Siellä ei ollut mitenkään valmistuttu ottamaan vastaan kuninkaallista
perhettä, jonka täytyi sijoittua erääseen majataloon.
Oliko Pétion, jota kuninkaan ja kuningattaren äänettömyys oli syvästi
loukannut, järjestänyt tahallaan tai oliko majatalo tosiaankin niin
täynnä, että korkeille vangeille löydettiin vain kolme ullakkohuonetta,
joihin he saisivat majoittua?
Vaunuista poistuttaessa Charny oli tapansa mukaan ehättänyt paikalle
kuulemaan kuninkaan ja kuningattaren määräyksiä, mutta kuningatar oli
silmäyksellä kehoittanut häntä pysymään loitompana.
Käsittämättä tämän kehoituksen syytä oli kreivi rientänyt tottelemaan.
Pétion oli astunut ensimmäisenä majataloon ja ottanut suorittaakseen
majoitusmestarin tehtävät. Hän ei edes vaivautunut tulemaan ulos, vaan
lähetti palvelijan ilmoittamaan, että kuninkaallisen perheen huoneet
olivat kunnossa.
Barnave oli melko lailla hämillään. Kuolettava halu kehoitti häntä
tarjoamaan käsivartensa kuningattarelle, mutta hän pelkäsi, että
kuningatar, joka muinen oli niin vahvasti ivannut hovisääntöä rouva de
Noaillesin persoonassa, ilkkuisi häntäkin, jos hän erehtyisi.
Hän siis odotti.
Kuningas astui vaunuista ensimmäisenä, nojaten molempien
henkivartijoitten, herrojen de Maldenin ja de Valoryn, käsivarsiin.
Charny oli, kuten tiedämme, kuningattaren viittauksesta siirtynyt
syrjemmälle.
Sitten astui ulos kuningatar ja hän ojensi käsivartensa ottaakseen
vastaan kruununprinssin, mutta poloinen lapsi näytti tajuavan, että
hänen äitinsä halusi mairitella, sillä hän sanoi.
»Ei, minä haluan jäädä ystäväni Barnaven seuraan.»
Marie-Antoinette nyökkäsi myöntävästi ja sitä nyökkäystä säesti
suloinen hymy. Barnave antoi madame Elisabethin ja kuninkaallisen
prinsessan mennä ohitseen ja lähti sitten itsekin kantaen
kruununprinssiä sylissään.
Rouva de Tourzel tuli ulos viimeisenä. Hän halusi temmata
kuninkaallisen oppilaansa niiltä arvottomilta käsivarsilta, jotka
häntä kantoivat, mutta kuningattaren viittaus hillitsi Ranskan lasten
kotiopettajattaren ylimyksellisen kiihkon.
Kuningatar nousi likaisia ja ahtaita portaita miehensä käsivarteen
nojaten.
Ensimmäisessä kerroksessa hän pysähtyi arvellen tehneensä kylliksi, kun
oli astunut kaksikymmentä porrasta, mutta silloin palvelijan ääni huusi:
»Ylemmäs, ylemmäs!»
Tämä kehoitus sai kuningattaren jatkamaan matkaa.
Häpeän hiki helmeili Barnaven otsalla.
»Mitä, ylemmäs?» kysyi hän.
»Niin», vastasi palvelija, »tässä kerroksessa ovat herrojen
kansalliskokouksen jäsenten ruokasali ja asuinhuoneet».
Barnaven silmissä sumeni. Pétion oli varannut itselleen ja tovereilleen
ensimmäisen kerroksen huoneet ja karkoittanut kuninkaallisen perheen
toiseen.
Mutta nuori kansanedustaja ei virkkanut mitään. Peläten kuningattaren
ensimmäistä liikettä, kun hän näkisi toisen kerroksen huoneet, jotka
Pétion oli määrännyt hänelle ja hänen omaisilleen, Barnave laski
kuninkaallisen lapsen lattialle heti kun he olivat tulleet toiseen
kerrokseen.
»Madame, madame», sanoi nuori prinssi äidilleen, »ystävä Barnave aikoo
poistua!»
»Siinä hän tekee oikein», naurahti kuningatar, joka oli pikaisesti
silmäilyt huoneistoa.
Tähän huoneistoon kuului, kuten olemme jo maininneet, kolme pientä
huonetta, jotka olivat yhteydessä keskenään.
Kuningatar sijoittui ensimmäiseen kuninkaallisen prinsessan kanssa.
Madame Elisabeth valitsi toisen itselleen, kruunun prinssille ja rouva
de Tourzelille. Kuningas otti kolmannen, työhuoneen tapaisen, josta oli
ovi porraskäytävään.
Kuningas oli väsynyt. Ennen illallista hän halusi levähtää tuokion.
Mutta vuode oli niin lyhyt, että minuutin perästä hänen täytyi nousta.
Hän aukaisi oven ja pyysi tuolin.
Herrat de Malden ja de Valory seisoivat jo paikoillaan portaitten
yläpäässä. Herra de Malden, joka oli lähempänä, meni alas ja toi
ruokasalista tuolin.
Ludvig XVI, jonka huoneessa oli jo ennestään yksi tuoli, sovitti de
Maldenin tuoman tuolin edelliseen ja tekaisi siten itselleen sopivan
vuoteen.
»Voi, sire», sanoi de Malden väännellen käsiään ja ravistaen päätänsä,
»aikooko teidän majesteettinne viettää yön tuolla tavoin?»
»Aion tietenkin, hyvä herra», vastasi kuningas.
Sitten hän lisäsi:
»Sitäpaitsi, jos kaikissa korviini tulleissa huudoissa kansani
kurjuudesta on perää, kuinka moni alamaisistani tuntisikaan itsensä
onnelliseksi jos saisi tämän pikku työhuoneen, tämän vuoteen ja nämä
kaksi tuolia omakseen!»
Ja hän ojentautui tälle tilapäiselle vuoteelle, joka oli alkusoittoa
Templen pitkille kärsimyksille.
Hetkeä myöhemmin heidän majesteeteilleen tultiin ilmoittamaan, että
illallinen oli katettu.
Kuningas meni alas ja näki pöydän katetun kuudelle hengelle.
»Miksi nämä kuusi lautasta?» kysyi hän.
»Mutta», vastasi palvelija, »yksi kuninkaalle, yksi kuningattarelle,
yksi madame Elisabethille, yksi kuninkaalliselle prinsessalle, yksi
hänen korkeudelleen kruununprinssille ja yksi herra Pétionille».
»Miksei myöskin yksi herra Barnavelle ja yksi herra
Latour-Maubourgille?» uteli kuningas.
»Heille oli, sire», vastasi palvelija, »mutta herra Barnave otatti ne
pois».
»Ja hän jätti herra Pétionin lautasen?»
»Herra Pétion vaati sen jätettäväksi.»
Samassa ilmestyi oviaukkoon Chartresin kansanedustajan vakava, enemmän
kuin vakava, juhlallinen hahmo.
Kuningas ei ohut häntä huomaavinansakaan, vaan sanoi palvelijalle:
»Minä istun pöytään vain perheeni seurassa, me syömme keskenämme tai
kutsumiemme kanssa, muutoin emme syö ollenkaan.»
»Minä tiesin kyllä», sanoi Pétion, »että teidän majesteettinne oli
unohtanut ihmisoikeuksien julistuksen ensimmäisen pykälän, mutta
uskoin, että olitte toki edes muistavinanne».
Kuningas ei ollut kuulevinaan Pétionin sanoja, kuten ei ollut
näkevinään koko miestä. Silmien ja kulmakarvojen eleellä hän käski
palvelijan viedä pois Pétionin lautasen.
Palvelija totteli. Pétion poistui raivostuneena.
»Herra de Malden», sanoi kuningas, »sulkekaa ovi, jotta saamme olla
rauhassa, mikäli mahdollista».
Herra de Malden vuorostaan totteli, ja Pétion kuuli, kuinka ovi pantiin
säppiin hänen perässään.
Kuningas sai siis aterioida perheensä keskuudessa.
Molemmat henkivartijat suorittivat palvelijan tehtävät, kuten ennenkin.
Charnyta ei näkynyt. Ellei hän ollutkaan enää palvelija, oli hän yhä
kuningattaren orja.
Mutta oli hetkiä, jolloin tämä kuningatarta totteleva passiivisuus
loukkasi naista. Illallisen aikana Marie-Antoinette kärsimättömänä etsi
silmillään Charnyta. Hän olisi mieluummin nähnyt, että kreivi olisi
ollut tottelematon; sen sijaan tämä oli totellut heti.
Kun kuningas illallisen päätyttyä siirsi tuolinsa noustakseen pöydästä,
aukeni huoneen ovi ja palvelija tuli Barnaven nimessä pyytämään,
että heidän majesteettinsa suvaitsisivat ottaa haltuunsa ensimmäisen
kerroksen huoneet.
Ludvig XVI ja Marie-Antoinette silmäilivät toisiaan. Olisiko
arvokkaampaa hylätä toisen kohtelias tarjous rangaistukseksi
toisen osoittamasta karkeudesta? Se olisi kenties tullut kuninkaan
päätökseksi, mutta silloin kruununprinssi juoksi salonkiin ja huusi:
»Missä on minun ystäväni Barnave?»
Kuningatar seurasi kruununprinssiä ja kuningas kuningatarta.
Barnave ei ollut salongissa.
Salongista kuningatar meni katsomaan huoneita. Niitä oli kolme, kuten
toisessakin kerroksessa.
Komeutta ei ollut voitu harrastaa, mutta siisteyttä kyllä. Kynttilöitä
paloi kuparijaloissa, se on totta, mutta niitä oli runsaasti.
Pari kolme kertaa matkan varrella kuningatar oli huudahtanut, kun oli
sivuutettu joku kaunis, kukkia kasvava puutarha. Kuningattaren huone
oli somistettu kesän ihanimmilla kukilla, avoimista ikkunoista pääsivät
liian väkevät tuoksut haihtumaan. Musliiniuutimet, jotka oli vedetty
ikkunoitten eteen, estivät tunkeilevaa katsetta pääsemästä korkean
naisvangin huoneeseen.
Barnave oli kaiken tämän järjestänyt.
Poloinen kuningatar huoahti; kuutta vuotta varemmin Charny oli pitänyt
kaikesta huolen.
Hienotunteisesti Barnave ei tullut pyytämään kiitosta.
Samoin oli menetellyt Charny.
Kuinka voi vähäpätöisellä maaseutuasianajajalla olla samat herkät
vaistot kuin hovin komeimmalla ja hienostuneimmalla ylimyksellä?
Siinä oli haaveilun aihetta naiselle, vaikka tämä nainen olikin
kuningatar.
Ja kuningatar haaveilikin tästä kummallisesta salaisuudesta osan yötä.
Mutta mitä teki kreivi de Charny sillä välin?
Kuten olemme maininneet, Charny oli kuningattaren viittauksesta
vetäytynyt pois eikä ollut sen koommin näyttäytynyt.
Charny, jota velvollisuus kiinnitti Ludvig XVI:n ja Marie-Antoinetten
kohtaloon, oli onnellinen, kun kuningattaren määräys, jonka syitä hän
ei yrittänyt tutkia, salli hänelle lyhyen yksinäisyyden ja harkinnan
hetken.
Kolme viime päivää hän oli elänyt sellaisessa kiireessä, hän oli elänyt
niin sanoaksemme täydellisesti ulkopuolella itseään, hän oli elänyt
niin kiinteästi toisten hyväksi, ettei hänen mieltänsä pahoittanut,
vaikka hän hetkeksi unohtikin toisten huolet ja ryhtyi käsittelemään
omaa tuskaansa.
Charny oli entisten aikojen ylimys ja ennen kaikkea sukuaan rakastava
mies. Hän jumaloi veljiään, joiden isä hän oli ollut pikemminkin kuin
vanhin veli.
Georgesin kuolema oli ollut hänelle suuri suru, mutta hän oli toki
voinut, polvillaan ruumiin ääressä Versaillesin pienessä, synkässä
pihassa, lievittää surunsa kyynelillä, hänelle oli toki jäänyt toinen
veli Isidor, johon hän oli kohdistanut kaiken kiintymyksensä. Isidor
oli tullut, mikäli mahdollista, hänelle vieläkin rakkaammaksi niiden
kolmen neljän kuukauden aikana, jotka olivat edeltäneet hänen lähtöään
ja jolloin nuorukainen oli toiminut hänen ja Andréen välittäjänä.
Olemme koettaneet, ellemme saada ymmärrettäväksi, niin ainakin kertoa
siitä omituisesta salaisuudesta, joka panee eräät sydämet eron aikana
kiintymään toisiinsa sen sijaan että ne vieraantuisivat ja joka saa ne
poissaolon kestäessä ammentamaan uutta elinvoimaa niitä elähdyttävistä
muistoista.
Mitä harvemmin Charny näki Andréeta, sitä enemmän hän ajatteli häntä,
ja ajatella yhä useammin Andréeta merkitsi Charnylle rakastumista.
Kun hän näki Andréen, kun hän oli Andréen lähellä, tunsi
hän yksinkertaisesti seisovansa jääpatsaan vieressä, jonka
vähäisinkin rakkaudensäde panisi sulamaan ja joka pimentoon ja
itseensäsulkeutuneena pelkäsi rakkautta yhtä paljon kuin todellinen
jääpatsas pelkää aurinkoa. Hän oli joutunut katselemaan vaimonsa
raskaita, kylmiä eleitä, kuulemaan hänen vakavaa, hillittyä puhettaan,
näkemään hänen mykkää, verhottua katsettaan, ja tuon eleen, tuon
puheen, tuon katseen takana hän ei ollut nähnyt, tai paremmin sanoen,
ei ollut vaistonnut mitään.
Kaikki oli hänessä valkoista, valjua, himmeää kuin alabasteri, kylmää
ja läpäisemätöntä kuin se.
Sellaiselta — lukuunottamatta eräitä harvoja vilkkaita hetkiä, joita
jotkut ärsyttävät tilanteet olivat aiheuttaneet — oli Andrée hänestä
näyttänyt heidän viimeisinä yhdessäolonsa hetkinä ja varsinkin sinä
iltana, jonka hän oli viettänyt poloisen, nuoren vaimonsa parissa
Coq-Héron-kadun varrella, kun Andrée oli löytänyt ja samalla kadottanut
poikansa.
Mutta heti kun hän loittoni vaimonsa luota, tehosi välimatka
tavallisella voimallaan, se himmensi liian kirkkaat värit, se
tasoitti liian kulmikkaat piirteet. Silloin Andréen raskaat, kylmät
eleet vilkastuivat, silloin Andréen vakava, hillitty puhe muuttui
hopeanheleäksi ja sointuvaksi, silloin Andréen mykkä, verhottu katse
loi pitkien ripsien alta kostean, kaikki nielevän leimahduksen, silloin
hänestä tuntui, että sisäinen tuli lämmitti tuota patsassydäntä ja että
alabasteri-ihon alla hän näki veren kiertävän ja sydämen sykkivän.
Ah, näinä poissaolon ja yksinäisyyden hetkinä Andrée oli kuningattaren
todellinen kilpailija. Näiden öiden kuumeisessa pimeydessä Charny
kuvitteli äkkiä näkevänsä, että hänen huoneensa seinät aukenivat
tai että oviverhoja kohotettiin ja että hänen vuodettaan lähestyi,
käsivarret levitettyinä, huulet sanoja kuiskaten, katse rakkautta
tulvillaan, tuo läpikuultava patsas, jota hänen sielunsa tuli valaisi
ulkoapäin. Silloin hänkin, Charny, levitti käsivartensa, silloin Charny
kutsui tuota lumoavaa näkyä, silloin Charny koetti puristaa tuota
haamua sydäntänsä vasten. Mutta voi, tuo haamu luisui käsistä, hän
syleili tyhjää ja hän siirtyi läähättävästä unesta äkkiä surulliseen,
kylmään todellisuuteen!
Isidor oli siis tullut hänelle rakkaammaksi kuin Georges oli koskaan
ollut. Ja me olemme nähneet, ettei kreivi ollut saanut tuta synkkää
iloa päästä itkemään Isidorin ruumiin ääressä, kuten hän oli saanut
itkeä Georgesin ruumiin ääressä.
Molemmat olivat kaatuneet tuon kohtalokkaan naisen takia, tuon pettäviä
kuiluja täynnä olevan asian puolesta.
Saman naisen takia ja samaan kuiluun hänkin kerran suistuisi.
Kahteen päivään, veljensä kuolemasta saakka, viimeisen kerran
syleiltyään hänen veren kostuttamia vaatteitaan, huulet vieläkin
kosteina uhrin viimeisestä huokauksesta, sen hetken jälkeen, jolloin
herttua oli tuonut hänelle Isidorin vaatteista löydetyt paperit, hän ei
ollut voinut hetkeksikään antautua suurelle surulleen.
Kuningattaren viittaus oli kehoittanut häntä vetäytymään syrjään. Hän
oli sen käsittänyt suosionosoitukseksi ja hyväksynyt sen ilomielin.
Hän oli heti hakenut itselleen sopen, syrjäisen tyyssijan, jossa hän,
valmiina ensimmäisen kutsun saatuaan rientämään kuninkaallisen perheen
avuksi, voisi olla ihan yksin suruineen, yksin kyynelineen.
Hän oli löytänyt ullakkohuoneen samojen portaitten yläpäästä, missä de
Malden ja de Valory vartioivat.
Päästyään yksikseen, suljettuaan oven ja istuuduttuaan pöydän ääreen,
jota valaisi sentapainen kolmisydäminen kuparilamppu, jommoisia yhä
näkee vanhoissa maaseututaloissa, hän otti taskustaan veriset paperit,
hänen veljensä ainoat pyhäinjäännökset.
Otsa käsien tukemana hän oli tuijottanut noihin papereihin, joissa
jatkuivat elävinä poismenneen ajatukset, ja oli antanut pakottavien,
äänettömien kyynelten virrata poskiltaan pöydälle. Syvästi huokaistuaan
hän sitten kohotti päänsä ja aukaisi yhden kirjeen.
Sen oli kirjoittanut Catherine-rukka.
Charny oli jo monet kuukaudet epäillyt, että Isidorilla oli oli suhde
tilanhoitajan tyttäreen, kun Billot oli Varennesissa kertonut sen
kaikki yksityiskohdat, mutta vasta tilanhoitajan kertomuksen jälkeen
hän oli käsittänyt sen suhteen koko kantavuuden.
Sen merkitys tuli yhä selvemmäksi, kun hän luki kirjeen. Silloin hän
näki, että rakastajattaren arvonimen oli äidin arvonimi pyhittänyt,
ja niissä yksinkertaisissa lauseissa, joilla Catherine tulkitsi
rakkautensa, esiintyi naisen elämä, joka sai sovittaa nuoren tytön
hairahduksen.
Charny aukaisi toisen, sitten kolmannen: niissä oli samoja
tulevaisuuden suunnitelmia, samoja onnen toiveita, samoja äidin iloja,
samaa rakastavan pelkoa, samaa kaipuuta, samaa tuskaa, samaa katumusta.
Äkkiä hän huomasi kirjeen, jonka käsiala pani hänet säpsähtämään.
Käsiala oli Andréen.
Kirje oli osoitettu hänelle.
Kirjeeseen oli kiinnitetty nelitaitteinen paperi vahasinetillä, jossa
näkyi Isidorin vaakuna.
Tämä Andréen kirjoittama ja hänelle, Charnylle, osoitettu kirje, joka
oli Isidorin papereitten joukossa, tuntui hänestä niin omituiselta
löydöltä, että hän ensin aukaisi kirjeen liitteen, ennenkuin kävi
käsiksi itse kirjeeseen.
Isidor oli kirjoittanut sen lyijykynällä varmaankin jonkun majatalon
pöydän ääressä sillaikaa kun hänen hevostaan satuloitiin. Siinä oli
seuraavat rivit:
»Tämä kirje ei ole osoitettu minulle, vaan veljelleni, kreivi Olivier
de Charnylle. Sen on kirjoittanut hänen vaimonsa, kreivitär de Charny.
Jos minulle sattuu onnettomuus, pyydetään sitä, joka löytää tämän
paperin, viemään se kreivi Olivier de Charnylle tai palauttamaan se
kreivittärelle.
Olen saanut sen huostaani seuraavin ehdoin:
_Jos kreivi onnistuu yrityksessään vahingoittumattomana,
palautettakoon kirje kreivittärelle_.
_Jos hän haavoittuu vakavasti, muttei hengenvaarallisesti,
kutsuttakoon hän kreivittären luokseen_.
_Jos hän haavoittuu hengenvaarallisesti, annettakoon hänelle kirje, ja
ellei hän voi sitä itse lukea, luettakoon se hänelle, jotta hän saisi
ennen kuolemaansa tietää, minkä salaisuuden se sisältää_.
_Jos kirje joutuu veljeni kreivi de Charnyn huostaan, saa hän
samalla tämän minun kirjelippuni, ja hän toimii näiden kolmen ehdon
mukaisesti, kuten hänen herkkä vaistonsa neuvoo häntä tekemään_.
Minä uskon hänen huostaansa poloisen Catherine Billotin, joka asuu
minun lapseni kanssa Ville-d'Aurayn kylässä.