»Olkoon menneeksi», sanoi hän, »kerron teille kaikki, herra kreivi,
ja minua pahoittaa, etteivät _poloiset veljenne... varsinkaan yksi
heistä... herra Isidor_ ole täällä kertomustani kuuntelemassa».
Billot oli lausunut sanat _varsinkaan yksi heistä, herra Isidor_ niin
omituisesti korostaen, että Charnyn täytyi tukehduttaa tuskantunne,
jonka hänen rakkaan veljensä nimen mainitseminen herätti hänen
sydämessään. Vastaamatta Billotille, joka kaikesta päättäen ei tiennyt,
mikä onnettomuus oli kohdannut juuri sitä Charnyn veljeä, jonka
läsnäoloa hän toivoi, Charny viittasi häntä jatkamaan.
Billot jatkoi:
»Kun kuningas lähti Pariisiin, minä näin hänessä vain isän, joka
palaa lapsiensa pariin. Minä astelin herra Gilbertin kanssa
kuninkaallisten vaunujen vieressä, Suojasin niitä omalla ruumiillani
ja huusin: 'Eläköön kuningas!' Se oli kuninkaan ensimmäinen matka,
ja hänen ympärillään, edessä ja takana, tiellä, hänen hevostensa
kavioitten, hänen vainujensa pyörien alla, oli siunauksia ja kukkia.
Kun saavuttiin kaupungintalon aukiolle, huomattiin, ettei kuninkaalla
ollut enää valkoista kokardia, mutta ettei hänellä vielä ollut
kolmiväristä kokardia. Kansa alkoi huutaa: 'Kokardi, kokardi!' Minä
irroitin lakistani omani ja annoin sen hänelle. Hän kiitti minua ja
kiinnitti kokardin hattuunsa rahvaan riemuhuutojen raikuessa. Minä
olin hulluna ilosta, kun näin oman kokardini hyvän kuninkaani hatussa,
ja minä huusin kovemmin kuin kukaan toinen: 'Eläköön kuningas!' Olin
niin ihastunut siihen hyvään kuninkaaseen, että jäin Pariisiin. Vilja
oli tuleentunut ja vaati minun läsnäoloani, mutta viis minä välitin
elostani! Olin kyllin rikas voidakseni menettää yhden sadon. Jos minun
läsnäolostani koituisi jotakin hyötyä sille hyvälle kuninkaalle,
kansanisälle, Ranskan vapauden palauttajalle, joksi me tomppelit häntä
siihen aikaan sanoimme, oli ihan varmasti parempi, että minä jäin
Pariisiin, kuin että palaisin Pisseleuhun. Sato, jonka korjuun olin
uskonut Catherinen huostaan, oli miltei mennyttä kalua! Catherinella
näyttää olleen silloin muuta mielessä kuin huolehtia elonkorjuusta!
Älkäämme puhuko siitä enempää!
... Mutta ihmiset puhuivat, ettei kuningas hyväksynyt vallankumousta
vilpittömin mielin, että hän suostui siihen vastahakoisesti ja
pakotuksesta ja ettei hän olisikaan halunnut hattuunsa punaista
kokardia vaan valkoisen. Näin puhelivat panettelijat, siitä saatiin
selvä todistus henkikaartin herrojen juhla-aterialla; missä
kuningattarella ei ollut kolmiväristä kokardia, ei valkoista kokardia,
ei kansalliskokardia, ei Ranskan kokardia, vaan yksinkertaisesti
veljensä Josef toisen kokardi, Itävallan kokardi, musta kokardi! Ah,
minä tunnustan, että epäilykseni alkoivat jälleen. Mutta herra Gilbert
sanoi silloin: 'Eihän kuningas ole sitä tehnyt, vaan kuningatar;
kuningatar on nainen ja naisia kohtaan täytyy olla suvaitsevainen.'
Minä uskoin häntä silloinkin, vieläpä niin lujasti, että kun Pariisista
käsin tultiin hyökkäämään linnaan ja vaikka minä sydämessäni tunsinkin,
että ne, jotka tulivat hyökkäysaikeissa, olivat ihan oikeassa, minä
asetuin niiden rinnalle, jotka sitä puolustivat. Minäpä se kävin
herättämässä herra Lafayetten, joka nukkui, se rakas mies-rukka! Se oli
hyvä työ! Minä vein hänet linnaan juuri oikealla hetkellä, jotta hän
voi pelastaa kuninkaan. Ah, sinä päivänä minä näin madame Elisabethin
syleilevän herra Lafayettea, näin kuningattaren ojentavan hänelle.
kätensä suudeltavaksi, kuulin kuninkaan sanovan häntä ystäväkseen ja
minä päättelin itsekseni: — Herra Gilbert tuntuu lempo soikoon, olevan
oikeassa! Kuningas, kuningatar tai kuninkaallinen prinsessa eivät
varmaankaan tekisi moista pelkästä pelosta, ja vaikka he eivät olekaan
samaa mieltä kuin se mies, kolme niin ylhäistä henkilöä ei alentuisi
valehtelemaan, ei edes hetkellä, jolloin siitä miehestä on heille näin
suurta hyötyä! — Niin minä päättelin ja silläkin kerralla minä säälin
kuningatar-parkaa, joka oli vain ymmärtämätön, ja kuningasrukkaa, joka
oli vain heikko. Mutta minä annoin heidän palata Pariisiin saattamatta
heitä... Minulla oli puuhaa Versaillesissa, tiedättehän mitä, herra de
Charny?»
Charnylta pääsi syvä huoahdus.
»Kerrotaan», jatkoi Billot, »ettei se toinen matka ollut yhtä iloinen
kuin ensimmäinen. Siunausten asemasta kuuluu olleen kirouksia,
eläköön-huutojen tilalla kuolemantoivotuksia, hevosten jalkoihin ja
vaununpyörien alle siroteltujen kukkien asemasta kuuluu kannetun
keihäitten kärjessä ihmispäitä! Minä en tiedä siitä mitään, sillä en
ollut läsnä, olin jäänyt Versaillesiin. Maatilani oli yhä hoitajatta!
Viis siitä, minä olin kyllin rikas menettääkseni vuoden 1790 sadon kun
olin menettänyt vuoden 1789:kin sadon! Mutta sitten eräänä aamuna Pitou
tuli luokseni ilmoittamaan, että olin menettämäisilläni jotakin mitä
kadottamaan isä ei milloinkaan ole liian rikas: tyttäreni!»
Charny säpsähti.
Billot silmäili kreiviä tutkivasti ja jatkoi:
»Teille täytyy tässä mainita, herra kreivi, että penikulman päässä
meidän talosta, Boursonnesissa, asuu muuan ylimysperhe, ylhäissukuinen,
äärettömän rikas perhe. Siinä perheessä on kolme veljestä. Kun he
olivat lapsia ja kun he tulivat Boursonnesista Villers-Cotteretsiin,
suvaitsivat nuorimmat näistä veljeksistä miltei aina pysähtyä
maatalooni. He sanoivat, etteivät olleet milloinkaan juoneet niin hyvää
maitoa kuin minun lehmieni maito oli tai syöneet niin hyvää leipää kuin
eukko Billotin leipoma oli ja silloin tällöin he lisäsivät — ja minä,
tomppeli, uskoin, että he halusivat siten palkita vierasvaraisuuteni —
he lisäsivät, etteivät olleet milloinkaan nähneet niin kaunista lasta
kuin tyttäreni Catherine oli... Ja minä, minä kiitin heitä, kun he
olivat juoneet taloni maitoa, syöneet leipääni ja kehuneet tytärtäni
Catherinea kauniiksi, Minkä sille voi! Minä luotin kuninkaaseen, joka
kuulemma on puoleksi saksalainen, äitinsä taholta, minä voin siis
uskoa heihinkin. Ja kun sitten nuorempi veljeksistä, joka oli aikoja
sitten poistunut paikkakunnalta ja jonka nimi oli Georges, surmattiin
Versaillesissa kuningattaren ovella lokakuun viidennen ja kuudennen
päivän välisenä yönä hänen täyttäessään urheasti aatelismiehelle
kuuluvan velvollisuutensa, niin Jumala yksin tietää, kuinka kipeästi
minuun koski isku, joka hänet surmasi! Ah, herra kreivi, hänen
veljensä on nähnyt minut — hänen vanhempi veljensä, se joka ei käynyt
maatilalla, ei siksi että hän olisi ollut liian ylpeä, se minun on
myöntäminen, vaan koska hän oli lähtenyt paikkakunnalta vieläkin
nuorempana kuin hänen veljensä Georges — hän on nähnyt minut polvillani
ruumiin ääressä, vuodattamassa kyyneliä yhtä runsaasti kuin hän oli
vuodattanut verta. Kuvittelen olevani yhä siellä... pienen, vihreän,
kostean pihan perukassa, minne olin käsivarsillani kantanut hänen
ruumiinsa, jottei sitä poloista nuorukaista ruhjottaisi, kuten hänen
toveriensa, herrojen de Varicourtin ja des Huttesin, kävi. Vaatteeni
olivat yltyleensä veressä, kuten teidän nyt, herra kreivi. Voi, hän oli
hyvin viehättävä lapsi... olen yhä näkevinäni hänet, kun hän ratsasti
pienellä harmollaan Villers-Cotteretsiin lukioon, vasu käsivarrella...
ja se on niin totta, että ellen ajattelisi ketään muuta kuin häntä,
minä itkisin häntä yhä vielä, kuten tekin itkette, herra kreivi! Mutta
minä ajattelen sitä toista», lisäsi Billot, »enkä itke».
»Sitä toista! Mitä sillä tarkoitatte?» kysyi Charny.
»Odottakaa», sanoi Billot, »tulemme siihen pian. Pitou saapui siis
Pariisiin ja lausui minulle pari sanaa, joista kävi selville, ettei
ainoastaan viljapeltoni ollut vaarassa, vaan myöskin lapseni, ettei
ainoastaan omaisuuttani uhannut tuho, vaan myöskin kunniaani! Jätin
siis kuninkaan Pariisiin: Koska hän, herra Gilbertin sanojen multaan
toimi hyvässä, uskossa, sujuisivat kaikki asiat nyt parhain päin,
olinpa minä paikalla tai en, ja minä palasin maatilalle. Aluksi luulin,
että Catherine oli vain hengenvaarallisesti sairas; hän houraili,
hänellä oli aivokuume tai jotakin sellaista minulle uppo-outoa.
Hänen tilansa teki minut tuiki levottomaksi, sitäkin levottomammaksi
kun lääkäri sanoi minulle, että minua oli kielletty astumasta hänen
huoneeseensa, ennen kuin hän paranisi. Mutta koska minä, epätoivoinen
isä, en saanut astua hänen huoneeseensa, arvelin toki saavani luvan
kuunnella hänen ovellaan. Minä kuuntelin siis. Silloin sain selville,
että hän oli kuolemaisillaan, että hänellä oli aivokuume, että hän
oli miltei hullu, sillä hänen rakastajansa oli lähtenyt! Minä olin
niinikään lähtenyt vuotta aikaisemmin, ja sen sijaan että olisi tullut
hulluksi isänsä lähtiessä hän vain hymyili minulle hyvästiksi. Eikö
minun lähtöni sallinut hänen seurustella vapaasti rakastajan kanssa?...
Catherine parani terveeksi, muttei iloiseksi. Kuukausi, kaksi,
kolme, kuusi kuukautta kului eikä ainoakaan ilonsäde valaissut hänen
kasvojaan, joilta minun katseeni ei hetkeksikään poistunut. Yhtenä
aamuna minä näin niiden hymyilevän, ja minä vapisin. Hänen rakastajansa
oli siis palannut, koska hän hymyili? Ja seuraavana päivänä muuan
paimen, joka oli tavannut hänet, ilmoitti minulle, että hän oli
palannut paikkakunnalle juuri mainittuna aamuna. Minä en epäillyt,
ettei hän käväisisi saman päivän iltana luonani tai paremminkin
Catherinen luona. Kun pimeä koitti, panostin luodikkoni molemmat piiput
ja sijoituin väijyksiin...»
»Billot; teittekö sen todella?» huudahti Charny..
»Miksen olisi tehnyt?» vastasi Billot. »Enkö saa väijyä villisikaa
joka tulee penkomaan perunamaatani, sutta, joka tulee raatelemaan
lampaitani, kettua, joka tulee hätyyttämään kanojani, enkö saisi väijyä
miestä, joka tulee ryöstämään minulta lapseni, rakastajaa, joka tulee
riistämään tyttäreltäni kunnian?»
»Mutta sitten teidän sydämenne petti, eikö niin?» sanoi kreivi nopeasti.
»Ei», vastasi Billot, »sydän ei pettänyt, vaan silmä ja käsi. Mutta
verijuova osoitti, etten ollut osannut ihan ohi. Mutta arvaattehan»,
lisäsi Billot katkerasti, »että valitessaan rakastajan ja isän välillä
tyttäreni ei ollut epäröinyt. Kun astuin Catherinen huoneeseen, oli hän
kadonnut.»
»Ettekä ole häntä sen koommin nähnyt?» kysyi Charny.
»En», vastasi Billot. »Mutta miksi hänet näkisinkään? Hän tietää hyvin,
että jos hänet tapaan, surmaan hänet.»
Charny liikahti katsellen ihailun ja kauhun sekaisin tuntein sitä
voimakasta miestä, joka seisoi hänen edessään.
»Ryhdyin jälleen taloustöihin», pitkitti Billot. »Vähät välitin minua
kohdanneesta onnettomuudesta, kunhan vain Ranska oli onnellinen. Eikö
kuningas ollut avoimesti siirtymässä vallankumouksen tielle? Eikö hänen
pitänyt olla mukana yhdistymisjuhlassa? Enkö minä näkisi häntä silloin,
sitä hyvää kuningasta, jolle minä olin antanut kolmivärikokardini
heinäkuun kuudentenatoista päivänä ja jonka hengen minä olin pelastanut
lokakuun kuudentena? Mikä ilo hänelle nähdä koko Ranska kerääntyneenä
Mars-kentälle vannomassa yhtenä miehenä valaa isänmaan yhteydelle! Kun
minä näin hänet, unohdin hetkeksi kaikki, vieläpä Cartherinenkin... En
sentään, minä valehtelen, isä ei unohda tytärtään!... Hänkin vannoi
vuorollaan. Minusta tuntui, että hän vannoi huonosti, hän vannoi kuin
huuliensa kärjillä ja hän vannoi paikaltaan eikä noussut isänmaan
alttarille vannomaan! Mutta pääasia oli, että hän vannoi. Vala on
vala. Ei paikka, missä se vannotaan, tee sitä enemmän tai vähemmän
pyhäksi, ja rehellinen mies pitää aina vannomansa valan! Kuningas
olisi siis valansa mittainen. Palattuani sitten Villers-Cotteretsiin
kuulin tosin — koska minulla ei ollut enää lasta, ei minulla ollut
muuta tehtävää kuin harrastella politiikkaa — kuulin kerrottavan,
että kuningas oli halunnut ryöstättää itsensä herra de Favrasin
avulla, mutta yritys oli mennyt myttyyn. Kuningas oli sitten aikonut
paeta tätiensä kanssa, mutta sekin hanke oli rauennut. Kuningas oli
halunnut lähteä Saint-Cloudiin ja sieltä yrittää Roueniin, mutta kansa
oli estänyt lähdön. Kaikkea tällaista kuulin kerrottavan, mutta minä
en uskonut niihin puheihin. Enkö ollut omin silmin nähnyt kuninkaan
nostavan kätensä Mars-kentällä? Enkö ollut omin korvin kuullut hänen
vannovan valan kansalle? Saattoiko siis otaksua, että kuningas, joka
oli vannonut kolmensadantuhannen kansalaisen silmien edessä, pitäisi
valaansa vähemmän pyhänä kuin muut ihmiset? Se ei ollut uskottavaa.
Tullessani toissapäivänä Meauxin markkinoille minä hämmästyinkin
aikalailla kun päivän koitteessa — mainitsen tässä ohimennen, että
nukuin postimestarin, hyvän ystäväni, luona, jonka kanssa olin
vastikään päättänyt isot jyväkaupat — hämmästyin siis aikalailla kun
näin eräissä vaunuissa, joiden hevosia paraikaa vaihdettiin, kuninkaan,
kuningattaren ja kruununprinssin! Erehdys ei ollut mahdollinen,
sillä minä olin tottunut näkemään heidät vaunuissa, minä! Heinäkuun
kuudentenatoista olin saattanut heitä Versaillesista Pariisiin!...
Silloin kuulin erään keltaiseen asuun puetun herrasmiehen komentavan:
'Châlonsin tielle!' Ääni kuulosti tutulta, minä käännyin katsomaan
ja tunsin — arvatkaapa, kenet? Miehen, joka oli minulta ryöstänyt
Catherinen, ylhäisen aatelismiehen, joka suoritti lakeijan tehtäviä
karauttamalla kuninkaan vaunujen edessä...»
Tätä sanoessaan Billot silmäili kreiviä tutkivasti nähdäkseen,
oivalsiko tämä, että oli puhe hänen veljestään Isidorista, mutta Charny
tyytyi vain pyyhkimään nenäliinalla hikeä, joka valui hänen otsaltaan,
ja oli vaiti.
Billot jatkoi:
»Halusin seurata häntä, mutta hän oli jo kaukana. Hänellä oli hyvä
ratsu eikä minulla ollut hevosta minkäänlaista, hän oli aseistettu
enkä minä ollut... Hetken minä kiristelin hampaitani ajatellessani,
että kuningas pääsisi pakenemaan Ranskasta ja että viettelijä pääsisi
käsistäni, mutta silloin juolahti mieleeni tuuma: — Maltahan, —
tuumin itsekseni, — minäkin olen vannonut valan kansalle ja koska
kuningas rikkoo valansa, enkö minä silti pidä omaani? Totisesti, se on
pidettävä! Minä olen vain kuudentoista kilometrin päässä Pariisista
ja kello on kolme aamulla. Hyvän ratsun selässä se on parin tunnin
taival! Minä puhelen asiasta herra Baillyn kanssa. Hän tuntuu olevan
niitä rehtejä miehiä, jotka pitävät valansa niitä vastaan, jotka eivät
pidä. — Ratkaisevan päätöksen tehtyäni ja tuhlaamatta sekuntiakaan
minä pyysin ystävältäni, Meauxin postimestarilta — sanomatta hänelle
tietenkään, mitä aioin tehdä — lainaksi kansalliskaartin asetakin,
sapelin ja pistoolit. Otin hänen tallinsa parhaan hevosen ja sen
sijaan että olisin ratsastanut pikku ravia Villers-Cotteretsiin minä
ratsastin täyttä laukkaa Pariisiin. Lempo, saavuin perille oikealla
hetkellä! Kuninkaan pako tunnettiin jo, muttei tiedetty, mille
suunnalle hän oli paennut. Kenraali Lafayette oli lähettänyt herra
de Romeufin Valenciennesin taholle! Mutta ajatelkaa, kuinka kohtalo
oli leikitellyt! Tulliportilla hänet oli pidätetty. Hän oli vaatinut,
että hänet vietäisiin kansalliskokoukseen, ja hän saapui sinne samalla
hetkellä kuin herra Bailly minulta saamiensa tietojen mukaan esitti
hänen majesteettinsa aikeista seikkaperäistä selostusta. Ei tarvinnut
muuta kuin kirjoittaa uusi määräys ja muuttaa matkan suunta. Kaikki
oli tuokiossa pantu kuntoon! Herra de Romeuf karautti Châlonsin
tielle ja minä sain tehtäväkseni seurata häntä. Sen tehtävän olen
suorittanut, kuten olette todennut. Nyt», lisäsi Billot synkästi, »minä
olen tavoittanut kuninkaan, joka on pettänyt minua ranskalaisena, ja
minä olen rauhallinen, hän ei pääse minulta karkuun! Tehtäväkseni jää
tavoittaa tällä hetkellä se, joka on pettänyt minua isänä, ja minä
vannon teille, herra kreivi, ei hänkään vältä minua!»
»Ah, hyvä Billot», sanoi Charny huoahtaen, »te erehdytte!»
»Kuinka niin?»
»Minä sanon, että mies-parka, josta puhutte, on jo välttänyt teidät.»
»Hän on siis paennut?» huudahti Billot silmittömästi raivostuneena.
»Ei», vastasi Charny, »hän on kuollut!»
»Kuollut!» huudahti Billot säpsähtäen vastoin tahtoaan ja pyyhkien
otsaansa, joka oli äkkiä hiestynyt.
»Kuollut», toisti Charny, »ja veri, jonka vaatteissani näette ja jota
äsken vallan oikein vertasitte vereen, joka peitti teidät Versaillesin
pikku pihan nurkkauksessa, on hänen vertansa... Ja jos epäilette
sanojani, menkää alas, hyvä Billot, ja te löydätte ruumiin pieneltä
pihalta, joka muistuttaa Versaillesin pihaa. Hänet on surmattu samasta
syystä kuin toinenkin surmattiin!»
Billot silmäili Charnytä, joka puhui hänelle lempeällä äänellä kahden
ison kyynelen vieriessä hänen poskiaan alas, silmien katsellessa
hajamielisinä ja kasvojen ilmaistessa syvää tuskaa. Sitten hän huudahti:
»Ah, taivas on siis oikeamielinen!»
Rientäessään huoneesta hän virkkoi:
»Herra kreivi, uskon teitä, mutta siitä huolimatta haluan omin silmin
todeta, että oikeutta on käyty...»
Charny katseli hänen lähtöään. Hän tukehdutti huokauksen ja pyyhki
silmänsä.
Sitten hän oivalsi, ettei sekuntiakaan ollut kadotettavana. Hän
riensi kuningattaren huoneeseen, astui suoraan hänen eteensä ja kysyi
kuiskaavalla äänellä:
»Herra de Romeuf?»
»Hän on puolellamme», vastasi kuningatar.
»Sitä parempi», sanoi Charny, »sillä toisen miehen taholta ei ole
mitään toivomista».
»Mitä nyt siis tehdään?» kysyi kuningatar.
»Koetetaan voittaa aikaa, kunnes markiisi de Bouillé saapuu.»
»Mutta saapuuko hän?»
»Saapuu, sillä minä lähden hakemaan häntä.»
»Oh!» huudahti kuningatar. »Kadut ovat tulvinaan väkeä teidät on
tunnettu, te ette pääse liikkumaan, teidät surmataan! Olivier, Olivier!»
Mitään vastaamatta Charny aukaisi hymyillen puutarhan puolella olevan
ikkunan, viittasi kuninkaalle viimeisen lupauksen, kuningattarelle
viimeisen tervehdyksen ja hyppäsi neljä ja puoli metriä korkealta
maahan.
Kuningattarella pääsi kauhun parahdus ja hän peitti kasvot käsillään,
mutta nuoret miehet kiiruhtivat ikkunaan ja heidän riemuhuutonsa
vastasi kuningattaren kauhunhuudahdukseen.
Charny oli juurikään kiivennyt puutarhan muurin yli ja katosi sen
toiselle puolelle.
Jo oli aikakin, sillä tällä hetkellä Billot ilmestyi huoneen
kynnykselle.