Mutta Dantonia oli vaikea saada sille nousemaan.
Jos hän oli ainoa mies hyökkäämään Lafayetten kimppuun, oli Lafayette
ehkä ainoa mies, jonka kimppuun hän ei voinut hyökätä.
Miksi?
Ah, selitämme sen heti. Dantonissa oli paljon Mirabeauta, kuten
Mirabeaussa oli ollut paljon Dantonia. Sama luonne, sama nautintojen
kaipuu, sama rahantarve ja siis myöskin sama alttius tulla
lahjottavaksi.
Yleisesti vakuutettiin, että Mirabeaun lailla Dantonkin oli saanut
hovilta rahoja. Milloin, mitä tietä ja paljonko? Sitä ei tiedetty,
mutta hän oli saanut, siitä oltiin varmoja, niin ainakin väitettiin.
Näissä väitteissä oli sikäli totta, että Danton oli _myynyt_
ministeriölle kuninkaan neuvostossa harjoittamansa asianajajan toimen,
ja nyt sanottiin hänen saaneen ministeriöltä virastaan nelinkertaisen
hinnan.
Se oli totta. Mutta se salaisuus oli kolmen henkilön tiedossa:
Dantonin, joka oli myynyt, herra de Montmorinin, joka oli ostanut, ja
Lafayetten, joka oli kaupan välittänyt.
Jos Danton syyttäisi Lafayettea, voisi Lafayette syytää hänelle vasten
kasvoja jutun virasta, joka oli myyty nelinkertaiseen hintaan.
Joku toinen olisi kavahtanut.
Mutta Danton astui esiin. Hän tunsi Lafayetten, hän tunsi sen
rehtiyden, joka joskus surkastui typeryydeksi. Muistelkaamme vuotta
1830.
Danton päätteli itsekseen, että herra de Montmorin, Lafayetten ystävä,
joka oli varmentanut kuninkaan passin, oli tällä hetkellä liiaksi
sotkeutunut huonoon asiaan, jotta Lafayette voisi ripustaa hänen
kaulaansa tämän uuden kiven.
Hän astui puhujalavalle.
Hänen puheensa ei ollut pitkä.
»Herra puheenjohtaja, minä syytän Lafayettea. Petturi on tulossa.
Pystytettäköön kaksi mestauslavaa. Minä suostun nousemaan toiselle,
ellei hän ole ansioitunut nousemaan toiselle.»
_Petturi_ ei ollut tulossa, hän tuli, hän kuuli Dantonin suun lausuman
hirveän syytöksen. Mutta kuten Danton oli arvannut, hän oli rehti eikä
vastannut syytökseen.
Lameth säästi häneltä sen vaivan. Hän vuodatti Dantonin hehkuvaan
laavaan tavanomaisen paimenpuheensa haaleaa vettä ja saarnasi veljeyttä:
Sitten esiintyi Sieyès; hänkin julisti veljeyden oppia.
Sitten Barnave, joka niinikään kehoitti veljeyteen.
Nämä kolme kansanomaisuutta voittivat Dantonin kansanomaisuuden. Oli
hyvä, että Danton oli hyökännyt Lafayetten kimppuun, mutta hyvä oli
myöskin, että Lameth, Sieyès ja Barnave olivat puolustaneet häntä. Ja
kun Lafayette ja Danton lähtivät jakobiinien kokoussalista, saatettiin
Lafayettea soihduilla, hänelle kajautettiin hyvä-huutoja.
Tämä Lafayettelle osoitettu suosio merkitsi hovipuolueelle huomattavaa
voittoa.
Päivän molemmat suurvoimat oli lyöty niiden johtajissa:
Jakobiinit Robespierressä; kordelierit Dantonissa.
Huomaan olevani pakotettu kirjoittamaan vielä yhden luvun
selostaakseni, mitä vastalausetta rouva Roland jäljensi miestänsä
vastapäätä Britannique-hotellin kolmannen kerroksen pikku salongissa.