Ensin kreivi näytti kokonaan syventyneen veljensä kirjeen lukemiseen.
Kyynelet, jotka olivat hetkeksi herenneet, alkoivat jälleen virrata
entisellä voimalla. Sitten hänen itkun sumentama katseensa osui rouva
de Charnyn kirjoittamalle kirjeelle. Hän silmäili sitä kauan, nosti sen
huulilleen, painoi sen sydämelleen, ikäänkuin se olisi voinut ilmaista
tälle sydämelle sisältämänsä salaisuuden, luki kerran jälleen, sitten
toistamiseen ja vielä kolmannenkin kerran veljen kirjeessä mainitut
ehdot.
Ravistaen päätänsä hän sitten virkkoi puoliääneen:
»Minulla ei ole oikeutta aukaista tätä kirjettä, mutta minä rukoilen
häntä sallimaan minun lukea sen...»
Ja ikäänkuin rohkaistakseen itseään pysymään tässä päätöksessä, jota
vähemmän ylevä sydän ei olisi voinut kestää, hän toisti:
»Ei, minä en lue sitä!»
Eikä hän lukenutkaan sitä. Mutta päivä koitti ja yhä hän istui pöydän
ääressä ja ahmi katsein tuota kirjettä, joka oli kostunut hänen
hengityksestään: niin usein hän oli painanut sen huulilleen.
Sitten äkkiä melun keskeltä, joka ilmaisi, että majatalossa oli
ryhdytty lähtövalmistuksiin, kuului de Maldenin ääni, joka kutsui
kreivi de Charnyta.
»Tässä olen», vastasi kreivi.
Ja tungettuaan taskuunsa Isidor-rukan paperit ja suudeltuaan viimeisen
kerran koskemattomaksi jäänyttä kirjettä hän pani sen poveensa ja
poistui nopeasti.
Hän tapasi portailla Barnaven, joka kyseli kuningatarta ja antoi de
Valorylle lähtöä koskevat ohjeet.
Oli helppo huomata, ettei Barnave ollut maannut eikä nukkunut enempää
kuin kreivi Olivier de Charnykaan.
Molemmat miehet tervehtivät toisiaan ja Charny olisi varmaankin
huomannut lemmenkateuden salaman, joka välähti Barnaven silmissä,
kun tämä kuuli hänen tiedustelevan kuningattaren vointia, jos hänen
ajatuksensa olisivat voineet askarrella muissa asioissa kuin kirjeessä,
jota hän paineli sydäntänsä vasten.