Toinnuttuaan kuningatar huomasi olevansa omassa makuusuojassaan
Tuileries-palatsissa.
Rouva de Misery ja rouva Campan, hänen ensimmäiset hovinaisensa,
seisoivat hänen vieressään.
Hänen ensimmäiset sanansa koskivat kruununprinssiä.
Kruununprinssi oli huoneessaan makuulla, kotiopettajattarensa, rouva de
Tourzelin, ja hovinaisensa, rouva Brunierin, hoidossa.
Tämä vakuutus ei riittänyt kuningattarelle: hän nousi heti ja riensi,
puku epäjärjestyksessä, poikansa huoneeseen.
Lapsi oli pelännyt kauheasti ja itkenyt haikeasti, mutta oli sitten
rauhoittunut ja nukkui nyt.
Mutta heikot puistatukset häiritsivät hänen untansa.
Kuningatar silmäili häntä kauan, sängyn patsaaseen nojaten, ja katseli
häntä kyynelten välistä.
Hänen korvissaan kajahtelivat yhä ne hirveät sanat, jotka salaperäinen
mies oli kuiskannut hänelle: »Minä tarvitsen sinua vielä syöstäkseni
kuninkuuden syvimpään kuiluunsa, ja siksi minä pelastan sinut!»
Oliko se siis totta? Hänkö se siis veisi kuninkuuden perikatoonsa?
Niin täytyi olla, koskapa hänen vihollisensa suojelivat häntä sallien
hänen jatkaa hävitystyötä, jonka hän suorittaisi paremmin kuin he.
Sulkeutuisiko se kuilu, johon hän syöksisi kuninkuuden, vasta sitten
kun se olisi ahmaissut kuninkaan, hänet ja valtaistuimen? Olisiko
siihen alhoon heitettävä myöskin molemmat lapset? Eikö antiikin
uskontojen mukaan vain viaton lepyttänyt jumalia?
Jehova ei tosin ollut hyväksynyt Abrahamin uhria, mutta oli sallinut
Jeftan uhrin täyttyä.
Ne olivat synkkiä ajatuksia kuningattarelle, vielä synkempiä äidille.
Sitten hän ravisti päätänsä ja palasi verkkaisin askelin omaan
huoneeseensa.
Siellä hän tuli silmäilleeksi epäjärjestyksessä olevaa ulkoasuaan.
Hänen vaatteensa olivat kurttuiset ja monesta kohden repeytyneet, hänen
kenkänsä olivat puhjenneet teräviin kiviin ja karkeaan katuun, joilla
hän oli kävellyt. Ja hän oli kokonaan pölyn peitossa.
Hän pyysi uudet jalkineet ja käski valmistaa kylvyn.
Barnave oli käynyt kahdesti tiedustelemassa kuningattaren vointia.
Ilmoittaessaan näistä käynneistä rouva Campan silmäili kuningatarta
ihmeissään.
»Kiittäkää häntä kohteliaasti, madame», sanoi Marie-Antoinette.
Rouva Campan kummasteli yhä enemmän.
»Me olemme sille nuorelle miehelle suuressa kiitollisuudenvelassa,
madame», sanoi kuningatar vastoin tapaansa selittäen tekojensa syyt.
»Mutta minusta tuntui, madame», uskalsi hovinainen huomauttaa, »että
herra Barnave on demokraatti, kansanmies, jolle kaikki keinot ovat
kelvollisia, kun hän pyrkii päämääräänsä».
»Kaikki keinot, joita nero tarjoo käytettäväksi, madame», sanoi
kuningatar, »mutta pitäkää omana tietonanne, mitä nyt sanon teille.
Puolustan Barnavea, sillä ylpeyden tunne, jota minä en voi soimata,
on saanut hänet hyväksymään kaikki, mikä tasoitti tien kunniaan
ja maineeseen sille säädylle, jonka keskuudessa hän on syntynyt.
Minkäänlaista puolustusta ei ole niiden aatelisten varalle, jotka
ovat liittyneet vallankumoukseen. Mutta jos meidän valtamme
palaa, myönnetään Barnavelle jo ennakolta anteeksianto... Menkää
tiedustelemaan, kuinka on käynyt herrojen de Maldenin ja de Valoryn...»
Kuningattaren sydän liitti näihin kahteen nimeen myöskin kreivi de
Charnyn nimen, mutta hänen huulensa kieltäytyi sitä lausumasta.
Hänelle tultiin ilmoittamaan, että kylpy oli kunnossa.
Sillävälin kun kuningatar kävi katsomassa kruununprinssiä, oli
vartijoita sijoitettu kaikkialle, hänen pukeutumishuoneeseensa, vieläpä
hänen kylpyhuoneessakin oven eteen.
Kuningatar sai työläästi aikaan sen, että ovi pantiin kiinni siksi
ajaksi kun hän kylpi.
Se seikka johti Prud'hommen kirjoittamaan sanomalehteensä _Pariisin
vallankumoukset_:
»Jotkut kunnon isänmaanystävät, joissa kuninkuuden tunne ei ollut
sammuttanut säälin tunnetta, näyttivät huolestuneen Ludvig XVI:n
ja hänen perheensä siveellisestä ja ruumiillisesta tilasta matkan
jälkeen, joka oli niin onneton kuin matka Saint-Menehouldiin oli.
Rauhoittukoot! Meidän _entisemme_ oli viime lauantai-iltana
huoneistoonsa palattuaan juuri siinä tilassa kuin väsyttävältä
metsästysretkeltä kotiuduttuaan, ei siis mitenkään huonossa kunnossa:
hän hotaisi kanansa kuten ennenkin ja seuraavana päivänä, päivällisen
loputtua, leikki poikansa kanssa.
_Äiti puolestaan vaati kylvyn heti kun pääsi palatsiin. Hänen
ensimmäiset määräyksensä koskivat jalkineita_. Hän näytti perin
tarkoin, että _hänen matkakenkänsä olivat rikki_. Hän kohteli
ylen arastelemattomasti upseereja, jotka oli määrätty hänen
erikoisvartijoikseen. _Hän piti naurettavana ja loukkaavana, kun hänen
kylpy- ja makuuhuoneensa ovi tahdottiin pitää auki_.»
* * * * *
Katsokaa _kummitusta_, joka ei häpeile syödä kanaa matkalta palattuaan
eikä leikkiä seuraavana päivänä poikansa kanssa!
Katsokaa _nautiskelijaa_, joka ottaa kylvyn istuttuaan viisi päivää
vaunuissa ja vietettyään kolme yötä majataloissa?
Katsokaa _tuhlaria_, joka pyytää uudet jalkineet, kun hänen
matkakenkänsä ovat kuluneet _rei'ille_.
Katsokaa _irstailijaa_, joka pitäessään naurettavana ja loukkaavana,
_että hänen kylpy- ja makuuhuoneensa ovi_ jätettiin auki, pyysi
vartijoilta lupaa saada sulkea ovet!
Ah, herra sanomalehtimies, minkälainen olisikaan ilmeenne, jos
saisitte syödäksenne kanaa vain neljänä suurena juhlapäivänä, eikä
teillä olisi lapsia, ettekä pääsisi kylpyyn ja teidän täytyisi mennä
rikkinäisin kengin kansalliskokouksen sanomalehtimiesaitioon!
Silläkin uhalla, että herättäisi julkista pahennusta, kuningatar meni
kylpyyn ja vaati, että kylpyhuoneen ovi suljettiin.
Vartija ei malttanutkaan olla sanomatta rouva Campania
_aristokraatiksi_, kun tämä, tiedusteluretkeltä palattuaan, meni
kylpyhuoneeseen.
Uutiset eivät olleet niin huonoja kuin oli ollut syy pelätä.
Jo tulliportilla Charny ja hänen toverinsa olivat valmistaneet
suunnitelman: suunnata itseensä osan siitä vaarasta, joka uhkasi
kuningasta ja kuningatarta. He sopivat niin, että heti kun vaunut
pysähtyisivät, yksi syöksyisi oikealle, toinen vasemmalle ja keskellä
istunut suoraan eteenpäin. Siten hajoitettaisiin salamurhaajien
voimat ja kun näiden täytyisi ajaa takaa kolmea eri tahoilla
liikkuvaa saalista, syntyisi kolme saalistuskenttää. Tällöin kuningas
ja kuningatar kenties voisivat löytää vapaan väylän, jota pitkin
pääsisivät palatsiin.
Olemme maininneet ajoneuvojen pysähtyneen ensimmäisen vesialtaan
kohdalle, palatsin ison pengermän kupeelle. Murhaajilla oli sellainen
hoppu, että heidän syöksyessään vaunujen eteen kaksi haavoittui
vaikeasti. Hetken vielä istuimen vierillä seisseitten krenatöörien
onnistui suojella kolmea henkivartijaa, mutta kun heidät oli temmattu
alas, täytyi heidän jättää upseerit oman onnensa nojaan.
Sen hetken he valitsivat. Kaikki kolme syöksyivät paikaltaan,
mutteivät niin nopeasti, etteivät olisi ehtineet kaataa kumoon viittä
tai kuutta miestä, jotka olivat kavunneet pyörille ja astinlaudalle
riuhtaistakseen heidät alas istuimelta. Kuten he olivat suunnitelleet,
kansan kiukku suuntautui nyt kolmelle taholle.
Maahan hypättyään Malden huomasi olevansa kahden vallinkaivajan
kirveitten uhkaamana. Kirveet olivat koholla ja odottivat vain
tilaisuutta päästä iskemään häneen. Hän teki nopean ja jäntevän
liikkeen ja hänen onnistui riuhtaista itsensä irti miehistä, jotka
pitelivät häntä kauluksesta. Sekunnin ajan hän oli yksin.
Hän pani kädet ristiin rinnalleen ja sanoi:
»Iskekää!»
Vain toinen kirves jäi koholle. Uhrin rohkeus herpaannutti murhaajan
käden.
Toinen kirves iski verenhimoisena. Mutta pudotessaan se osui erääseen
musketinpiippuun, kilpistyi siitä sivuun ja vain sen terän nirkko
raapaisi Maldenin kaulaan lievän haavan.
Silloin hän syöksyi suin päin väkijoukkoon, joka aukaisi
rivinsä, mutta parin askelen päässä hänet otti vastaan ryhmä
upseereja, jotka halusivat pelastaa hänet ja työnsivät hänet sitä
kansalliskaartilaiskujaa kohden, joka muodosti kuninkaalle ja
kuningattarelle esteettömän kulkutien vaunuista palatsiin. Kenraali
Lafayette huomasi hänet, kannusti hevosensa hänen lähelleen, tarttui
hänen kaulukseensa ja painoi hänet jalustimiensa suojaan yrittäen
pelastaa hänet kansanomaisuudellaan. Mutta tunnettuaan hänet Malden
huusi:
»Päästäkää minut, herra, huolehtikaa kuninkaallisen perheen
turvallisuudesta ja jättäkää minut roskaväen armoille!»
Lafayette päästi hänet todella ja huomatessaan erään miehen kantavan
kuningatarta karautti sitä miestä kohden.
Malden syöstiin kumoon, nostettiin pystyyn, yhdet häntä ahdistivat,
toiset puolustivat, ja näin hän vieri edelleen, mukiloituna,
haavoittuneena, verissään, aina palatsin portille asti. Siellä muuan
palvelusvuoroinen upseeri, joka huomasi hänen olevan menehtymäisillään,
tarttui häntä kaulukseen, veti hänet lähelleen ja huusi:
»Olisi vahinko, jos mokoma lurjus kuolisi näin lempeällä tavalla.
Tämänluontoiselle ilkiölle on keksittävä erikoinen rangaistus.
Luovuttakaa hänet siis minulle, minä kyllä pidän hänestä huolen!»
Ja hän jatkoi sättimistään sanoen Maldenille: »Tule, lurjus, tätä
tietä, olet nyt joutunut asioihin minun kanssani!»
Näin hän laahasi henkivartijan pimeämpään soppeen ja sanoi hänelle:
»Pian nyt pakoon, hyvä herra, ja suokaa minulle anteeksi kepponen,
johon minun täytyi turvautua pelastaakseni teidät noiden heittiöiden
käsistä.»
Malden pujahti palatsin portaille ja katosi sitä tietä.
Jotenkin samoin oli käynyt Valoryn. Hän oli saanut pari pahaa haavaa
päähänsä. Mutta juuri kun kaksikymmentä pistintä, kaksikymmentä
sapelia, kaksikymmentä puukkoa kohosi hänet lävistämään, syöksyi Pétion
paikalle, työnsi murhamiehet kaikella voimallaan syrjään ja huusi:
»Kansalliskokouksen nimessä minä julistan teidät kelvottomiksi
lukeutumaan ranskalaisiksi, ellette heti väisty tieltä ja luovuta
minulle tätä miestä. Minä olen Pétion.»
Ja Pétion, jonka tylyhkön pinnan alla oli paljon rehtiyttä, sykki
urhea, vilpitön sydän, huikaisi näillä sanoillaan murhaajat niin, että
he väistyivät ja luovuttivat Valoryn hänelle.
Pétion vei hänet, häntä tukien — sillä saamistaan iskuista Valory
oli niin pökerryksissä, että tuskin pysyi jaloillaan — vei hänet
kansalliskaartilais-rivien luokse ja jätti hänet ajutantti Mathieu
Dumasin haltuun, joka lupasi vastata hänestä päällänsä ja opasti hänet
todella palatsiin saakka.
Pétion oli tällöin kuullut Barnaven äänen... Barnave kutsui häntä
avukseen, sillä hänen voimansa eivät riittäneet puolustamaan Charnyta.
Kreiviin oli tarttunut parikymmentä käsivartta, hänet oli syösty
kumoon ja häntä oli raahattu tomussa. Hän oli päässyt jaloilleen, oli
riuhtaissut eräästä pyssystä pistimen ja jakeli nyt hirveitä iskuja
hyökkääjille.
Mutta hän olisi pian sortunut epätasaisessa taistelussa, elleivät
Barnave ja Pétion olisi rientäneet hänen avukseen.
Kuningatar kuunteli tätä selostusta kylpyammeesta. Mutta rouva Campan,
joka sen esitti, tiesi tarkasti vain, kuinka Maldenin ja Valoryn oli
käynyt, sillä molemmat oli nähty palatsissa menehtyneinä, verissään,
mutta vain lievästi haavoittuneina.
Charnyn kohtalosta ei tiedetty mitään varmaa. Barnave ja Pétion
olivat kuulemma hänet pelastaneet, mutta hänen ei ollut nähty tulleen
palatsiin.
Nämä sanat kuullessaan kuningatar kalpeni kuolemanvaljuksi. Rouva
Campan arveli tuon kalpeuden johtuneen pelosta, että kreiville oli
sattunut jotakin ikävää, ja huudahti:
»Hänen majesteettinsa ei tarvitse joutua epätoivoon sentakia, ettei
kreivi de Charny ole tullut palatsiin. Kuningatar tietää, että
kreivitär de Charny asuu Pariisissa. Kreivi on kenties mennyt vaimonsa
luokse.»
Sama ajatus oli juolahtanut Marie-Antoinetten mieleen ja se juuri oli
pannut hänet kalpenemaan.
Hän syöksyi kylpyammeesta ja huudahti:
»Pukekaa minut, Campan, pukekaa nopeasti. Minun täytyy saada heti
tietää, kuinka kreivin on käynyt!»
»Kenen kreivin?» kysyi rouva de Misery astuessaan kylpyhuoneeseen.
»Kreivi de Charnyn!» vastasi kuningatar.
»Kreivi de Charny on hänen majesteettinsa odotushuoneessa», sanoi rouva
de Misery, »ja pyytää kunniaa päästä teidän puheillenne».
»Ah», mutisi kuningatar, »hän on siis pysynyt sanassaan!» Hovinaiset
silmäilivät toisiaan, käsittämättä, mitä kuningatar tarkoitti.
Läähättäen, kykenemättä puhumaan enempää Marie-Antoinette viittasi
heitä kiirehtimään pukeutumista.
Milloinkaan ei pukeutuminen ollut käynyt rivakammin. Kuningatar
tosin tyytyi vain palmikoimaan hiuksensa, jotka hän oli pesettänyt
tuoksuvedellä puhtaiksi pölystä, ja kietomaan ympärilleen valkoisen
musliinikankaisen aamunutun.
Astuessaan huoneeseensa ja annettuaan määräyksen opastaa kreivi
de Charnyn sisälle hän oli kasvoiltaan yhtä valkoinen kuin hänen
aamunuttunsa.