Se käsitys, että psyykillinen tila ja vastaava aivojen tila ovat
toistensa ekvivalentteja, vallitsee suuressa osassa nykyaikaista
filosofiaa. On pohdittu tämän ekvivalenssin syitä ja merkitystä
pikemmin kuin ekvivalenssia itseänsä. Toisten mielestä se johtuu
siitä, että aivojen tila luo eräissä tapauksissa rinnakkaisilmiöksensä
psyykillisen fosforesenssin, joka valaisee sen kuvioita. Toisten
mielestä asia on selitettävä niin, että aivojen tila ja psyykillinen
tila kuuluvat eri ilmiösarjoihin, jotka kohta kohdalta vastaavat
toisiansa toisen kumminkaan tarvitsematta olla toisen aiheuttama.
Mutta kumpikin näkökanta myöntää molempien sarjojen kesken vallitsevan
ekvivalenssin tai, kuten useimmiten sanotaan, _parallelismin_.
Käsitteiden täsmällistämiseksi lausumme väitteen näin: »Aivojen
tilan ollessa olemassa seuraa määrätty psyykillinen tila.» Tai
näin: »Yli-inhimillinen äly, joka olisi näkemässä niiden atomien
liikettä, joista inhimilliset aivot ovat kokoonpannut, ja jolla olisi
psykofysiologian avain, voisi lukea toimivista aivoista kaikki, mitä
vastaavassa tajunnassa tapahtuu.» Tai vihdoin: »Tajunta ei ilmaise
mitään muuta kuin sen, mitä aivoissa tapahtuu; se vain ilmaisee samat
asiat toisella kielellä.»
Tuo väite on alkuperältänsä epäilemättä puhtaasti metafyysillinen.
Se johtuu suoraan cartesianismista. Asiallisesti se sisältyi jo
Descartes'in filosofiaan ja muututtuaan itsenäiseksi ja äärimmilleen
kehitellyksi väittämäksi hänen seuraajiensa opeissa se siirtyi
kahdeksannentoista vuosisadan lääkärifilosofien välityksellä meidän
aikamme psykofysiologiaan. On helppo käsittää, että fysiologian
tutkijat ovat sen vastaansanomatta omaksuneet. Ensinnäkään heillä ei
ollut valinnan valtaa, koska probleema siirtyi heille metafysiikasta
ja koska metafyysikot eivät esittäneet muuta ratkaisua. Lisäksi oli
fysiologian etujen mukaista se hyväksyä ja toimia _ikäänkuin_ sen
tulisi kerran antaa meille psyykillisten aktiviteetin täydellinen
fysiologinen vastine: ainoastaan tällä ehdolla se voi edistyä ja jatkaa
yhä ajatuksen serebraalisten edellytysten analysoimista. Se on ollut ja
on kenties yhä vieläkin oivallinen tutkimusperiaate, joka merkitsee,
ettei saa kovin hätäillä määritellessään fysiologian enempää kuin
minkään muunkaan tieteellisen tutkimuksen rajoja. Psykofysiologista
parallelismia tehostava dogmaattinen väite on kumminkin aivan
toinen asia. Se ei ole enää mikään tieteellinen osviitta, se on
metafyysillinen hypoteesi. Mikäli se on ymmärrettävä, on se puhtaasti
matemaattisissa rajoissa liikkuvan tieteen metafysiikkaa, tieteen
sellaisena, miksi se Descartesin ajalla käsitettiin. Minä uskon, että
tosiasiat, jos niitä tarkastellaan ilman matemaattisen mekanismin
sala-ajatusta, johtavat vähemmän yksinkertaiseen psyykillisen tilan
ja aivojen tilan vastaavuutta koskevaan hypoteesiin. Tämän uuden
hypoteesin mukaan aivojen tila ilmaisee psyykillistä tilaa vain sikäli
kuin viimeksi mainitussa on _toimintoja_ ennakolta hahmoteltuna;
aivojen tila kuvaa toimintojen motorisia artikulaatioita. Jos on
olemassa psyykillinen tila, niin siihen liittyvä aivojen tila on
epäilemättä määrättävissä. Sitävastoin ei ole totta, että aivojen
tilasta käsin käy samoin määrääminen psyykillistä tilaa, sillä samaa
aivojen tilaa voivat yhtä hyvin vastata erilaiset psyykilliset tilat.
En ryhdy tässä käsittelemään asian ratkaisua, jonka olen esittänyt
eräässä aikaisemmassa tutkimuksessa. Seuraava todistelu on muuten
siitä riippumaton. Tarkoitukseni ei ole tässä asettaa mitään toista
hypoteesia psykofysiologista parallelismia tehostavan otaksuman sijaan,
vaan osoittaa, että viimeksi mainittuun, sen tavallisessa muodossa,
sisältyy olennainen ristiriita. Tämä ristiriita on muuten sangen
opettavainen. Jos sen kunnollisesti havaitsee, niin arvaa, mistä päin
probleeman ratkaisua on etsittävä, ja samalla paljastuu metafyysillisen
ajattelun kaikkein vaikeimmin tavoitettaviin kuuluvan harhakäsityksen
mekanismi. Minä teen niinmuodoin puhtaasti kriitillistä tai hajottavaa
työtä, kun sen osoitan.
Minä väitän, että kysymyksessä oleva väite perustuu käytettyjen
sanojen kaksimielisyyteen, ettei sitä voida kunnollisesti ilmaista sen
tuhoamatta itseänsä, että psykofysiologisen parallismin dogmaattiseen
tehostamiseen sisältyy dialektinen temppu, jonka nojalla siirrytään
salavihkaa eräästä merkintäjärjestelmästä toiseen vastakkaiseen
tekemättä tiliä vaihdosta. Tarvinnee tuskin sanoa, ettei tämä sofismi
suinkaan ole tahallinen. Se on itse kysymyksen sanamuodon suggeroima ja
se on sinänsä niin luonnollinen, että me eksymme siihen välttämättä,
ellemme ota sommitellaksemme parallelismiväitettä kummankin filosofian
käytettävissä olevan merkintäjärjestelmän nojalla, ensin toista, sitten
toista noudatellen.
Puhuessamme ulkomaailman esineistä me tosiaankin voimme valita
jommankumman kahdesta eri merkintäjärjestelmästä. Me voimme käsitellä
mainittuja esineitä ja niissä tapahtuvia muutoksia joko _olioina_
tahi _mielteinä_. Ja nämä kaksi merkintäjärjestelmää ovat molemmat
hyväksyttävät, kunhan pysytään kiinteästi siinä, joka kerran on valittu.
Koettakaamme ensinnä ne täsmällisesti toisistansa erottaa. Kun
realismi puhuu olioista ja idealismi mielteistä, ei kiista koske
ainoastaan sanoja, vaan kysymyksessä on epäilemättä kaksi eri
merkintäjärjestelmää, ts. kaksi erilaista todellisuusanalyysin
käsittämistapaa. Idealistin mielestä ei todellisuudessa ole mitään
enempää kuin se, mikä ilmenee minun tajunnalleni tai tajunnalle
yleensä. On muka mieletöntä puhua sellaisesta aineen ominaisuudesta,
joka ei voi tulla mieltämisen kohteeksi. Olioissa ei ole mitään
virtuaalista tai ei ainakaan mitään lopullisesti virtuaalista.
Kaikki olevainen on aktuaalista tai voi siksi tulla. Sanalla sanoen:
idealismi on merkintäjärjestelmä, jota luonnehtii se vakaumus,
että aine kaikilta olennaisilta puoliltansa on havaittavissa tai
havaittavaksi saatettavissa sen mielteen nojalla, joka meillä siitä
on, ja että todellisuuden ja meidän mieltämisemme artikulaatiot
ovat samat. Realismi lepää vastakkaisen hypoteesin pohjalla. Kun
sanotaan, että aine on olemassa mieltämisestä riippumatta, niin
samalla väitetään, että aineeseen kohdistuvan mieltämisemme takana on
saavuttamattomissa oleva mieltämisen syy, että aktuaalisen havainnon
takana on piileviä voimia ja mahdollisuuksia, sanalla sanoen: että
mieltämisessämme ilmenevät jaotukset ja artikulaatiot ovat yksinomaan
havaitsemistavastamme riippuvaisia.
Realistisesta ja idealistisesta suuntautumisesta, sellaisina kuin ne
esiintyvät kautta filosofian historian, voidaan epäilemättä sepitellä
syvällisempiä määritelmiä. Olen itsekin eräässä aikaisemmassa
tutkimuksessa käytellyt sanoja »realismi» ja »idealismi» melkoisesti
toisenlaisessa merkityksessä. En siis millään muotoa tahdo ehdottomasti
pitää kiinni äsken esittämistäni määritelmistä, jotka luonnehtivat
varsinkin Berkeleyn opin kaltaista idealismia ja sitä vastustavaa
realismia. Ne kenties ilmaisevat riittävän täsmällisesti näitä
suuntautumia koskevaa yleistä käsitystä, jonka mukaan idealismin
alue on yhtä laaja kuin mieltämisen realismin sitävastoin vaatiessa
itsellensä kaikkea sitä, mikä ulottuu mieltämistä kauemmaksi. Mutta
se todistus, jota ryhdyn luonnostelemaan, on riippumaton kaikista
realismin ja idealismin historiallisista käsitteistä. Niitä, jotka
moittivat määritelmieni ylimalkaisuutta, pyydän käsittämään sanat
_realismi ja idealismi_ pelkiksi sovinnaisiksi termeiksi, joilla
nimitän tässä tutkimuksessa kahta todellisuuden merkintää, joista
toinen edellyttää mahdolliseksi ja toinen mahdottomaksi samastaa oliot
ja mieltäminen. Kaikki varmaan myöntävät, että nämä kaksi vaatimusta
kumoavat toisensa ja että niinmuodoin on luvatonta sovelluttaa molempia
merkintäjärjestelmiä samaan esineeseen. Muuta ei seuraava todistelu
edellytäkään.
Tarkoitukseni on todistaa nämä kolme asiaa: 1. Jos valitaan
idealistinen merkintätapa, niin psyykillisen tilan ja aivojen tilan
välistä parallelismia (ekvivalenssin merkityksessä) tehostava väite
on ristiriitainen. 2. Jos annetaan etusija realistiselle merkinnälle,
niin päädytään samaan, joskin muodollisesti toisena ilmenevään
ristiriitaan. 3. Parallelismiväite näyttää puolustettavalta ainoastaan
siinä tapauksessa, että käytetään samassa väittämässä samalla kertaa
kumpaakin merkintäjärjestelmää. Se näyttää ymmärrettävältä ainoastaan
siinä tapauksessa, että siirrytään itsetiedottoman älyllisen
silmänkääntäjätempun nojalla yhtäkkiä realismista idealismiin ja
idealismista realismiin ja ilmestytään toisen alueelle juuri sinä
hetkenä, jolloin ollaan joutumassa kiinni ristiriidanrikoksesta
toisen piirissä. Me olemme muuten tässä asiassa luonnostamme
silmänkääntäjiä, sillä kysymyksessä oleva psykofysiologinen, aivojen
ja ajatuksen välillä vallitsevia suhteita koskeva probleema suggeroi
meihin olemuksensa nojalla realismin ja idealismin näkökannat: sana
»aivot» saa meidät ajattelemaan jotakin _oliota_ ja sana »ajatus»
_mieltämistä_. Voipa sanoa, että jo kysymyksen esittämiseen sisältyy
mahdollisuutena se kaksimielisyys, jonka varassa siihen vastataan.
Asetumme ensinnä idealistiselle katsantokannalle ja tarkastelemme
esimerkiksi niiden esineiden havaitsemista, jotka jonakin määrättynä
hetkenä esiintyvät näkökentässä. Esineet vaikuttavat verkkokalvon ja
näköhermon välityksellä näkökeskuksiin aiheuttaen muutoksia niiden
atomi- ja molekyyliryhmittymisessä. Missä suhteessa nämä serebraaliset
muutokset ovat ulkoisiin esineisiin?
Parallelismiväittämän mukaan me voimme, kunhan serebraalinen tila on
olemassa, taikasauvan kosketuksella poistaa kaikki havaitut esineet
silti mitenkään muuttamatta tajunnan tapahtumaa, sillä tajuista
havaintoa määrää esineiden aiheuttama aivotila eivätkä esineet itse. Ei
ole kumminkaan vaikea havaita, että tuollainen väite on idealistisen
hypoteesin kannalta mieletön. Idealismin mukaan ulkoiset esineet ovat
kuvia ja aivot ovat yksi niistä. Olioissa itsessään ei ole mitään
enempää kuin se, mikä on havaittavissa tai havaittavaksi saatettavissa
niiden herättämässä kuvassa. Aivoatomien risteily ei niinmuodoin ole
muuta kuin atomien risteilyä. Koska siinä on kaikki, mitä on otaksuttu
aivoissa olevan, on siinä samalla kaikki, mitä sieltä on löydettävissä.
Joutuisi ristiriitaan itsensä kanssa, jos sanoisi, että ulkomaailman
kuva sukeutuu tästä kuvasta tai ilmaisee itseänsä sen avulla tai
ilmenee heti tämän kuvan synnyttyä, tai että havaitsija sen itsellensä
luo luodessaan tämän kuvan, koska molemmat kuvat, ulkomaailma ja
aivoissa tapahtuva liikunto on otaksuttu samanluontoisiksi ja koska
jälkimmäinen kuva on hypoteesin mukaan mitä vähäisin osa mieltämisen
aluetta edellisen sitä vastoin täyttäessä koko mieltämisalueen.
Se seikka, että aivotärähdykset muka sisältävät virtuaalisesti
koko ulkomaailman kuvan, voi näyttää ymmärrettävältä sellaisessa
oppijärjestelmässä, joka käsittää liikunnon meidän sitä koskevan
mielteemme _takaiseksi_ salaperäiseksi voimaksi, josta havaitsemme
ainoastaan sen meihin tekemän vaikutuksen. Sama asia osoittautuu
sitä vastoin heti mahdottomaksi sellaisessa oppijärjestelmässä, joka
tekee liikunnosta itsestään mielteen, sillä se merkitsisi, että pieni
mieltämisen kulma on mieltämisen koko kenttä.
Minä käsitän varsin hyvin, idealistisen hypoteesin mukaisesti,
että aivoissa tapahtuva muutos on ulkoisten esineiden toiminnan
_seuraus_, organismin vastaanottama liikunto, joka valmistelee
soveliaita reaktioja: kuvina kuvien joukossa, liikkuvina kuvina kuten
kuvat yleensä, hermokeskukset esiintyvät liikkuvina osina, jotka
kokoavat eräitä ulkoapäin tulevia liikkeitä ja jatkavat niitä milloin
suoritettuina, milloin vain aloitettuina reaktioliikkeinä. Mutta
silloin aivojen tehtävä supistuu siihen, että ne kokevat eräitä toisten
mielteiden vaikutuksia, kuvaavat, kuten sanoin, niiden liikunnollisia
artikulaatioita. Tässä suhteessa aivot ovat välttämättömät mieltämisen
koko muulle osalle, ja niiden vioittuminen aiheuttaa suuremmille
tai pienemmille aloille ulottuvaa mieltämisen häiriytymistä. Mutta
ne eivät kuvaa mielteitä itseänsä, sillä ne eivät kykene, koska ne
ovat itse mielle, kuvaamaan mieltämistä kokonaisuudessaan, elleivät
lakkaa olemasta mieltämisen osa ja muutu kokonaisuudeksi. Ankarasti
idealistiseen sanamuotoon puettuna parallelismiväittämä niinmuodoin
supistuisi täksi ristiriitaiseksi väittämäksi: osa on kokonaisuus.
_Mutta itse asiassa siirrytäänkin sitä havaitsematta idealistiselta
katsantokannalta pseudorealistiselle_. Aluksi on tehty aivoista mielle,
joka on erottamattomasti liitetty toisiin mielteisiin. Aivoissa,
mielteessä mielteiden joukossa, tapahtuvien liikkeiden asiana ei
niinmuodoin ole herättää toisia mielteitä, koska toiset mielteet ovat
olemassa niiden ohella ja ympärillä. Mutta huomaamatta onkin korotettu
aivot ja aivoissa tapahtuvat liikkeet _olioiksi_, ts. syiksi, jotka
piiloutuvat erään mielteen taakse ja joiden vaikutus ulottuu paljoa
avarammalle kuin se, mitä niistä mielletään. Miksi tämä idealismista
realismiin luiskahtaminen? Sitä edistävät monet teoreettiset
harhakäsitykset, mutta siihen ei suistuttaisi niin helposti, ellei
otaksuttaisi tosiasiain siihen kehottavan.
Havainnon ohella on tosiaankin olemassa muisti. Kun palautan mieleeni
joskus aikaisemmin havaitsemiani esineitä, ei niiden enää tarvitse
olla läsnä. Ruumiini on jäänyt yksin, ja kuitenkin muuttuvat toiset
kuvat jälleen näkyviksi muistojen muodossa. Näyttää siis siltä, että
ruumiini tai jonkin ruumiinosani täytyy kyetä herättämään toisia kuvia.
Myönnettäköön, ettei se niitä luo: joka tapauksessa se voi herättää ne
jälleen eloon. Kuinka se kävisi päinsä, elleivät määrättyä aivotilaa
vastaisi määrätyt muistot ja ellei tässä nimenomaisessa merkityksessä
aivotyön ja ajatuksen kesken olisi parallelismia?
Tuohon sopii vastata, että idealistisen hypoteesin mukaan on mahdotonta
mieltää jokin esine esineen itsensä ollessa kokonaan poissa. Ellei
läsnäolevassa esineessä ole mitään enempää kuin se, mikä siitä
mielletään, jos läsnäolo lankeaa täydellisesti yhteen sen herättämän
mielteen kanssa, niin jokainen esineen mielteen osa on tavallansa
sen läsnäolon osa. Muisto ei siis suinkaan ole enää itse esine;
siihen siltä puuttuu paljoakin. Se on ensinnäkin katkelmallinen; se
ei yleensä säilytä kuin joitakin alkuperäisen havainnon aineosia.
Sitäpaitsi se on olemassa ainoastaan sille henkilölle, joka
sen mieleensä palauttaa esineen sitävastoin kuuluessa yleiseen
kokemukseen. Vihdoin on vielä huomattava, että muistomielteen herätessä
myötäseuraavat mielleaivojen muutokset eivät enää ole, kuten havainnon
tapahtuessa, riittävän voimakkaat kiihottaakseen mielleorganismia
välittömään reaktiotoimintaan. Ruumis ei enää tunne havaitun esineen
_ärsyttävän_ itseänsä, ja koska _aktuaalisuuden tunto_ merkitsee
juuri tätä _toimintaan yllyttämistä_, ei mielletty esine enää tunnu
aktuaaliselta. Tämä seikka ilmaistaan sanomalla, ettei se ole enää
läsnä. Todellisuudessa asia on niin, ettei muisto, idealistisen
hypoteesin mukaan, voi olla muuta kuin alkuperäisestä mielteestä tai
— mikä on sama asia — esineestä irtautunut kalvo. Se on aina läsnä,
mutta tajunta kääntää huomionsa siitä pois, mikäli sillä ei ole jotakin
syytä sitä tarkastella. Tajunnalla on syytä havaita se ainoastaan siinä
tapauksessa, että tuntee kykenevänsä käyttelemään sitä hyödyksensä,
toisin sanoen siinä tapauksessa, että läsnäoleva aivotila jo kuvastaa
syntyviä liikunnollisia reaktioita, jotka todellinen esine (ts.
täydellinen mielle) olisi aiheuttanut: tämä ruumiin toiminnan alku
luo mieltämiseen heräävää aktuaalisuutta. Mutta muiston ja aivotilan
välillä ei ole läheskään olemassa »parallelismia» tai »ekvivalenssia».
Heräävät liikunnolliset reaktiot kuvastavat todellisuudessa eräitä
kohta jälleen ilmenevän mielteen mahdollisia vaikutuksia eivätkä
miellettä itseänsä, ja koska sama liikunnollinen reaktio voi liittyä
useihin eri muistoihin, ei määrätty ruumiillinen tila herätä määrättyä
muistoa, vaan monet eri muistot ovat yhtä mahdolliset, ja tajunta
voi valita niistä minkä tahtoo. Ne ovat yhden ainoan yhteisen ehdon
alaiset: niiden täytyy soveltua samaan liikunnolliseen kehykseen;
siinä on niiden »samankaltaisuus», tunnetuissa assosiaatioteorioissa
esiintyvä epämääräinen termi, joka saa täsmällisen merkityksen, kun se
määritellään liikunnollisten artikulaatioiden samuuden perusteella.
En kuitenkaan pane enempää painoa tähän seikkaan, joka on ollut
erään aikaisemman tutkimukseni kohteena. Riittänee, kun sanon, että
idealistisen hypoteesin mukaan havaitut esineet lankeavat yhteen
täydellisen ja täydellisesti toimivan mielteen kanssa, muistetut
esineet epätäydellisen ja epätäydellisesti toimivan saman mielteen
kanssa, ja ettei aivojen tila kummassakaan tapauksessa täysin vastaa
miellettä, koska se on vain sen osa. — Siirtykäämme nyt realismiin
nähdäksemme kirkastuuko psykofysiologinen parallelismi paremmin sen
nojalla.
* * * * *
Minulla on jälleen esineitä näkökentässäni; aivoni niiden keskellä;
aistimuskeskuksissani aiheuttavat ulkomaailman esineet molekyylien
ja atomien paikoiltansa siirtymistä. Idealistiselta katsantokannalta
minulla ei ollut oikeutta ajatella näiden sisäisten liikkeiden voivan
salaperäisellä tavalla luoda rinnakkaisilmiöksensä ulkoisten olioiden
mielteitä, sillä ne olivat kokonansa siinä, mitä niistä miellettiin,
ja koska ne hypoteesin mukaan miellettiin eräiden aivoatomien
liikkeenä, niin ne olivat aivoatomien liikkeitä eivätkä mitään muuta.
Mutta realismin ytimenä on se otaksuma, että mielteittemme takana
on niistä erotettava syy. Mikään ei näytä estävän ajattelemasta
ulkoisten esineiden mieltämisen sisältyvän aivoissa tapahtuviin
muutoksiin. Eräiden teoreetikkojen mielestä aivotilat tosiaankin luovat
mieltämisen, joka on vain niiden seurausilmiö. Toiset otaksuvat,
cartesiolaiseen tapaan, että aivoliikkeet yksinkertaisesti antavat
aihetta tajuisten havaintojen ilmestymiseen, tai että nämä havainnot
ja liikkeet ovat vain kaksi aspektia jakamattomasta todellisuudesta,
joka ei ole liikettä enempää kuin havaintoakaan. Kaikki ovat
kuitenkin yksimielisiä siitä, että määrätty aivotila vastaa määrättyä
tajunnan tilaa ja että aivoaineksessa tapahtuvat liikkeet, erikseen
tarkasteltuina, ilmaisisivat osaavalle selonottajalle kaikkia
yksityisseikkoja myöten, mitä vastaavassa tajunnassa tapahtuu.
Mutta miten voisikaan jäädä huomaamatta, että vaatimus, jonka
mukaan on tarkasteltava erikseen aivoja, sen atomien liikkeitä,
sisältää todellisen ristiriidan? Idealistilla on oikeus selittää
eristettäväksi esine, joka hänelle antaa eristetyn mielteen, koska
hänen katsantokantansa mukaan ei ole eroa esineen ja mielteen välillä.
Mutta realismin olemuksena on juuri tuon väitteen hylkääminen, se pitää
keinotekoisina tai suhteellisina niitä jakoviivoja, joita mieltämisemme
piirtää olioiden välille, otaksuu niiden alapuolella olevan
vastavuoroisten toimintojen ja toisiinsa kietoutuvien mahdollisuuksien
järjestelmän, ei enää määrittele esinettä sen nojalla, että se tulee
mieltämisemme piiriin, vaan sinänsä tuntemattoman todellisuuden
kokonaisuuteen kiinteästi liittyvänä. Mitä syvällisemmin tiede tutkii
ruumiin olemusta sen »todellisuuteen» nähden, sitä tarkemmin se
palauttaa kaikki ruumiin ominaisuudet, ja niinmuodoin myöskin sen
olemassaolon, niiksi suhteiksi, joita se pitää yllä muun, siihen
vaikuttamaan kykenevän aineen kanssa. Totta puhuen eivät toisiinsa
vastavuoroisesti vaikuttavat termit — miten niitä nimitettäneenkin:
atomeiksi, aineellisiksi pisteiksi, voimakeskuksiksi jne. — ole sen
kannalta katsoen kuin väliaikaisia; lopullisena todellisuutena ilmenee
sille molemminpuolinen vaikutus, _vuorovaikutus_.
Aluksi olette siis antaneet itsellenne aivot, joihin sanotte niiden
ulkopuolella olevien esineiden vaikuttavan sillä tavoin muuttavasti,
että niissä syntyy mielteitä. Sitten olette raivanneet kerrassaan
pois nuo aivojen ulkopuolella olevat esineet ja olette antaneet
aivoissa tapahtuneelle muutokselle kyvyn yksinänsä kuvastaa esineiden
mielteitä. Mutta korjatessanne pois aivotilaa ympäröiviä esineitä
hävitätte, tahdoittepa tai ette, samalla itse aivotilankin, joka saa
viimeksi mainituilta ominaisuutensa ja todellisuutensa. _Te saatte
sen säilymään vain siten, että siirrytte salavihkaa idealistiseen
merkintäjärjestelmään, missä otaksutaan oikeudenmukaisesti
eristettäväksi se, mikä esiintyy eristettynä mieltämisessä_.
Pysykää otaksumassanne. Ulkoisten esineiden ja aivojen ollessa läsnä
syntyy mielle. Teidän tulee sanoa, ettei tämä mielle ole yksin
aivotilan, vaan aivotilan ja sitä määräävien esineiden funktio,
koska tuo tila ja nämä esineet nyt muodostavat yhdessä jakamattoman
kokonaisuuden. Parallelismiväite, jota noudattaen eristetään aivotilat
ja otaksutaan niiden voivan luoda, aiheuttaa tai ainakin ilmaista,
yksinänsä, esineiden mielteitä, ei niinmuodoin tälläkään kertaa ole
ilmaistavissa sen tuhoamatta itse itseänsä. Ankarasti realistista
sanamuotoa käyttäen se olisi määriteltävä näin: _Osa, jonka olemus
kaikin puolin johtuu kokonaisuuden muusta osasta, voidaan käsittää
säilyväksi kokonaisuuden muun osan hävitessä._ Tai yksinkertaisemmin:
_Kahden termin välinen suhde vastaa toista niistä._
Aivoissa tapahtuvat atomiliikkeet joko ovat sitä, minä ne niitä
koskevassa mielteessämme ilmenevät, tai ne ovat jotakin muuta.
Ensimmäisen hypoteesin mukaan ne ovat sellaisia, millaisina ne
miellämme, ja muu osa havaintoamme on niinmuodoin jotakin muuta:
niiden ja kaiken muun kesken vallitsisi siinä tapauksessa sisällön ja
sisältäjän välinen suhde. Sellainen on idealistinen katsantokanta.
Toisen hypoteesin mukaan niiden sisimmän todellisuuden muodostaa
niiden solidaarisuus kaiken sen kanssa, mitä on muiden havaintojemme
kokonaisuuden takana; yksin sen nojalla, että tarkastelemme niiden
sisintä todellisuutta, tarkastelemme todellisuuden kokonaisuutta,
jonka kanssa ne muodostavat jakamattoman järjestelmän. Toisin
sanoen: aivoissa tapahtuva liike, mikäli se on eristetty ilmiö,
häviää, eikä voi enää tulla kysymykseenkään merkitä koko mieltämisen
substraatiksi ilmiötä, joka on vain sen osa, vieläpä osa, joka on siitä
keinotekoisesti leikattu erilleen.
Itse asiassa realismi ei milloinkaan säily puhtaassa muodossansa.
Todellisuuden yleensä voi ajatella olevan olemassa mielteen takana,
mutta kohta kun aletaan puhua jostakin erikoisesta todellisuudesta
otaksutaan tahtoen tai tahtomatta olion yhtyvän yhdeksi sitä koskevan
mielteen kanssa. Piilevän todellisuuden pohjalla, missä kaikki
välttämättä sisältyy kaikkeen, realismi kehittelee nimenomaisia
mielteitä, jotka ovat idealismille todellisuus itse. Oltuansa realismia
todellisuutta asettaessansa se muuttuu idealismiksi kohta, kun
väittää jotakin todellisuudesta, sillä realistinen merkintä ei voi
yksityiskohtien selittämisessä merkitä mitään muuta kuin sitä, että
jokaiseen idealistisen merkinnän termiin piirretään sen väliaikaisen
luonteen merkki. Olkoonpa niin; mutta se, mitä ylempänä sanottiin
idealismista, soveltuu silloin myöskin realismiin, joka on ottanut
idealismin vastuullensa. Ja aivotilojen tekeminen havaintojen ja
muistojen ekvivalentiksi merkitsee aina, mikä järjestelmän nimenä
lieneekään, osan väittämistä kokonaisuudeksi.
Syventyessään molempiin systeemeihin huomaa idealismille olevan
luonteenomaista, että se pysähtyy siihen, mikä on avaruuteen
hajotettuna, ja avaruudellisiin jaotuksiin, realismi sitävastoin
pitää kaikkea tuota näkyvissä olevaa pinnallisena ja noita jaotuksia
keinotekoisina: se muodostaa itsellensä käsityksen vierekkäisten
mielteiden takaisesta vastavuoroisten toimintojen järjestelmästä ja
niinmuodoin mielteiden sisältymisestä toisiinsa. Kuten ainetta koskeva
tietomme ei voi kokonaan vapautua avaruudesta ja kuten kysymyksessä
oleva toisiinsa sisältyminen, miten syvällekäypää se lieneekin, ei voi
muuttua epäavaruudelliseksi muuttumatta samalla epätieteelliseksi, ei
realismikaan voi kehittelyissään väistää idealismia. Me noudatamme
aina jossakin määrin idealismin näkökantoja (sen idealismin, jonka
alumpana määrittelin) suorittaessamme tieteellistä työtä; ellei
olisi niin laita, emme ajattelisikaan tutkia todellisuuden erillisiä
osia saattaaksemme niitä keskinäisiin suhteisiin, mikä on tieteen
varsinaisena tehtävänä. Realistin hypoteesi on niinmuodoin vain
ihanne, jonka asiana on muistuttaa hänelle, ettei hän milloinkaan
kykene riittävän syvällisesti selittämään todellisuutta ja että hänen
on osoitettava yhä kiinteämpiä suhteita niiden todellisuuden osien
välillä, jotka esiintyvät silmillemme vierekkäisinä avaruudessa. Mutta
tämä ihanne realistin täytyy asettaa pohjaksi. Hän asettaa sen niiden
havaittaviksi leviävien mielteiden pohjaksi, jotka idealistille olivat
itse todellisuus. Nämä mielteet muuttuvat hänelle silloin _olioiksi_,
ts. säiliöiksi, joihin sisältyy piileviä mahdollisuuksia, ja tämä
tekee hänelle mahdolliseksi otaksua aivoissa tapahtuvien liikkeiden
(jotka tällä kertaa käsitetään olioiksi eikä enää pelkiksi mielteiksi)
voivan sisällyttää itseensä mieltämisen kokonaisuudessaan. Siinä on
hänen psykofysiologinen parallelismiväittämänsä. Hän unohtaa, että
oli sijoittanut säiliön mieltämisen ulkopuolelle eikä sen rajoihin,
avaruuden ulkopuolelle eikä avaruuteen, ja että joka tapauksessa hänen
hypoteesinsa mukaan oli otaksuttava todellisuus joko jakamattomaksi tai
jäsennetyksi toisin kuin mieltäminen. Antamalla jokaisen mieltämisen
osan vastata jotakin todellisuuden osaa hän jäsentää todellisuuden
niinkuin mieltämisen, kehittelee todellisuuden avaruuteen ja hylkää
realisminsa omaksuakseen idealismin, missä aivojen suhde muuhun
mieltämiseen on ilmeisesti osan suhde kokonaisuuteen.
Te puhuitte aluksi aivoista sellaisina kuin ne näemme, sellaisina,
miksi ne leikkaamme mielteittemme kokonaisuudesta: ne olivat
niinmuodoin pelkkä mielle, ja me olimme idealismin kannalla. Aivojen
suhde muuhun miellekokonaisuuteen oli siis, sanon sen vielä, osan
suhde kokonaisuuteen. Siitä olette yhtäkkiä siirtyneet todellisuuteen,
jonka otaksutte kannattavan mieltämistä. Olkoonpa niin, mutta silloin
se on avaruudentakainen, mikä merkitsee, etteivät aivot ole mikään
riippumaton olio. Silloin ei ole enää olemassa muuta kuin sinänsä
tuntemattoman todellisuuden kokonaisuus, jonka yli koko mieltämisemme
leviää. Silloin olemme realismin alueella, ja realismin enempää
kuin äsken käsittelemämme idealisminkaan kannalta eivät aivotilat
ole mieltämisen ekvivalentteja: havaittujen esineiden kokonaisuus —
toistettakoon se jälleen — ilmestyy nytkin (tällä kertaa valepukuisena)
havaintomme kokonaisuuteen. Siirtyen yksityiskohdasta todellisuuteen
jatketaan sen kokoonpanoa samaan tapaan ja samoja lakeja noudattaen
kuin mieltämisessä, joten niitä ei enää käy toisistansa erottaminen.
Niinmuodoin palataan idealismiin, johon pitäisi jäädä. Niin ei
kumminkaan tapahdu. Aivot tosin säilytetään sellaisina, miksi ne
on mielletty, mutta unohdetaan, että jos todellisuus on kehitetty
mieltämiseksi, joka merkitsee ulottuvaisuutta eikä enää sisäistä
jännittyneisyyttä, niin se ei voi enää kätkeä itseensä niitä voimia ja
mahdollisuuksia, joista realismi puhui; silloin korotetaan aivoliikkeet
koko mieltämisen ekvivalentiksi. On siis heilahdettu idealismista
realismiin ja realismista idealismiin, mutta niin nopeasti, että
on luultu pysyttävän samalla paikalla, niin sanoakseni kahareisin
yhteenliitettyjen järjestelmien päällä. Tämä kahden sovittamattomasti
ristiriitaisen väittämän näennäinen toisiinsa sovittaminen on
parallelismiväittämän ytimenä.
Olen koettanut hälventää sen herättämää harhakäsitystä. En
luulottele siinä täysin onnistuneeni, sillä on olemassa paljon
parallelismiväittämälle suopeita käsityksiä, jotka ryhmittyvät sen
ympärille ja puolustavat sitä hyökkäyksiltä. Toiset näistä käsityksistä
on aiheuttanut parallelismiväittämä itse, toiset, sitä aikaisemmat,
ovat johtaneet siihen epälailliseen yhtymiseen, josta olemme nähneet
sen syntyvän, toiset, jotka eivät ole mitenkään sen sukulaisia, ovat
muodostuneet sen mukaisiksi, koska ovat eläneet sen rinnalla. Kaikki
muodostavat nykyään sen ympärille valtavan puolustuslinjan, jonka
murtaminen jostakin kohdasta ei johda tulokseen, koska vastustus jatkuu
toisissa kohdissa. Mainittakoon tässä erikoisesti:
1. Asiaan sinänsä sisältyvä (voisipa sanoa: itsetiedoton) _aivosielun
käsite_, ts. se käsitys, että mieltäminen keskittyy aivojenkuoreen.
Koska mieltäminen näyttää vaihtavan paikkaa ruumiin keralla, päätetään
ruumiista itsestänsä löytyvän mieltämisen ekvivalentin. Aivoissa
tapahtuvat liikkeet otaksutaan tuoksi ekvivalentiksi. Jotta tajunta
voisi vaivatta havaita kaikkeutta, sen tarvitsee vain laajeta
aivokuoren rajoitetussa tilassa, todellisessa »pimeässä kammiossa»,
missä ympäröivä maailma toistuu supistelmana.
2. Se käsitys, että kausaliteetti on aina mekaanista ja ettei
maailmankaikkeudessa ole mitään sellaista, mitä ei kävisi
matemaattisesti laskeminen. Koska tekomme johtuvat mielteistämme (sekä
entisistä että nykyisistä), täytyy, jos mieli välttää mekaanisesta
kausaliteetista poikkeamista, otaksua aivojen, joista toiminta lähtee,
olevan havainnon, muiston, jopa ajatuksenkin ekvivalenttina. Se ajatus,
että koko maailma, elävät olennot siihen luettuina, kuuluu puhtaan
matematiikan alueeseen, on kuitenkin pelkkä hengen _apriori_-näkökanta,
joka johtuu cartesianismista. Se voidaan ilmaista nykyaikaiseen
tapaan, kääntää nykyisen tieteen kielelle, siihen voidaan liittää
yhä lisääntyvä joukko havaittuja tosiasioita (joihin on päädytty
sitä noudattamalla) ja väittää sitä sitten kokeellisesti keksityksi;
kaikesta huolimatta pysyy todella mitattavissa oleva todellisuuden
osa rajoitettuna, ja laki, käsitettynä ehdottomaksi, säilyttää
metafyysillisen hypoteesin luonteen, joka sillä oli jo Descartesin
ajalla.
3. Se käsitys, että _mieltämisen_ (idealistiselta) näkökannalta olion
sinänsä (realistiselle) kannalle siirtymistä varten riittää, kun
asetamme kuvallisen mielteemme sijaan saman mielteen värittömäksi
piirrokseksi ja osiensa välisiksi matemaattisiksi suhteiksi muutettuna.
Ikäänkuin abstraktiomme luoma tyhjyys meidät hypnotisoisi, me suostumme
myöntämään jonkinlaista ihmeellistä merkitystä pelkälle avaruudessa
tapahtuvalle aineellisten pisteiden siirtymiselle, ts. vähentyneelle
havainnolle, kun sitävastoin emme ole milloinkaan ajatelleetkaan
varustaa sellaisella tehoisuudella sitä konkreettista ja kieltämättä
rikassisältöisempää kuvaa, jonka löydämme välittömästä havainnostamme.
Itse asiassa on valittava joko se käsitys, joka hajottaa todellisuuden
avaruuteen ja samalla mieltämiseen pitäen sitä kokonaisuudessaan
aktuaalisena tai aktualisoitavissa olevana, tahi se järjestelmä, jossa
todellisuus, itseensä keräytyneenä ja niinmuodoin epäavaruudellisena,
esiintyy voimien säiliönä. Mikään edelliseen käsitykseen kohdistuva
abstraktio-, poisto- tai pienentämismenetelmä ei vie meitä lähemmäksi
jälkimmäistä. Kaikki se, mitä aivojen ja mieltämisen kesken
vallitsevasta suhteesta on sanonut kuvallinen idealismi, joka pysähtyy
värillisiin ja eloisiin välittömiin mielteisiin, soveltuu sitä
suuremmalla syyllä oppineeseen idealismiin, joka pelkistää mielteet
niiden matemaattiseksi luurangoksi mutta jonka valossa ilmenee sitäkin
selvemmin, ettei yksikään näistä avaruudellisista ja toistensa
ulkopuolella olevista mielteistä voi sisällyttää itseensä kaikkia
muita. Koska ekstensiivisistä mielteistä on tuhottu, niitä toisiansa
vasten hieromalla, ne ominaisuudet, jotka havainnossa erottavat niitä
toisistaan, ei ole päästy askeltakaan lähemmäksi todellisuutta, joka on
otaksuttu sisäiseksi jännitykseksi ja niinmuodoin sitä todellisemmaksi,
mitä epäekstensiivisempää se on. Yhtä hyvin voisi luulotella, että
kulunut raha, josta on hävinnyt arvon täsmällinen merkki, on senvuoksi
saavuttanut rajattoman ostovoiman.
4. Se käsitys, että jos kaksi oliota ovat solidaariset, toisen
jokainen osa on solidaarinen toisen määrätyn osan kanssa. Koska ei ole
olemassa sellaista tajunnantilaa, johon ei liity jokin tila, koska
aivotilan muutos ei tapahdu ilman tajunnantilan muutosta (joskaan
päinvastainen suhde ei ole välttämättä oikea kaikissa tapauksissa)
ja koska aivotoiminnan vioittuminen aiheuttaa tajuisen toiminnan
häiriytymistä, päätellen jokaisen tajunnantilan osan vastaavan
jotakin määrättyä aivotilan osaa ja toisen termin niinmuodoin olevan
korvattavissa toisella. Ikäänkuin olisi oikeus ulottaa keskinäisessä
suhteessa olevien osien yksityiskohtiin se, mikä on havaittu tai
päätetty päteväksi puhuttaessa kahdesta kokonaisuudesta, ja siten
muuttaa solidaarisuussuhde kahden ekvivalentin väliseksi suhteeksi!
Ruuvin olemassaolo tai puuttuminen voi saada aikaan, että kone toimii
tai ei toimi, mutta seuraako siitä, että jokainen ruuvin osa vastaa
jotakin koneen osaa ja että koneen ekvivalenttina on ruuvi? Aivotilan
ja mieltämisen suhde voi hyvinkin olla sama kuin ruuvin ja koneen, ts.
osan ja kokonaisuuden suhde.
Näihin neljään käsitykseen sisältyy paljon toisia, joiden tutkiminen
olisi sekin mielenkiintoinen tehtävä, koska siten löytyisi suuri
määrä ylisäveliä, joiden perussävelenä on parallelismiväittämä.
Tässä tutkielmassa olen vain koettanut osoittaa väittämään itseensä
sisältyvää ristiriitaisuutta. Nimenomaan siitä syystä, että ne
päätelmät, joihin se johtaa, ja ne vaatimukset, joita siinä piilee,
peittävät tavallansa koko filosofisen alueen, minusta näytti siltä,
että tämä kriitillinen tarkastelu on välttämätön ja voi kelvata
lähtökohdaksi teorialle, joka käsittelee henkeä ja sen suhteita luonnon
välttämättömyyteen.