Kuuluisalla ranskalaisella filosofilla Henri Bergsonilla oli
aikalaisiinsa arvaamattoman suuri vaikutus. Liioittelematta voidaan
sanoa, että tuskin kukaan filosofi — ehkä Nietzscheä lukuun ottamatta
— on vaikuttanut aikamme yleiseen ajatteluun yhtä hedelmällisesti kuin
Bergson. Hänen teoksensa saavuttivat harvinaisen laajan lukijakunnan,
sillä hän oli paitsi syvällinen ajattelija myös loistava tyylitaituri.
Bergson syntyi Pariisissa 1859. Hän harjoitti opintoja École
Normalessa sekä toimi vuodesta 1881 lähtien opettajana eri kouluissa,
mm. Angers'ssa ja Pariisissa. V. 1900 hän tuli College de Francen
filosofian professoriksi. Tässä asemassa hän pysyi vuoteen 1921, mutta
joutui välillä useita kertoja liikkumaan kutsuttuna luennoitsijana
laajalti sekä Euroopassa että Amerikassa. Toimiessaan luennoitsijana
Collège de Francessa Bergson saavutti erinomaisen yleisönsuosion;
hän oli kerta kaikkiaan 'muotia'. Ranskan akatemian jäseneksi hänet
nimitettiin 1914 ja Nobelin kirjallisuuspalkinnon hän sai 1927. Hän
kuoli 1941.
Bergsonin kirjallinen toiminta paisui vuosien mittaan laajaksi.
Ensimmäisessä filosofisessa teoksessaan hän käsitteli tietoteoreettisia
probleemeja; myöhemmin hän otti tarkasteltavakseen esteettiset ja
metafyysiset ongelmat. Hänen teoksistaan mainittakoon »Essai sur les
données immédiates de la conscience» (Tutkimus tajunnan välittömistä
tosiasioista, 1889), »Matière et mémoire» (Aine ja muisti, 1896), »Le
rire» (Nauru, 1900), »L'évolution créatrice» (Luova kehitys, 1907),
»L'énergie spirituelle» (Henkinen tarmo, 1919), »Durée et simultanéité»
(Kesto ja yhdenaikaisuus, 1922) ja »Les deux sources de la morale et de
la religion» (Moraalin ja uskonnon kaksi alkulähdettä, 1932).
Bergsonin filosofian yhtenä olennaisena puolena on taistelu
loogis-tieteellistä intellektualismia vastaan. Älyllisin,
käsitteellisin keinoin ei hänen mukaansa koskaan päästä tuntemaan
olioiden ydintä, varsinaista todellisuutta, joka on elävä, alati
liikkuva ja muunteleva eikä sopeudu niihin karkeihin ja pinnalle
pysähtyviin otteisiin, joilla älyllinen toiminta pyrkii kohteensa
tavoittamaan. Bergsonin filosofiassa on keskeistä sisäinen näkemys
ja eläytyminen, intuitio. Välitön intuitio todistaa meille hänen
mielestään, että henkinen todellisuus on jatkuva, yhtenäinen elämän
virta. Läpi koko luomakunnan käy mahtava »elämän hyöky», _élan vital_,
jonka luomistyöhön ihminen korkeimpana, tajuisena kehitysasteena ottaa
osaa ja joka muovailee koko maailmantapahtuman »luovaksi kehitykseksi».