Pariisin suunnalta tulleet vaunut jatkoivat matkaansa, kunnes saapuivat
kuninkaan berliniläis-vaunujen kohdalle.
Vaunuista astui ulos kolme miestä, joista kaksi oli ihan tuntematonta
korkeille vangeille.
Kolmas ehti tuskin kurkistaa vaununikkunasta, kun kuningatar kuiskasi
Ludvig XVI:n korvaan:
»Herra de Latour-Maubourg, Lafayetten kirottu sielu.»
Sitten hän ravisti päätänsä ja lisäsi:
»Tämä ei ennusta meille hyvää.»
Iäkkäin näistä kolmesta miehestä astui esiin, riuhtaisi siekailematta
kuninkaan vaunujen oven auki ja sanoi:
»Minä olen Pétion ja tässä ovat herrat Barnave ja Latour-Maubourg,
jotka, kuten minutkin, kansalliskokous on lähettänyt teitä noutamaan
ja pitämään huolta, ettei kansan viha ryhtyisi teitä omavaltaisesti
tuomitsemaan. Ahtautukaa hukan tiukempaan ja tehkää meille tilaa.»
Kuningatar loi Chartresin edustajaan ja hänen tovereihinsa
ylenkatseellisen silmäyksen, jommoisia silloin tällöin leimahti
Maria-Teresian tyttären ylpeästä korkeudesta.
Herra de Lautour-Maubourg, Lafayetten koulun sulava aatelismies, ei
kestänyt tuota katsetta.
»Heidän majesteeteillaan on ilmankin kovin ahdasta näissä vaunuissa»
sanoi hän, »minä nousen seuraaviin ajoneuvoihin».
»Nouskaa mihin haluatte», sanoi Pétion, »mutta minun paikkani on
kuninkaan ja kuningattaren vaunuissa ja minä nousen niihin».
Ja muitta mutkitta hän astui vaunuihin.
Perällä istuivat kuningas, kuningatar ja madame Elisabeth.
Pétion silmäili heitä vuoron perään jokaista.
Sitten hän sanoi madame Elisabethille.
»Anteeksi, madame, mutta kansalliskokouksen edustajana minulla on
oikeus päästä kunniapaikalle. Suvaitkaa siis nousta ja istuutua
etupenkille.»
»Oh, jopa jotakin!» mutisi kuningatar.
»Hyvä herra», aloitti kuningas.
»Niin se nyt on... Nouskaa siis, madame, ja luovuttakaa minulle
paikkanne.»
Madame Elisabeth nousi ja jätti paikkansa ja viittasi veljeään ja
kälyään alistumaan.
Sillävälin herra de Latour-Maubourg oli pujahtanut tiehensä ja
mennyt pyytämään paikkaa molempien rouvien ajoneuvoihin ja teki sen
varmaankin paljoa kohteliaammin kuin Pétion kuningasta ja kuningatarta
puhutellessaan.
Barnave seisoi ulkona epäröiden astua vaunuihin, joihin oli ahtautunut
jo seitsemän henkeä.
»No, Barnave», sanoi Pétion, »ettekö tulekaan?»
»Mutta minne minä sijoitun?» kysyi Barnave hieman hämillään.
»Haluatteko minun paikkani, hyvä herra?» kysyi kuningatar terävästi.
»Kiitän teitä, madame», vastasi Barnave pahastuneena, »minulle riittää
etupenkin paikka».
Madame Elisabeth siirsi kuninkaallisen prinsessan lähelleen ja
kuningatar otti kruununprinssin polvilleen.
Siten tuli vaunujen etupenkille paikka vapaaksi ja Barnave joutui
istumaan vastapäätä kuningatarta polvi tämän polvissa kiinni.
»Ja nyt matkaan!» sanoi Pétion kysymättä kuninkaan suostumusta.
Ja vaunut lähtivät liikkeelle kansan huutaessa: »Eläköön'
kansalliskokous!»
Barnaven ja Pétionin mukana rahvas oli noussut kuninkaan vaunuihin.
Se oli tehnyt aloitteet jo heinäkuun 15 ja lokakuun 5 ja 6 päivinä.
Vaunuissa synty! hetkeksi hiljaisuus, jonka kuluessa kaikki muut paitsi
Pétion, joka tylyyteensä sulkeutuneena näkyi olevan välinpitämätön
kaikelle, silmäilivät toisiaan.
Sallittakoon meidän lausua pari sanaa henkilöistä jotka nyt olivat
astuneet näyttämölle.
Jérôme Pétion, lisänimeltä de Villeneuve, oli noin kahdenneljättä
vuoden ikäinen, voimakaspiirteinen mies, jonka kaikki ansio oli hänen
valtiollisten periaatteittensa yltiömäisyydessä, selvyydessä ja
puhtaudessa. Hän oli syntynyt Charlesissa, toiminut siellä asianajajana
ja tullut Pariisiin 1789 kansalliskokouksen jäsenenä. Myöhemmin hän
oli Pariisin pormestari nautti kansansuosiota, joka voitti Baillyn ja
Lafayetten kansanomaisuuden. Kuoli Bordeauxin lakeuksilla, ja sudet
raatelivat hänen ruumistaan. Ystävät sanoivat häntä hyveelliseksi
Pétioniksi. Hän ja Camille Desmoulins olivat jo tasavaltalaisia
Ranskassa aikaisemmin kuin kukaan muu.
Pierre Joseph Marie Barnave oli syntynyt Grenoblessa. Hän ei ollut
vielä täyttänyt kolmeakymmentäkään. Kansalliskokouksessa hän oli
niittänyt mainetta ja päässyt suureen huutoon taistellessaan Mirabeauta
vastaan, silloin kun Auxin edustajan maine ja kansanomaisuus olivat
sammumaisillaan. Kaikki tämän suuren puhujan vihamiehet — Mirabeaulla
oli nerokkaitten miesten etuoikeus saada vihollisekseen kaikki, mikä
on keskinkertaista — kaikki Mirabeaun viholliset olivat tekeytyneet
Barnaven ystäviksi ja olivat kannattaneet ja tukeneet häntä ja tehneet
hänet suureksi niissä jyrisevissä otteluissa, jotka olivat riehuneet
kuulun kansantribuunin elämän ehtoona. Hän oli — Barnave näet —
nuori mies, joka ei ollut, kuten emme jo maininneet, vielä täyttänyt
kolmeakymmentäkään ja joka näytti viisikolmattavuotiaalta kauniine
sinisilmineen, isoine suineen ja kyömynenineen. Hän puhui terävällä
äänellä, Koko hänen olemuksensa vaikutti komealta. Hyökkäävänä,
aina taisteluvalmiina hän näytti nuorelta sotakapteenilta, joka on
pukeutunut porvariksi. Hänen ilmeensä oli kuiva, kylmä ja häijy. Hän
oli pohjaltaan parempi kuin miksi hänen ilmeensä hänet teki.
Hän kuului perustuslaillista kuninkuutta kannattavaan puolueeseen.
Juuri kun hän oli istuutumaisillaan kuningatarta vastapäätä, sanoi
kuningas:
»Hyvät herrat, minä aloitan selittämällä, ettei minun tarkoitukseni ole
koskaan ollut poistua kuningaskunnastani.»
Barnave pysähtyi puoli-istuvaan asentoon ja silmäili kuningasta.
»Puhutteko totta, sire?» sanoi hän. »Siinä tapauksessa nuo sanat
pelastavat Ranskan.»
Ja hän istuutui.
Silloin tapahtui jotakin omituista tämän pienen maaseutukaupungin
porvaristosta lähteneen miehen ja tämän maailman korkeimmalta
valtaistuimelta puoleksi suistuneen naisen välillä.
Molemmat koettivat lukea toistensa sydämen ajatukset, eivät niinkuin
kaksi poliittista vihollista, jotka tahtovat penkoa valtiosalaisuuksia,
vaan niinkuin mies ja nainen, jotka etsivät rakkauden salaisuuksia.
Mistä tuli Barnaven sydämeen tämä tunne, jonka Marie-Antoinetten terävä
katse keksi lyhyen tarkastelun jälkeen?
Me sanomme sen pian ja paljastamme siten yhden niistä sydämen
kuutioista, joista syntyy historian salaisia legendoja ja jotka
kohtalon suurina hetkinä painavat vaa'assa enemmän kuin julkisten
tapausten iso punnus.
Barnave kuvitteli olevansa kaikissa asioissa Mirabeaun seuraaja ja
perillinen. Omasta mielestään hän oli jo puhujalavalla suuren puhujan
seuraaja ja perillinen.
Mutta puuttui muuan seikka.
Kaikkien silmissä — me tiedämme, kuinka oli laita — Mirabeau oli
nauttinut kuninkaan luottamusta ja saanut osakseen kuningattaren
ystävyyden. Se yksi ja ainoa keskustelutilaisuus, jonka tämä kansan ja
kuninkaan välittäjä oli saanut Saint-Cloudin linnassa, oli muuttunut
moneksi salaiseksi tapaamiseksi, joissa Mirabeaun itserakkaus oli
lähennellyt rohkeutta ja kuningattaren myöntyväisyys heikkoutta. Siihen
aikaan oli muodissa ei ainoastaan poloisen Marie-Antoinetten parjaus,
vaan myöskin parjausten uskottelu todellisiksi.
Barnaven kunnianhimo tähtäsi siis Mirabeaun jäljittelyyn kaikessa.
Siitä hänen intonsa tulla nimitetyksi yhdeksi niistä asiamiehistä,
jotka lähetettiin kuningasta noutamaan.
Hänet oli nimitetty ja hän tuli varmana kuin mies, joka tietää, että
ellei hänellä olekaan kykyä tehdä itseään rakastetuksi, hänellä on toki
valta tehdä itsensä vihatuksi.
Tämän kaiken oli kuningatar terävällä katseellaan aavistanut, muttei
arvannut.
Hän arvasi lisäksi, mitä Barnave paraikaa hautoi mielessään.
Viisi kuusi kertaa sen neljännestunnin kuluessa, jonka Barnave oli
istunut kuningatarta vastapäätä, nuori kansanedustaja oli kääntynyt
silmäilemään siekailemattoman tarkasti vaunujen etuistuimella olevaa
kolmea miestä ja joka kerta hänen katseensa oli siirtynyt entistä
tylympänä ja vihamielisempänä kuningattareen.
Barnave tiesi, että yksi noista kolmesta miehestä — mutta kuka? sitä
hän ei tiennyt — oli kreivi de Charny. Ja huhu tiesi kertoa, että
kreivi de Charny oli kuningattaren rakastaja.
Barnave oli lemmenkade. Selittäköön, ken taitaa, tämän tunteen nuoren
miehen sydämessä, mutta niin vain oli laita.
Sen kaiken kuningatar arvasi.
Ja kun hän oli sen arvannut, tunsi hän itsensä ylen voimakkaaksi. Hän
tunsi vastustajansa rautapanssarin heikon kohdan. Täytyi vain osata
iskeä ja iskeä paikalle.
»Hyvä herra», sanoi hän kuninkaalle, »kuulitteko, mitä saattueen
johtaja sanoi?»
»Sanoi mistä, madame?» kysyi kuningas.
»Kreivi de Charnysta.»
Barnave hätkähti.
Tämä säpsähdys ei välttänyt kuningattaren huomiota, sillä hänen
polvensa oli kiinni Barnaven polvessa.
»Eikö hän selittänyt», sanoi kuningas, »olevansa vastuussa kreivin
hengestä?»
»Vallan niin, ja hän lisäsi olevansa siitä vastuussa kreivittärelle.»
Barnave ummisti silmänsä raolleen, mutta kuunteli tarkasti, jottei
ainoakaan kuningattaren lausuma sana menisi hukkaan.
»Entä sitten?» kysyi kuningas. »Sitä vain, että kreivitär de Charny on
vanha ystävättäreni, entinen neiti Andrée de Taverney. Eikö teidänkin
mielestänne ole paikallaan, että Pariisiin palattuamme minä annan herra
de Charnylle loman, jotta hän voisi mennä rauhoittamaan vaimoaan? Hän
on ollut monessa vaarassa, hänen veljensä on kaatunut puolestamme.
Minun käsittääkseni, sire, olisi julmaa näille aviopuolisoille pyytää
häneltä jatkuvaa palvelusta.»
Barnave hengitti jälleen ja avasi silmänsä.
»Olette oikeassa, madame», vastasi kuningas, »vaikka, totta puhuen,
minä epäilen, ettei herra de Charny suostu.»
»Siinä tapauksessa», sanoi kuningatar, »kumpikin puoli on täyttänyt
velvollisuutensa: me tarjoamalla herra de Charnylle lomaa ja herra de
Charny kieltäytymällä siihen suostumasta».
Kuningatar tunsi eräänlaisen magneettisen kosketuksen avulla, kuinka
Barnaven kiihtymys laukesi. Samalla haavaa tämä ylevä sydän ymmärsi,
kuinka väärin hän oli arvostellut vastapäätä istuvaa naista, ja hän
häpesi.
Hän oli tähän asti pitänyt päänsä julkeasti pystyssä kuin tuomari
syytetyn edessä, joka hänellä on oikeus tuomita ja tuomita kuolemaan.
Ja nyt äkkiä tämä syyllinen vastasi syytökseen, jota hän ei voinut
arvata, vastasi sanoilla, jotka ilmaisivat joko viattomuutta tai
katumusta.
Mutta miksei viattomuutta?
»Me olemme paremmalla puolella», jatkoi kuningatar, »sillä me emme
ole tuoneet herra de Charnyta mukanamme. Minä puolestani luulin hänen
olevan kaikessa rauhassa Pariisissa kunnes äkkiä näin hänen ilmestyvän
vaunujemme oven eteen.»
»Se on totta», myönsi kuningas, »mutta se vain todistaa meille, ettei
kreivi kaipaa kannustajaa, kun hän uskoo täyttävänsä velvollisuutensa».
Ei enää epäilystäkään, kuningatar oli viaton.
Oh, kuinka Barnave voisi pyytää kuningattarelta anteeksi sen ilkeän
ajatuksen, joka hänellä oli ollut tästä naisesta?
Puhutella kuningatarta? Barnave ei uskaltanut. Odottaa, että kuningatar
aloittaisi keskustelun? Mutta kuningatar, joka oli tyytyväinen siihen
vaikutukseen, joka hänen harvoilla sanoillaan oli ollut, ei puhunut
enempää.
Barnave oli muuttunut lempeäksi, miltei nöyräksi. Barnave rukoili
kuningattaren katsetta, mutta kuningatar ei ollut Barnavea
huomaavinansakaan.
Nuori mies oli siinä hermostuneessa haltioitumistilassa, jolloin
ihminen on valmis, herättääkseen välinpitämättömän naisen huomiota,
suorittamaan vaikkapa kaikki Herkuleen kaksitoista urotekoa silläkin
uhalla, että sortuu jo ensimmäiseen.
Hän rukoili Korkeinta olentoa — vuonna 1791 ei enää rukoiltu Jumalaa —
hän rukoili Korkeinta olentoa suomaan hänelle tilaisuuden, millaisen
tahansa, joka saisi tuon välinpitämättömän kuninkaallisen olennon
luomaan häneen edes yhden silmäyksen. Silloin sattui, aivankuin Korkein
olento olisi kuullut hänen rukouksensa, että muuan poloinen pappismies,
joka odotteli maantien laidalla kuninkaan tuloa, astui lähemmäksi
nähdäkseen paremmin korkean vangin, kohotti kyyneleisen katseensa ja
rukoilevat kätensä kohti taivasta ja huudahti:
»Sire, Jumala varjelkoon teidän majesteettianne!»
Oli jo kulunut pitkä aika siitä kun kansalla oli viimeksi ollut syytä
tai aihetta purkaa vihaansa. Mitään ei ollut sattunut sen koommin kuin
se oli repinyt palasiksi Pyhän Ludvigin järjestön iäkkään ritarin,
jonka pää yhä seurasi mukana, piikin nenässä kannettuna.
Vihdoinkin oli tullut tilaisuus: kansa tarttui siihen kiihkeästi.
Vanhuksen eleeseen, hänen rukoukseensa kansa vastasi murinalla, se
syöksyi siinä tuokiossa papin kimppuun ja ennenkuin Barnave ehti
havahtua haaveilustaan, oli pappi kaadettu maahan ja olisi pian
silvottu palasiksi, mutta silloin kauhistunut kuningatar sanoi
Barnavelle:
»Voi, herra, ettekö näe, mitä on tapahtumaisillaan?»
Barnave kohotti päätänsä, silmäili nopeasti valtamerta, johon poloinen
vanhus oli katoamaisillaan ja joka raivoisina, ärjyvinä aaltoina
kohoili vaunujen ympärillä, ja huomattuaan, mistä oli kysymys, hän
kiljahti:
»Voi, teitä kurjia!»
Hän nousi niin äkkiä, että vaununovi aukeni, ja hän olisi suistunut
suin päin ulos, ellei madame Elisabeth, joka noudatti ylevän sydämensä
ääntä, olisi tarttunut hänen nuttunsa liepeeseen.
»Voi, teitä tiikerejä! Te ette siis olekaan ranskalaisia, tai Ranskan
uljas kansa on muuttunut murhaajalaumaksi!»
Tämä hyökkäys tuntunee meistä jonkun verran vaateliaalta, mutta se oli
silloisen ajan makuun. Barnave edusti sitäpaitsi kansalliskokousta,
hänen suullaan puhui korkein valta. Kansa väistyi ja vanhus oli
pelastettu.
Hän nousi ja sanoi:
»Nuori mies, olette tehnyt kauniisti minut pelastaessanne.