Illallisen jälkeen kaikki kolme upseeria noudattivat saamaansa
määräystä ja nousivat kuninkaan huoneeseen.
Kuninkaallinen prinsessa, kruununprinssi ja rouva de Tourzel olivat
omissa huoneissaan — kuningas, kuningatar ja madame Elisabeth olivat
läsnä.
Kun nuoret miehet olivat astuneet sisälle, sanoi kuningas:
»Herra de Charny, suvaitkaa sulkea ovi, jottei kukaan pääse meitä
häiritsemään. Minulla on ilmoitettavana teille jotakin tuiki
tähdellistä. Eilen, hyvät herrat, kun olimme Dormansissa, herra
Pétion ehdotti minulle, että te pakenisitte valepukuisina. Mutta
kuningatar ja minä vastustimme ehdotusta, sillä me pelkäsimme siinä
piilevän ansan ja että teidät tahdottiin lähettää luotamme, jotta
teidät sitten surmattaisiin tai luovutettaisiin jossakin maankolkassa
sotilaskomitealle, joka tuomitsisi teidät ammuttaviksi suomatta
teille minkäänlaista avunmahdollisuutta. Kuningatar ja minä siis
epäsimme ehdotuksen, mutta tänään herra Pétion palasi samaan asiaan
sitoutuen kansanedustaja-sanallaan vastaamaan puheistaan, ja minä pidän
velvollisuutenani kertoa teille, mitä hän pelkää ja ehdottaa.»
»Sire», keskeytti Charny, »ennenkuin teidän majesteettinne menee
pitemmälle — enkä minä puhu ainoastaan omasta puolestani, vaan
luulen tulkitsevani myöskin näiden herrojen tunteet — ennenkuin
teidän majesteettinne menee pitemmälle, suotteko meille erään
suosionosoituksen?»
»Hyvät herrat», sanoi Ludvig XVI, »teidän uhraavaisuutenne
kuningattaren ja minun hyväkseni on vaarantanut henkenne kolmen viime
päivän aikana. Kolmena päivänä on teitä joka hetki uhannut mitä julmin
kuolema. Joka hetki olette saaneet osanne meitä kohdanneesta häpeästä,
meihin syydetyistä solvauksista. Hyvät herrat, teillä on oikeus, ei
ainoastaan pyytää suosionosoitusta, vaan esittää toivomuksenne, ja
ellei toivomustanne heti täytetä, johtuu se siitä, että se ylittää
kuningattaren ja minun voimani.»
»No niin, sire», sanoi Charny, »me pyydämme nöyrästi, mutta tiukasti
teidän majesteetiltanne, että mitä tahansa herrat kansanedustajat
ovatkin meidän suhteemme ehdottaneet, meille jäisi oikeus hyväksyä tai
evätä ne ehdotukset».
»Hyvät herrat», sanoi kuningas, »annan teille kunniasanani, etten
pakota teitä mihinkään; mitä te haluatte, se tapahtukoon.»
»Silloin, sire», sanoi Charny, »me lisäämme: kiitollisina».
Kuningatar silmäili kummissaan Charnyta. Hän ei käsittänyt sitä yltyvää
välinpitämättömyyttä, jonka hän oli huomannut tuossa itsepintaisen
lujatahtoisessa luonteessa, joka ei hetkeksikään ollut väistynyt siitä,
mitä hän piti velvollisuutenaan.
Hän ei vastannut, vaan antoi kuninkaan jatkaa keskustelua.
»Nyt kun teillä on vapaa valinta», sanoi kuningas, »esitän teille herra
Pétionin omat sanat: 'Sire, Pariisiin tultuamme ei mikään takaa teitä
seuranneitten kolmen upseerin turvallisuutta. En minä, ei Barnave eikä
Latour-Maubourg voi vastata heidän hengestään, emme edes oman henkemme
uhalla, ja heidän verensä on jo ennakolta uhrattu kansalle.'»
Charny silmäili kahta toveriaan; halveksiva hymy väikkyi näiden
huulilla.
»No, sire», sanoi Charny, »entä sitten?»
»Herra Pétion ehdottaa seuraavaa: hän hankkii teille kansalliskaartin
univormut, aukaisuttaa tänä yönä piispan palatsin ovet ja päästää
teidät pakenemaan kunkin taholleen.»
Charny neuvotteli jälleen toveriensa kanssa; sama hymy vastasi hänelle.
»Sire», sanoi hän kuninkaalle, »elämämme on pyhitetty teidän
majesteeteillenne. Suvaitkaa hyväksyä se kunnianosoitus. Meidän on
helpompi kuolla edestänne kuin erota teistä. Suokaa meille siis
se suosionosoitus, että kohtelette meitä samoin huomenna kuin
eilenkin, emme pyydä enempää emmekä vähempää. Koko hovistanne, koko
armeijastanne, kaikista kaarteistanne teille jää kolme uskollista
sydäntä. Älkää riistäkö heiltä sitä ainoaa kunniaa, jota heidän
kunnianhimonsa kaipaa, saada pysyä uskollisina loppuun asti.»
»Hyvä on, herrat», sanoi kuningatar, »me hyväksymme, mutta te
käsitätte, että tästä hetkestä alkaen kaikki olkoon meille yhteistä.
Te ette ole enää palvelijoita, vaan ystäviä, veljiä. Minä en kysy
nimiänne, sillä minä tiedän ne, mutta» ja kuningatar otti taskustaan
pienen vahataulun — »mutta sanokaa meille isänne, äitinne, veljienne,
siskojenne nimet. Voi käydä; että kadotamme teidät, vaikkemme itse
sortuisikaan. Silloin tulee minun tehtäväkseni ilmoittaa niille
rakkaille olennoille heitä kohdannut suru ja huojentaa heidän
taakkaansa, mikäli se on meidän vallassamme... Kas niin, herra de
Malden, kas niin, herra de Valory, sanokaa rohkeasti kuoleman varalta
me olemme kaikin niin lähellä sitä tosiasiaa, ettemme saa väistää sitä
sanaa — ketkä ovat ne omaiset tai ystävät, jotka meille jätätte?»
Herra de Malden mainitsi äitinsä, sairaan vanhuksen, joka asui pienellä
maatilalla lähellä Bloisia. Herra de Valory mainitsi sisarensa, nuoren
orpotytön, joka oli oppilaana Soissonsin luostarissa.
Nämä kaksi miestä olivat lujatahtoisia, rohkeita luonteita ja
kuitenkin, kun kuningatar kirjoitti tauluunsa rouva de Maldenin ja
neiti de Valoryn nimet ja osoitteet, molemmat yrittivät turhaan
pidättää kyyneliään.
Kuningattaren täytyi niinikään keskeyttää kirjoittamisensa ottaakseen
esille nenäliinan ja pyyhkiäkseen silmiään.
Kun hän oli kirjoittanut loppuun, sanoi hän Charnylle: »Ah, herra
kreivi, tiedän, ettei teillä ole ketään esitettävänä, isänne ja äitinne
ovat kuolleet ja molemmat veljenne...»
Kuningatar ei voinut jatkaa.
»Molemmilla veljilläni on ollut kunnia kaatua teidän majesteettinne
puolesta», täydensi Charny. »Mutta jälkimäinen on jättänyt poloisen
lapsen, jonka hän uskoo minun huostaani eräänlaisen testamentin
välityksellä, joka löydettiin hänen vaatteistaan. Tämän nuoren
tytön hän on riistänyt perheeltä, jolta tyttö ei voi toivoa
anteeksiantoa. Niin kauan kuin minä elän, ei häneltä eikä hänen
lapseltaan puutu mitään. Teidän majesteettinne mainitsi äsken
tavanomaisella ihmeellisellä rohkeudellaan, että me olemme kaikki
lähellä kuolemaa. Jos kuolema minut tapaa, jäävät tyttö-rukka ja hänen
lapsensa turvattomiksi. Madame, suvaitkaa merkitä tauluunne erään
poloisen talonpoikais-tytön nimi ja jos minulla tovereineni on onni
kuolla korkean isäntäni ja ylevän valtiattareni puolesta, ulottakaa
ystävällisyytenne Catherine Billotiin ja hänen lapseensa. Heidät löytää
pienestä Ville-d'Avrayn kylästä.»
Kuvitella Charny kuolevaksi, kuten hänen veljensäkin olivat kuolleet,
oli varmaankin liian julma näky Marie-Antoinetten mielikuvitukselle,
sillä hän pudotti taulut kädestään, horjahti taaksepäin ja vaipui
nojatuoliin.
Molemmat henkivartijat riensivät hänen lähelleen. Sillaikaa Charny otti
lattialta kuninkaalliset taulut, kirjoitti niihin Catherine Billotin
nimen ja osoitteen ja pani ne sitten takan reunalle.
Kuningatar ponnistautui tyyneksi.
Nuoret miehet oivalsivat, että sellaisen mielenliikutuksen jälkeen
kuningatar halusi olla yksin, ja valmistautuivat lähtemään.
Mutta kuningatar ojensi heille kätensä ja sanoi:
»Hyvät herrat, toivoakseni ette lähde suutelematta kättäni?»
Molemmat henkivartijat lähestyivät samassa järjestyksessä; missä olivat
maininneet omaistensa nimet ja osoitteet, de Malden ensin, sitten de
Valory.
Charny lähestyi viimeisenä. Kuningattaren käsi värisi, kun hän odotti
suudelmaa, jonka takia hän varmaankin oli tarjonnut molemmat edelliset.
Mutta tuskin kreivin huulet koskettivat tuota kaunista kättä, kun
hänestä tuntui — hän muisti Andréen kirjeen, joka oli hänen povellaan —
että oli pyhänhäväistystä koskettaa huulillaan kuningattaren kättä.
Marie-Antoinettelta pääsi huoahdus, joka muistutti voihkaisua.
Milloinkaan hän ei ollut tuntenut selvemmin kuin tästä suudelmasta,
mikä kuilu oli päivä päivältä, tunti toiselta, voisi sanoa minuutti
minuutilta, avautumassa hänen ja hänen rakastajansa välille.
Seuraavana aamuna, lähdön hetkellä, herrat de Latour-Maubourg ja
Barnave, jotka varmaankaan eivät tienneet, mitä edellisenä iltana oli
tapahtunut kuninkaan ja hänen kolmen upseerinsa välillä, uudistivat
ehdotuksensa, että nuoret miehet pukeutuisivat kansalliskaartilaisiksi.
Mutta nämä kieltäytyivät ja sanoivat, että heidän paikkansa oli
kuninkaan vaunujen etuistuimella ja etteivät he halunneet pitää muuta
pukua kuin minkä kuningas oli heille määrännyt.
Silloin Barnave käski kiinnittää laudan etuistuimen kummallekin
puolelle, jotta kaksi sotamiestä voisi sillä laudalla seisten suojella,
mikäli mahdollista, näitä kuninkaan itsepintaisia palvelijoita.
Kello kymmenen aamupäivällä lähdettiin Meauxista. Oltiin tulossa
Pariisiin, josta oli oltu poissa viisi päivää.
Viisi päivää! Mikä täyttämätön kuilu oli auennut näinä viitenä päivänä?
Meauxista oli tuskin ehditty viiden kilometrin päähän, kun saattue
muuttui entistäkin uhkaavammaksi.
Pariisin lähitienoon koko asujamisto oli liikkeellä. Barnave oli
käskenyt hevosmiesten ajaa ravia, mutta Clayen kansalliskaarti sulki
tien ja pani pistimet tanaan.
Olisi ollut varomatonta yrittää murtautua tuon rivistön halki.
Kuningatarkin tajusi vaaran. Hän rukoili kansanedustajia olemaan
tekemättä mitään, mikä yllyttäisi tätä kansan vihaa, sitä hirveää
rajumyrskyä, jonka tohina jo kuului ja jonka itsekukin tunsi lähestyvän.
Tungos oli pian niin tiukka, että hevosten oli työlästä edetä
käymäjalkaa.
Milloinkaan ei ollut vallinnut sellainen helle; ei hengitetty ilmaa,
vaan tulta.
Rahvaan julkea uteliaisuus vainosi kuningasta ja kuningatarta vaunujen
nurkkiin asti, jonne he olivat paenneet.
Miehiä nousi vaunujen astinlaudalle, he tunkivat päänsä ikkunoista
sisälle, toisia kiipesi ajoneuvojen katolle, toisia riippui sen takana,
eräät kapusivat hevosten selkään.
Oli sula ihme, ettei Charnyta ja hänen tovereitaan surmattu
pariinkymmeneen kertaan.
Molemmat sotamiehet eivät voineet torjua kaikkia iskuja, he rukoilivat,
he vetosivat kansalliskokouksen nimeen, mutta heidän äänensä hukkui
hälinään, meluun ja huutoihin.
Etujoukkona marssi yli kaksituhatta miestä, perässä kulki enemmän kuin
neljätuhatta.
Molemmilla sivuilla vyöryi ihmisvirta, joka sakeni lakkaamatta.
Mitä lähemmäksi Pariisia tultiin, sitä vaikeammaksi kävi hengittäminen,
sillä tuo jättiläiskaupunki tuntui ahmineen, kaiken ilman.
Vaunut liikkuivat viidenneljättä asteen helteessä, halki tomupilven,
jonka jokainen hiukkanen oli kuin lasinsiru.
Pari kolme kertaa kuningatar heittäytyi taaksepäin valitellen
tukehtuvansa.
Bourg'tissa kuningas kävi niin kalpeaksi, että hänen pelättiin voivan
pahoin. Hän pyysi lasillisen viiniä, sillä hänen sydämensä oli
pakahtumaisillaan.
Ei paljoa puuttunut, ettei hänelle tarjottu, kuten Kristukselle,
sappeen ja etikkaan kastettua sientä. Joku sitä jo ehdottikin, mutta
onneksi siihen ei suostuttu.
Saavuttiin la Villetten esikaupunkiin.
Väkijoukko oli yli tunnin ajan ohentunut mahtuakseen kahden talorivin
väliin, joiden valkoiset seinäkivet heijastivat auringonsäteitä ja
paahtoivat helteen kahta hiottavammaksi.
Siinä oli miestä, lasta ja naista. Milloinkaan ei katse ole mitannut
sellaista tungosta. Kadut olivat niin täynnä, että ne, jotka seisoivat,
eivät voineet liikahtaakaan.
Oviaukot, ikkunat ja katot olivat mustanaan katselijoita. Puiden oksat
taipuivat elävien hedelmiensä painon alla. Jokainen piti hatun päässään.
Se johtui siitä, että edellisenä iltana oli Pariisissa talojen seiniin
naulattu seuraava julistus:
Joka tervehtii kuningasta, suomitaan;
joka häntä solvaa, hirtetään.
Kaikki tämä oli niin peloittavaa, etteivät kansalliskokouksen lähetit
uskaltaneet suunnata kulkua Faubourg-SaintMartin-kadulle, koska tämä
oli täynnä liikenne-esteitä ja siis uhkaa, kaamealle, veriselle
kadulle, joka Berthierin hirveän tarinan ajoilta saakka oli kuulu
salamurhien runsaudesta.
Senvuoksi päätettiin kulkea Champs-Élyséesin kautta, ja saattue kiersi
Pariisin ja suuntautui laitabulevardeille.
Se merkitsisi kolmituntista ylimääräistä kärsimystä, ja se kärsimys
oli niin sietämätön, että kuningatar pyysi mentäväksi lyhyintä tietä,
vaikka se tie olisikin vaarallisin.
Kahdesti hän oli yrittänyt laskea kaihtimet, kahdesti joukon murina oli
saanut hänet ne nostamaan.
Tulliportilla oli vahva krenatöörijoukko ympäröinyt vaunut.
Monet heistä marssivat vaununoven kohdalla, ja heidän karvatöyhtönsä
miltei peittivät berliiniläis-vaunujen aukot.
Vihdoin kello kuuden korvissa etujoukko saapui Monceaun puutarhamuurin
kohdalle. Se kuljetti mukanaan kolmea tykkiä, jotka epätasaisella
katukivityksellä kolisivat hirveästi.
Tähän etujoukkoon kuului ratsu- ja jalkaväkeä, joiden oli miltei
mahdotonta säilyttää rivinsä tungoksessa.
Ne, jotka heidät huomasivat, syöksyivät Champs-Élyséesin yläpäähän.
Ludvig XVI oli jo kolmatta kertaa tulossa Pariisiin tämän kohtalokkaan
tulliportin kautta.
Ensimmäisen kerran Bastiljin valtauksen jälkeen;
toisen kerran lokakuun 5 ja 6 päivän tapahtumien jälkeen;
kolmannen kerran — nyt — Varennesin paon jälkeen.
Kim saatiin kuulla, että saattue tulisi Neuillyn tietä, riensi koko
Pariisi Champs-Élyséesille.
Tulliportille saavuttaessa kuningas ja kuningatar näkivät silmän
kantamattomiin suunnattoman ihmismeren, äänettömän, synkän, uhkaavan,
kaikilla hattu päässä.
Mutta mikä oli, ellei peloittavampaa, niin ainakin kammottavampaa kuin
kaikki tämä, se oli kaksinkertainen rivi kansalliskaartilaisia, jotka
pitivät kivääriään suruasennossa ja joiden muodostama kuja ulottui
tulliportilta Tuileries-palatsiin saakka.
Tämä päivä oli tosiaankin surun päivä, suunnattoman surun,
seitsensatavuotisen kuninkuuden surun päivä!
Nämä vaunut, jotka vierivät tässä tungoksessa, olivat surupaarit, jotka
saattoivat kuninkuuden hautaan.
Nähdessään tuon pitkän kansalliskaartilais-jonon saattueen sotamiehet
heiluttivat aseitaan ja huusivat: »Eläköön kansa!»
Huuto »eläköön kansa!» kajahti heti ilmoille ja vyöryi tulliportilta
Tuileries-palatsiin asti.
Silloin tuo suunnaton, puiden alle kadonnut ihmisvirta, joka yhtäältä
levisi Ronien esikaupungin kaduille ja toisaalta Seinelle asti, alkoi
huutaa: »Eläköön kansa!»
Se oli veljeyden huuto, joka kajahteli ympäri koko Ranskan.
Vain yksi perhe, se, joka oli halunnut paeta Ranskasta, oli suljettu
tästä veljeydestä.
Tunti kului matkaan tulliportilta Ludvig XV:n torille. Hevoset
horjuivat taakkansa alla, sillä jokaisen selässä ratsasti yksi
krenatööri.
Berliiniläis-vaunuja, joissa istuivat kuningas, kuningatar,
kuninkaallinen perhe, Barnave ja Pétion, seurasivat kääsit, joissa
olivat kuningattaren hovinaiset ja herra de Latour-Maubourg, ja näitä
kääsejä avorattaat, jotka kuitenkin oli verhottu puiden oksilla ja
joissa istuivat Drouet, Guillaume ja Maugin, toisin sanoin se, joka
oli kuninkaan vanginnut, ja ne, jotka olivat valmistelleet tätä
vangitsemista. Väsymys oli pakottanut heidät turvautumaan tällaiseen
kulkutapaan.
Billot yksin, uupumattomana, ikäänkuin kostonhimo olisi muuttanut
hänet vaskenlujaksi, Billot yksin oli jäänyt ratsun selkään ja näytti
johtavan koko matkuetta.
Ludvig XV:n torille tultaessa kuningas huomasi, että hänen isoisänsä
muistopatsaan silmät oli peitetty.
»Mitä tuolla on tahdottu ilmaista?» kysyi kuningas Barnavelta.
»En tiedä, sire», vastasi tämä.
»Mutta minä tiedän», sanoi Pétion, »sillä on tahdottu ilmaista
kuninkuuden sokeutta».
Saattojoukosta, kansalliskokouksen läheteistä ja niistä julistuksista
huolimatta, jotka hirttämisen uhalla kielsivät kuninkaan solvaisun,
väkijoukko mursi pari kolme kertaa krenatöörien rivit, tuon heikon ja
voimattoman padon luonnonvoimaa vastaan, jolle Jumala on unohtanut
sanoa kuten merelle: »Tästä päivästä lähtien sinä et hukuta enää
maata!» Kun tämä hyöky tuli, tämä murto tapahtui, näki kuningatar äkkiä
vaunujen ikkunaan ilmestyvät hirveät kasvot, kuuli heltymättömiä sanoja
miesten suusta, jotka vain tiettyinä päivinä kohoavat yhteiskunnan
pinnalle, kuten eräät kummituseläimet kohoavat vain myrskypäivinä
valtameren pinnalle.
Kerran hän kauhistui tätä näkyä niin, että laski kaihtimen alas.
»Miksi ikkuna alas?» huusi kymmenen raivostunutta ääntä.
»Katsokaa, hyvät herrat», sanoi kuningatar, »missä tilassa ovat
poloiset lapseni!»
Hän pyyhki tuskan hien poskiltaan ja lisäsi:
»Me tukehdumme!»
»Loruja», virkkoi muuan ääni, »se ei mitään! Me tukehdutamme sinut
vallan toisella tavalla, siitä saat olla varma!»
Ja nyrkinisku pani ikkunan helähtämään palasiksi.
Mutta tämän kauhunnäytelmän ohella, eräät pikku tapahtumat olisivat
rauhoittaneet kuningasta ja kuningatarta, jos hyvän ilmaukset olisivat
päässeet heidän luokseen yhtä helposti kuin pahan.
Vastoin julistuksen määräystä, ettei kuningasta saanut tervehtiä, herra
Guilhermy, kansalliskokouksen jäsen, paljasti päänsä, kun kuningas
sivuutti hänet, ja kun hänet tahdottiin pakottaa panemaan hattu
päähänsä, huudahti hän:
»Tuotakoon se minulle!»
Ja hän viskasi hatun kauas väkijoukkoon.
Kääntösillan kohdalla odotteli parikymmentä kansanedustajaa, jotka
kansalliskokous oli valinnut suojelemaan kuningasta ja kuninkaallista
perhettä.
Heidän takanaan oli Lafayette esikuntineen.
Lafayette lähestyi vaunuja.
»Voi, herra Lafayette», huudahti kuningatar heti kun näki hänet,
»pelastakaa henkivartijat!»
Kehoitus ei ollut tarpeeton, sillä nyt lähestyttiin vaaraa, ja se vaara
oli uhkaava..
Sillävälin sattui palatsin portilla kohtaus, jossa oli hiven
runollisuutta.
Viisi kuusi kuningattaren hovinaista, jotka valtiattarensa paon jälkeen
olivat lähteneet Tuileries-palatsista arvellen, että kuningatar oli
hylännyt heidät ainiaaksi, halusi nyt palata ottamaan hänet vastaan.
»Tiehenne täältä!» huusivat vartijat ja ojensivat pistimensä.
»Itävallattaren orjat!» ulisivat halliakat nyrkkejään heristäen.
Mutta sotamiesten pistinten välistä ja uhmaten toriakkojen huutoja
rouva Campanin sisar astui eteenpäin.
»Kuulkaa», sanoi hän, »minä olen ollut viisitoista vuotta kuningattaren
palveluksessa, hän on antanut minulle myötäjäiset ja naittanut minut.
Olen palvellut häntä, kun hän oli mahtava; nyt kun hän on onneton,
voinko minä hylätä hänet?»
»Hän on oikeassa», huusi väkijoukko. »Sotilaat, antakaa naisten mennä!»
Ja totellen käskyä, jonka vastustamaton isäntä antoi, rivit aukenivat,
ja naiset pääsivät palatsiin.
Hetkeä myöhemmin kuningatar näki heidän heiluttavan nenäliinoja
ensimmäisen kerroksen ikkunasta.
Ja vaunut vierivät yhä eteenpäin työntäen edellään väkijoukkoa ja
tomupilveä, kuten laiva, joka on ajautunut matalikolle, työntää
edellään valtameren aaltoja ynnä vaahtoryöppyä. Vertauksemme on sitäkin
sattuvampi, kun haaksirikkoisia ei milloinkaan ole uhannut ärjyvämpi ja
kuohuvampi meri kuin oli se ihmismeri, joka oli valmis nielemään tämän
onnettoman perheen heti kun se yrittäisi astua Tuileries-palatsiin,
joka oli sille pelastuksen rantama.
Vihdoin ajoneuvot pysähtyivät. Oli tultu ison pengermän portaitten
juurelle.
»Voi, hyvät herrat», sanoi kuningatar toistamiseen, mutta tällä
kerralla Pétionille ja Barnavelle, »henkivartijat, henkivartijat!»
»Tarkoitatteko ketään erikoisesti niistä herroista, madame?» kysyi
Barnave.
Kuningatar silmäili häntä kiinteästi kirkkaalla katseellaan.
»En ketään», vastasi hän.
Ja hän vaati, että kuningas ja lapset lähtisivät vaunuista ensimmäisinä.
Seuraavat kymmenen minuuttia olivat varmasti hänen elämänsä julmimmat
— emme pidä poikkeuksena edes niitä minuutteja, jolloin hän nousi
mestauslavalle.
Hän oli varma, ei siitä, että hänet surmattaisiin — kuolema ei olisi
mitään — vaan että hän joutuisi tämän joukon leikkikaluksi tai
että hänet suljettaisiin johonkin vankilaan, jonka portti aukeaisi
päästämään hänet jonkun häpeällisen oikeudenkäynnin käsiteltäväksi.
Kun hän astui vaunujen jalkalaudalle ja näki ympärillään teräsholvin,
jonka Barnaven käskystä kansalliskaartin pyssyt ja pistimet
muodostivat, valtasi hänet huumaus ja hän luuli kaatuvansa.
Mutta juuri kun hän oli ummistamaisillaan silmänsä, sinä viimeisenä
tuskanhetkenä, jolloin ihminen näkee kaikki, hän luuli näkevänsä
edessään sen miehen, sen hirveän miehen, joka Taverneyn linnassa oli
niin salaperäisellä tavalla nostanut hänen tulevaisuutensa verhon,
miehen, jonka hän sittemmin oli nähnyt vain kerran, Versaillesista
lähtiessään, lokakuun 6 päivänä, miehen, joka ilmestyi suurta tuhoa
ennustamaan tai hetkellä, jolloin tuo järkyttävä tuho oli toteutumassa.
Vasta silloin hänen silmänsä, jotka yhä epäilivät, mutta silti
vakuuttivat hänelle, etteivät ne pettäneet, vasta silloin hänen
silmänsä ummistuivat. Hän parahti ja antoi perään, hän, joki
tosiasioitten edessä oli voimakas, mutta voimaton ja tahdoton tuon
synkän näyn todetessaan.
Hän tunsi vajoavansa, hän tunsi, että tuo väkijoukko, nuo puut,
tuo paahtava taivas, tuo liikkumaton palatsi alkoivat pyöriä hänen
ympärillään. Voimakkaat käsivarret tarttuivat häneen ja hän tunsi,
että häntä kannettiin huutojen, ulinan, hälinän keskellä. Hän oli
kuulevinaan henkivartijoittensa huutavan, kohdistaakseen itseensä
kansan vihan ja suunnatakseen siten todellisen vaaran toisaalle.
Hän aukaisi silmänsä tuokioksi ja näki miespoloisia temmattavan
alas istuimeltaan, näki Charnyn, kalpeana ja kauniina, kuten aina,
taistelevan yksin kymmentä vastaan, marttyyrin salama silmissään,
huulillaan halveksiva hymy. Charnysta hänen katseensa siirtyi mieheen,
joka kantoi häntä tämän suunnattoman pyörremyrskyn läpi. Kauhukseen hän
tunsi Taverneyn ja Sêvresin salaperäisen miehen.
»Te, te!» huudahti hän ja koetti työntää häntä luotaan jäykistyneillä
käsillään.
»Minä, minä», kuiskasi toinen hänen korvaansa. »Minä tarvitsen sinua
vielä syöstäkseni kuninkuuden syvimpään kuiluunsa, ja siksi minä
pelastan sinut...!»
Nyt kuningatar ei kestänyt enempää. Hän parahti ja pyörtyi. Sillävälin
kansa koetti repiä palasiksi Charnya, Maldenia ja Valorya ja kantoi
riemukulussa Drouetia ja Billotia.
X