Hän teki ristinmerkin ja poistui.
Kansa salli hänen mennä, se oli yhä Barnaven eleitten ja katseen
lumoissa. Hän oli kuin patsaaksi muuttunut käsky.
Sitten, kun vanhus oli jo etäällä, nuori kansanedustaja istuutui
mutkattomasti, luontevasti, eikä hänen piirteissään voinut huomata,
että hän oli pelastanut ihmishengen.
»Hyvä herra», sanoi kuningatar, »minä kiitän teitä».
Nämä pari kolme sanaa panivat Barnaven koko ruumiin värisemään.
Sinä pitkänä ajanjaksona, jona olemme kuvailleet onnetonta
Marie-Antoinettea, hän oli ollut monesti kauniimpi, muttei milloinkaan
niin kiehtova kuin nyt.
Hän ei hallinnut kuningattarena, hän hallitsi äitinä. Hänen vasemmalla
puolellaan oli kruununprinssi, kaunis vaaleakutrinen lapsi, joka
ikäistensä lailla huolettomana ja lapsekkaana oli liukunut äitinsä
polvilta hyveellisen Pétionin jalkojen väliin; tämä oli mennyt
ihmisystävyydessään niin pitkälle, että leikitteli pojan kiharaisella
tukalla. Hänen oikealla puolellaan oli kuninkaallinen prinsessa,
joka näytti äitinsä valokuvalta, silloin kun tämä oli nuoruutensa ja
kauneutensa ensi kukoistuksessa. Ja vihdoin hän itse, hänellä oli
kuninkuuden kultaisen kruunun asemasta onnettomuuden okainen kruunu,
hänen mustien silmiensä, hänen kalpean otsansa yläpuolella oli hänen
komea, vaalea tukkansa, jossa jo kiilsi joku hopeinen suortuva,
ennen aikojaan tullut; ne puhuivat nuoren kansanedustajan sydämelle
liikuttavampaa kieltä kuin mihin tuskallisin vaikerointikaan olisi
pystynyt.
Hän silmäili tätä kuninkaallista suloa ja tunsi olevansa valmis
heittäytymään polvilleen tämän kuolevan majesteetin eteen, mutta
silloin nuori kruununprinssi päästi tuskan parahduksen.
Lapsi oli tehnyt hyveelliselle Pétionille jonkun kolttosen, minkä
lienee tehnytkin, ja tämä rankaisi häntä vetäisemällä häntä lujasti
korvasta.
Kuningas punehtui vihasta, kuningatar kalpeni häpeästä. Hän ojensi
käsivartensa ja tempasi lapsen Pétionin jalkojen välistä, ja kun
Barnave teki saman liikkeen kuin hänkin, joutui kruununprinssi, jota
neljä käsivartta kannatteli ja jota Barnave veti puoleensa, istumaan
nuoren kansanedustajan polville.
Marie-Antoinette halusi ottaa hänet omille polvilleen.
»Ei», sanoi kruununprinssi, »minun on hyvä tässä».
Ja kun Barnave, joka oli huomannut kuningattaren liikkeen, levitti
kätensä salliakseen hänen vapaasti toteuttaa aikeensa, silloin
kuningatar — oliko se äidillistä turhamaisuutta vai naisellista
lumoushalua? — antoi nuoren prinssin jäädä siihen, missä hän oli.
Barnaven sydämessä tapahtui sillä hetkellä jotakin sanoin kuvaamatonta:
hän oli ylpeä ja onnellinen.
Lapsi alkoi leikitellä Barnaven poimukauluksella, sitten hänen
vyöllään, sitten hänen kansanedustaja-pukunsa napeilla.
Nämä napit varsinkin askarruttivat nuoren prinssin mieltä; niihin oli
kaiverrettu jokin vaalilause.
Kruununprinssi tavaili sen kirjaimia ja lopulta hän sai sommitelluksi
seuraavat neljä sanaa: »Elää vapaana tai kuolla!»
»Mitä se merkitsee, hyvä herra?» kysyi hän.
Barnave empi vastata.
»Se merkitsee, pikku mies», selitti Petien, »että ranskalaiset ovat
vannoneet, etteivät enää milloinkaan siedä valtiasta, ymmärrätkö?»
»Pétion!» huudahti Barnave.
»Hyvä on», vastasi Pétion maailman luonnollisimmalla äänellä, »selitä
sinä tuo vaalilause toisin, jos tiedät sen muuta merkitsevän».
Barnave oli vaiti. Tuo vaalilause, joka vielä eilen oli ollut hänen
mielestään ylevä, tuntui silloisessa tilanteessa miltei julmalta.
Mutta hän tarttui kruununprinssin käteen ja painoi kunnioittavasti
huulensa tälle kädelle.
Kuningatar pyyhki salaa kyynelen, joka hänen sydämestään oli noussut
hänen silmäripsiinsä.
Ja vaunut, tämän omituisen, lapsekkaan yksinkertaisen pikku näytelmän
teatteri, vierivät eteenpäin kohisevan joukon huutojen halki ja veivät
kohti kuolemaa kuutta niistä kahdeksasta, jotka niissä istuivat.
Tultiin Dormansiin.