Nämä kaksi miestä seisoivat vastakkain ja silmäilivät toisiaan, mutta
aatelismiehen katse ei saanut kansanmiehen katsetta vaipumaan. [Romaani
on suoranaista jatkoa _Pakiolaiskuninkaallle_]
Billot lisäksi aloitti puhelun.
»Herra kreivi on suonut minulle kunnian saada kuulla, että teillä oli
minulle jotakin asiaa. Odotan teidän puhuvan.»
»Billot», kysyi Charny, »mistä johtuu, että tapaan teidät täällä koston
tehtävissä? Luulin teitä ystäväksemme, meidän aatelisten ystäväksi, ja
sen lisäksi kuninkaan rehdiksi, uskolliseksi alamaiseksi.»
»Olen ollut, herra kreivi, rehti ja uskollinen alamainen, olen
ollut, en teidän ystävänne, sillä sellaista kunniaa ei ole suotu
minunlaiselleni maanviljelijä-pahaiselle, vaan olen ollut teidän nöyrä
palvelijanne.»
»Entä sitten?»
»Entä sitten, herra kreivi, kuten huomaatte, en ole enää kumpaakaan.»
»En ymmärrä teitä, Billot.»
»Miksi haluatte ymmärtää minua, herra kreivi? Kysynkö minä teiltä,
miksi olette uskollinen kuninkaalle, miksi kuningattaren uhrautuva
palvelija? En kysy, sillä oivallan, että teillä on syyt toimia siten
ja että, rehellinen ja järkevä mies kun olette, tekojenne perustelut
ovat niinikään rehelliset tai ainakin omantuntonne mukaiset.
Yhteiskunnallisesti en ole niin korkealla kuin te, herra kreivi, eikä
minulla ole teidän laajaa tietomääräänne, mutta te tunnette minut tai
olette tuntenut minut rehelliseksi ja järkeväksi mieheksi. Voitte siis
otaksua, että minulla on, kuten teilläkin, omat perusteeni, elleivät
hyvät, niin toki omantuntoni mukaiset.»
»Billot», sanoi Charny, joka ei voinut aavistaakaan, mistä syystä
tilanhoitaja vihasi aatelistoa tai kuninkuutta, »olen tuntenut teidät,
ja joku aika sitten te olitte vallan toisenlainen kuin tänään».
»Oh, niinpä tietenkin, en sitä kielläkään», vastasi Billot katkerasti
hymyillen, »niin, olette nähnyt minut vallan toisenlaisena kuin mikä
nykyisin olen. Kerron teille, mikä minä olin, herra kreivi. Olin
todellinen isänmaanystävä, uhrauduin kahdelle ihmiselle ja yhdelle
asialle. Nämä kaksi ihmistä olivat kuningas ja herra Gilbert ja
se asia oli minun kotimaani. Yhtenä päivänä kuninkaan poliisit —
ja minä tunnustan», lisäsi tilanhoitaja päätänsä ravistaen, »että
silloin meidän välimme alkoivat rikkoontua — yhtenä päivänä kuninkaan
poliisit tulivat minun luokseni ja puolittain väkivallalla, osittain
yllättämällä ryöstivät minulta erään lippaan, kallisarvoisen
sijoituksen, jonka herra Gilbert oli uskonut huostaani. Päästyäni heti
vapaaksi riensin Pariisiin. Saavuin sinne heinäkuun kolmannentoista
päivän illalla. Jouduin keskelle Orleansin herttuan ja ministeri
Neckerin patsaskuvien mellakkaa. Kaduilla kannettiin naiden rintakuvia
ja huudettiin: 'Eläköön Orleansin herttua, eläköön Necker!' Siitä
ei olisi pitänyt koitua pahaa haittaa kuninkaalle, mutta sittenkin
kuninkaan sotamiehet ampuivat meihin. Minä näin poloisten maanmiehieni,
jotka eivät olleet tehneet muuta rikosta kuin huutaneet _eläköötä_
kahden miehen kunniaksi, joita he varmaankaan eivät edes tunteneet,
näin heidän kaatuvan lähelläni, kellä pää sapelin iskun ruhjomana,
kellä rinta luodin lävistämänä. Minä näin Lambesogin ruhtinaan
karkoittavan Tuileriein alueella vaimoja ynnä lapsia, jotka eivät
olleet huutaneet ensinkään, ja tallaavan ratsunsa kavioihin
seitsenkymmenvuotiaita vanhuksia. Se näky oli omiaan yhä pahemmin
rikkomaan minun ja kuninkaan välit. Seuraavana päivänä käväisin pikku
Sebastianin täysihoitola-opistossa ja poika-poloinen kertoi, että
hänen isänsä oli vankina Bastiljissa kuninkaan määräyksestä, jonka
oli hankkinut joku hovinainen, ja minä jatkoin omia mietteitäni, että
kuninkaalla, jota yleisesti väitettiin hyväksi, oli hyvien hetkiensä
ohella erehdyksen, tietämättömyyden tai unohduksen hetkiä, ja
korjatakseni omalta osaltani yhden niistä virheistä, jotka kuningas oli
tehnyt jonakuna unohduksen, tietämättömyyden tai erehdyksen hetkenä,
minä otin kaikella voimallani osaa Bastiljin valtaukseen. Me valtasimme
sen — se ei ollut helppo tehtävä: kuninkaan sotamiehet ampuivat meihin
ja surmasivat arviolta kaksisataa meikäläistä. Siitä tuli minulle
uusi tilaisuus olla eri mieltä kuin muut kuninkaan paljon puhutusta
hyvyydestä. Mutta Bastilji vallattiin. Eräästä sen kopista löysin
herra Gilbertin. Hänen takiaan olin vaarantanut henkeni parikymmentä
kertaa, ja ilo siitä, että olin hänet löytänyt, sai minut unohtamaan
monen monta seikkaa. Ensi töikseen herra Gilbert muuten sanoi, että
kuningas oli hyvä, ettei tämä tiennyt monestakaan hänen nimessään
tehdystä häpeällisestä teosta ja ettei häntä, vaan hänen ministerejään
oli moitittava. Ja koska herra Gilbertin sana siihen aikaan oli minulle
kuin pyhä sana, minä uskoin herra Gilbertiä, ja todettuani, että
Bastilji oli vallattu, herra Gilbert vapaa, Pitou ja minä terveinä
ja ehjinä, minä unohdin Saint-Honoré-kadun ammuskelut, Tuileriein
rynnäköt, ne sataviisikymmentä tai kaksisataa lähimmäistäni, jotka
Saksenin marskin _huilunen_ oli surmannut, herra Gilbertin vankeuden,
jonka oli aiheuttanut jonkun hovinaisen yksinkertainen pyyntö...
Mutta anteeksi, herra kreivi», keskeytti Billot oman puheensa,
»tämähän ei koske teitä, ettekä te ole pyytänyt kahdenkeskistä puhelua
kuunnellaksenne jonkun oppimattoman talonpoikaispahasen jaarittelua.
Tehän olette sekä suuri herra että oppinut mies.»
Ja Billot oli tarttumaisillaan ovensäppiin astuakseen kuninkaan
huoneeseen.
Mutta Charny pidätti hänet.
Tähän pidättelyyn Charnylla oli kaksi syytä:
Ensiksi hän halusi saada selville Billotin ynseyden syyn, Billotin,
joka tässä tilanteessa oli varsin huomattava henkilö, ja toiseksi hän
halusi voittaa aikaa.
»Kertokaa minulle kaikki, Billot», sanoi hän. »Te tiedätte, että me
olemme ystäviänne, poloiset veljeni ja minä, ja että minua huvittaa
tavattomasti kaikki mitä te sanotte.»