III.

»ELÄVIEN HAAMUT» JA »PSYYKILLINEN TUTKIMUS»

Kuinka ovat selitettävissä ne ennakkoluulot, joita psyykillisillä

tieteillä on ollut voitettavina ja joita monet yhä vieläkin hellivät?

Epäilemättä kuuluvat ne henkilöt, jotka »tieteen nimessä» tuomitsevat

sellaisia tutkimuksia, tieteilijöiden luokkaan; niiden harrastajiin

taas kuuluu varsinaisia tiedemiehiä, fysiikan, kemian ja fysiologian

tutkijoita. Sattuu kumminkin yhä vielä, että todelliset oppineet, jotka

ovat valmiit omaksumaan minkä tahansa laboratoriossa suoritetun työn,

olipa se miten vähäpätöinen tahansa, syrjäyttävät tahallansa kaikki

psyykilliset tutkimustulokset. Mistä tämä johtuu? Kaukana siitä, että

pelkästä arvosteluhalusta arvostelisin vuorostani heidän arvosteluansa;

olen sitä mieltä, että kumoamiseen käytetty aika filosofiassa merkitsee

yleensä suotta menetettyä aikaa. Mitä jää tulokseksi niistä monista

vastaväitteistä, joita lukuisat ajattelijat kohdistavat toisiinsa?

Vähän tai ei mitään. Huomioon otettavaa ja pysyväistä on vain esitetty

positiivinen totuus: myönteinen tosi väite asettuu sisäisen voimansa

nojalla väärän aatteen sijaan ja osoittautuu parhaaksi kumoajaksi,

vaikka sen esittäjä ei olekaan vaivautunut ketään kumoamaan. Mutta

tässä ei olekaan kysymyksessä vain kumoaminen ja kritikoiminen. Minun

tekee mieleni osoittaa, että vastaväitteiden ja ivailujen pohjalla

on, näkymättömänä, mutta läsnä olevana, eräänlaista itsetiedotonta

metafysiikkaa, — itsetiedotonta ja niinmuodoin epävakaista,

itsetiedotonta ja senvuoksi kykenemätöntä siihen alinomaiseen uuteen

muotoutumiseen havainnon ja kokemuksen varassa, jota filosofian nimi

edellyttää, — että tämä metafysiikka on luonnollista, että se joka

tapauksessa johtuu eräästä aikoja sitten ihmishenkeen juurtuneesta

luontumuksesta ja että tämä selittää sen säilymisen ja laajan suosion.

Tahdon syrjäyttää kaiken sen, mikä sitä naamioi, käydä siihen suoraan

käsiksi ja katsoa, mihin se kelpaa. Mutta sitä ennen, ja päästäkseni

koskettelemaan psyykillisten tutkimusten kohdetta, sanon sanasen ao.

menetelmästä, — menetelmästä, jonka ymmärrän ällistyttävän eräitä

oppineita.

Ammattioppineelle ei ole mikään niin epämieluista kuin nähdä

sovellettavan samanlaatuiseen tieteeseen kuin hänen harjoittamansa

sellaisia tutkimis- ja todentamismenetelmiä, joita hän itse on

aina huolellisesti karttanut, Hän pelkää tartuntaa. Hän käsittelee

menetelmäänsä täydellä oikeudella niinkuin työmies omia työaseitansa.

Hän rakastaa sitä sen itsensä vuoksi, riippumatta siitä, mitä se saa

aikaan. Luulenpa William Jamesin juuri siten määritelleen tieteen

harrastelijan ja ammattimiehen välisen eron: edellisessä herättää

mielenkiintoa ennen kaikkea saavutettu tulos, jälkimmäisessä ne

menetelmät, joiden avulla tulokseen päästään. Psyykilliset ilmiöt ovat

kieltämättä samanlaisia kuin ne, jotka muodostavat luonnontieteiden

tutkimuskohteen; menetelmä, jota noudatamme ja jota meidän on

noudattaminen, sitä vastoin ei useinkaan millään muotoa soinnu

luonnontieteellisiin menetelmiin.

Minä sanon näiden tosiasiain olevan _samanlaisia_. Tarkoitan, että

niissä ilmenee lakimääräisyyttä ja että ne voivat, nekin, toistua

rajattomasti ajassa ja avaruudessa. Ne eivät ole sellaisia tosiasioita,

joita tutkii esimerkiksi historioitsija. Historia ei ala uudelleen;

Austerlitzin taistelu on kerran taisteltu, sitä ei taistella enää

milloinkaan. Koska samat historialliset olosuhteet eivät voi toistua,

ei sama historiallinen tosiasia voi ilmaantua uudelleen, ja koska

laki välttämättä lausuu, että määrättyjä, aina samoina pysyviä syitä

vastaa vaikutus, joka sekin on aina sama, niin varsinainen historia

ei kohdistu lakeihin, vaan yksityisiin tosiasioihin ja niihin yhtä

yksityisiin olosuhteisiin, joiden vallitessa ne ovat ilmenneet.

Tällöin on ainoana kysymyksenä, onko tapahtuma todellakin sattunut

määrättynä ajankohtana, määrätyssä avaruuden kohdassa, ja miten se on

aiheutunut. Jos sitävastoin on kysymyksessä esimerkiksi todenmukainen

hallusinaatio, — sairaan tai kuolevan ilmestyminen sukulaiselle tai

ystävälle, joka asuu kaukana, kenties maapallon toisella puolella, —

niin tässä tosiasiassa, mikäli se on todellinen, kieltämättä ilmenee

laki, joka on fysiikan, kemian ja biologian lakeihin verrattavissa.

Minä otaksun tässä, hetken aikaa, että tuon ilmiön aiheuttaa toisen

tajunnan vaikutus toiseen, että tajunnat voivat siten olla yhteydessä

keskenään ilman näkyvää välittäjää ja että on olemassa, kuten sanotte,

»telepatiaa» eli kaukovaikutusta. Jos telepatia on todellisuuden

ilmiö, niin se voi toistua rajattomasti. Minä väitän vielä enemmän:

jos telepatia on todellisuuden ilmiö, on mahdollista, että se toimii

joka hetki ja kaikissa ihmisissä, mutta liian heikosti voidakseen

tulla havaituksi, tai sillä tavoin, että aivomekanismi ehkäisee sen

vaikutuksen, meidän parhaaksemme, sinä hetkenä, jolloin se on astumassa

tajuntamme kynnyksen yli. Me synnytämme joka hetki sähköä, ilmakehä

on aina sähköinen, ja me liikumme magneettisten virtojen keskellä,

mutta siitä huolimatta on tuhansien vuosien kuluessa elänyt miljoonia

ihmisiä, jotka eivät ole aavistaneetkaan sähkön olemassaoloa. Samaten

ovat meiltä voineet jäädä havaitsematta läheiset telepaattiset ilmiöt.

Mutta olipa miten tahansa, joka tapauksessa on kieltämätöntä, että

telepatia, jos se on todellista, on myös luonnollista, ja ettei

meidän, kunhan kerran saisimme selville sen ehdot, enää tarvitsisi

telepaattisen vaikutuksen saamiseksi odottaa »elävän haamua» enempää

kuin meidän nykyään tarvitsee sähkökipinän näkemistä varten odottaa

taivaan hyvää tahtoa ja rajuilman näytelmää, kuten muinoin.

Kysymyksessä siis on ilmiö, joka näyttää luonnostaan edellyttävän samaa

tutkimustapaa kuin jokin fysikaalinen, kemiallinen tai biologinen

tosiasia. Mutta mepä emme menettelekään siten; meidän on pakko

turvautua ihan toisenlaiseen menetelmään, joka on historiantutkijain

ja tutkintotuomarin käyttelemien menettelytapojen välimuoto. Jos

totuudenmukainen hallusinaatio viittaa menneisyyteen, niin me tutkimme

asiakirjoja, arvostelemme niitä, kirjoitamme niitä, kirjoitamme

kappaleen historiaa. Jos taas asia on äskettäin tapahtunut, niin

me käyttelemme tavallaan oikeudellista menettelytapaa, asetumme

yhteyteen todistajien kanssa, kuulustelemme heitä vastakkain, hankimme

tietoja heistä. Kun kertaan muistissani yli kolmekymmentä vuotta

uupumatta jatketun ihailtavan tiedustelutyön tuloksia, kun ajattelen

niitä varokeinoja, joihin on ryhdytty erehdyksen välttämiseksi,

kun näen, kuinka useimmissa esitellyissä tapauksissa hallusinaatio

oli kerrottu yhdelle tai useammalle henkilölle, vieläpä usein

kirjoitettukin, ennenkuin se todettiin totuudenmukaiseksi, kun otan

huomioon tosiasioiden suunnattoman määrän ja varsinkin niiden kesken

vallitsevan yhtäläisyyden, niiden yhteiset sukupiirteet, monien

toisistaan riippumattomien, eriteltyjen, tarkasteltujen, arvosteltujen

todistusten yhtäpitävyyden — niin taivun puolestani uskomaan

telepatiaan samalla tavalla kuin uskon esimerkiksi Voittamattoman

armadan häviöön. Kysymyksessä ei ole se matemaattinen varmuus, jonka

minussa synnyttää Pythagoraan väittämän todistaminen, ei myöskään

se fysikaalinen varmuus, jonka herättää Galilein lain todentaminen.

Epäilemättä varmuuteni kumminkin on yhtä suuri kuin historiallisissa

tai oikeudellisissa asioissa saavutettava.

Mutta sepä se saakin ymmälle varsin useita henkilöitä. Kunnollisesti

selvittelemättä itselleen tätä vastenmielisyytensä aihetta

he oudoksuvat sitä, että on käsiteltävä historiallisesti tai

oikeudellisesti tosiasioita, jotka siinä tapauksessa, että ovat

todellisia, varmaan noudattavat lakeja ja joiden niinmuodoin pitäisi

soveltua havainto- ja koemenetelmän kohteiksi. Jos saamme asian

luonnistumaan laboratoriossa, niin se hyväksytään mielellään,

mutta siihen mentäessä sitä pidetään epäiltävänä. Sen nojalla,

ettei »psyykillinen tutkimus» kykene menettelemään niinkuin

fysiikka ja kemia, päätellään, ettei se ole tiedettä, ja koska

»psyykillinen ilmiö» ei ole vielä pukeutunut siihen yksinkertaiseen

ja _abstraktiseen_ muotoon, joka avaa tosiasialle tien laboratorioon,

niin se selitettäisiin mielellään epätodelliseksi. Siten luullakseni

päättelevät »salatajuisesti» eräät oppineet.

Samaa tuntoa, samaa _konkreettiseen_ kohdistuvaa halveksimista

havaitaan piilevän niissä vastaväitteissä, joiden kohteiksi joutuvat

erinäiset päätelmämme. Mainitsen vain yhden esimerkin. Jokin aikaa

sitten johtui eräässä hienossa seurassa keskustelu niihin ilmiöihin,

joita me tutkimme. Läsnä oli eräs huomatuimpia oppineitamme, eräs

lääketieteen edustaja. Kuunneltuaan tarkkaavasti hän puuttui puheeseen

lausuen ajatuksensa suunnilleen näin: »Kaikki, mitä kerrotte, herättää

minussa suurta mielenkiintoa, mutta minä pyydän teitä harkitsemaan

asioita, ennenkuin teette johtopäätöksenne. Minäkin tiedän erään

omituisen tapauksen ja otan taatakseni sen todenperäisyyden, sillä sen

on minulle kertonut eräs erittäin älykäs naishenkilö, jonka sanaan

ehdottomasti luotan. Mainitun naishenkilön mies, upseeri, kaatui

eräässä etujoukkojen kahakassa, kuolinhetkenä vaimo näki tapahtuman,

näki sen tarkkapiirteisenä, kaikin puolin todellisuutta vastaavana.

Te päättelette kenties, kuten hän itsekin, että kysymyksessä oli

selvänäköisyys, kaukovaikutus jne.? Älkää kumminkaan unohtako erästä

seikkaa: monet aviovaimot ovat nähneet unessa miehensä kuolleena tai

kuolemankielissä, vaikka hän todellisuudessa on voinut erittäin hyvin.

Havaitaan vain ne tapaukset, joissa näkemys pitää paikkansa, muut

jätetään huomioonottamatta. Jos kerättäisiin kaikki tapaukset, niin

nähtäisiin todennettavissa olevien aiheutuvan sattumasta.»

Keskustelu juontui siitä toisille urille, eikä voinut tulla

kysymykseenkään aloittaa filosofista väittelyä: paikka, enempää

kuin aikakaan, ei ollut sovelias. Mutta pöydästä noustua tuli eräs

nuori tyttö, joka oli tarkoin kuunnellut, sanomaan minulle: »Minusta

näyttää siltä, ettei tohtori päätellyt oikein. En tiedä, missä hänen

päätelmänsä virhe on, mutta virhe siinä täytyy olla.» Epäilemättä,

siinä oli virhe. Nuori tyttö oli oikeassa ja kuuluisa oppinut väärässä.

Viimeksi mainittu jätti huomioonottamatta ilmiön _konkreettiset_

puolet. Hän päätteli näin: Kun unennäkö tai hallusinaatio ilmoittaa

meille jonkin sukulaisen kuolleen tai olevan kuolemaisillaan, niin

se on joko totuudenmukainen tai valheellinen: henkilö kuolee tai ei

kuole. Jos siis tahtoisi saada varmuuden siitä, ettei kysymyksessä

ole pelkkä sattuma, pitäisi näyn oikeaan osuessa voida verrata

toisiinsa »totuudenmukaisten» ja »valheellisten» tapausten lukumäärää.

Hän ei havainnut päätelmänsä nojautuvan perusteenvaihtoon: olihan

hän vaihtanut konkreettisen ja eloisan näyn — upseeri kaatumassa

määrättynä hetkenä, määrätyssä paikassa, ne ja ne sotilaat

vieressänsä — tähän kuivaan ja abstraktiseen kaavaan: »Naishenkilö

oli oikeassa eikä väärässä.» Siinä tapauksessa, että hyväksymme

asian abstraktiseksi muuttamisen, meidän todellakin täytyy vertailla

toisiinsa _in abstracto_ totuudenmukaisten ja valheellisten tapausten

lukumäärää, ja niinmuodoin me kenties havaitsemme valheellisia

olevan enemmän kuin totuudenmukaisia, joten tohtori olisi oikeassa.

Mutta tämä abstraktio merkitsee, että jätetään huomiotta se, mikä on

olennaista, nimittäin naishenkilön näkemä _kuva_, jonka hän havaitsee

toistavan sellaisenaan erään monimutkaisen, kaukaisen tapahtuman.

Voitteko käsittää, että maalaria, joka sommittelee kankaalle erästä

taistelunvaihetta esittävää ryhmää, saattaisi pelkkä sattuma auttaa

luomaan kuvan todellisista sotilaista, jotka sinä päivänä ottavat

osaa taisteluun suorittaen maalarin kuvaamat eleet ja liikkeet? Ette

suinkaan. Se mahdollisuuksien arvioiminen, johon asian yhteydessä

vedotaan, osoittaisi tuon mahdottomaksi, koska kohtaus, jossa määrätyt

henkilöt esiintyvät määrätyissä asenteissa, on ainoalaatuinen, koska

jo ihmiskasvojen piirteet ovat ainoalaatuisia ja koska niinmuodoin

jokainen henkilö — ja sitäkin enemmän heitä yhdistävä kohtaus — on

hajotettavissa rajattomaan määrään ainesosia, jotka meistä nähden

ovat riippumattomia toisistansa; niin ollen tarvittaisiin äärettömän

paljon yhteensattumia, jotta sattuma voisi tehdä mielikuvituksen

luomasta kohtauksesta todellisen kohtauksen jäljennöksen. [Tässä jää

vielä lukuunottamatta _ajallinen_ yhteensattuminen, ts. se seikka,

että kaksi samansisältöistä kohtausta on ilmestyäksensä valinnut saman

hetken.] Toisin sanoen: on matemaattisesti mahdotonta, että maalarin

mielikuvituksen luoma taulu voisi kuvata jotakin taistelun vaihetta

sellaisena kuin se todellisuudessa ilmenee. Mutta naishenkilö, jolle

ilmestyi näkynä taistelun kohtaus, oli aivan samassa asemassa kuin

maalaajamme: hänen mielikuvituksensa loi kuvan. Jos kuva tarkoin

esitti todellista tapahtumaa, niin hänen täytyi välttämättä tuo

tapahtuma havaita tai olla yhteydessä jonkin tajunnan kanssa, joka

sen havaitsi. Tässä ei auta mitään »todellisten» ja »perättömien»

tapausten lukumäärien vertaileminen, tilastotieteellä ei ole tässä

mitään sanottavaa; minulle esitetty ainoalaatuinen tapaus riittää,

kunhan käsitän sen koko sisältöinensä. Jos olisi ollut sovelias hetki

ryhtyä väittelemään tohtoria vastaan, olisin lausunut hänelle: »Minä en

tiedä, onko teille kerrottu tapaus uskottava, en tiedä, onko etäinen

kohtaus ilmestynyt tarkkapiirteisenä näkynä kysymyksessäolevalle

naishenkilölle, mutta jos tämä seikka minulle todistettaisiin, jos

voisin olla varma vain siitä, että jonkin kohtauksessa läsnäolleen,

hänelle tuntemattoman sotilaan kasvot ovat hänelle näyttäytyneet

sellaisina kuin ne todellisuudessa olivat, silloin — vaikkapa olisi

todistettu tuhansia näkyjä perättömiksi ja vaikka ei milloinkaan olisi

ollut muuta totuudenmukaista hallusinaatiota kuin tämä — minä katsoisin

moitteettomasti ja lopullisesti toteennäytetyksi, että on olemassa

telepatiaa, että yleisemmin sanoen on mahdollista havaita esineitä ja

tapahtumia, joita aistimme kaikkine tehokkuutta lisäävine apuneuvoineen

eivät kykene tavoittamaan.»

Mutta riittäköön tästä seikasta. Johdun kaikkein syvimpään syyhyn, joka

on tähän saakka hidastuttanut »psyykillistä tutkimusta» suuntaamalla

oppineiden toimintaa toisaalle.

Toisinaan kummastellaan, että uudenaikainen tiede on väistänyt niitä

tosiasioita, jotka herättävät meissä mielenkiintoa, vaikka sen tulisi

kokeellista luonnettansa noudattaen suhtautua suopeasti kaikkeen,

mikä kelpaa havainnon ja kokemuksen kohteeksi. Mutta silloin ei

tunneta hyvin uudenaikaisen tieteen luonnetta. Se on epäilemättä

kehitellyt kokeellisen menetelmän, mutta tämä ei merkitse, että se

on joka suuntaan avartanut kokemusten kenttää, joka oli aikaisemman

tutkimustyön alueena. Päinvastoin: se on sitä supistanut useissa

kohdin, ja sen tehokkuus on aiheutunut juuri tästä supistuksesta.

Entisaikoina oli tehty paljon havaintoja, olipa kokeiltukin. Mutta

havainnot olivat olleet sattuman varassa, tähdänneet milloin minnekin.

Miten luotiin »kokeellinen menetelmä»? Siten, että otettiin jo

käytännössä olleet havainto- ja kokeilumenetelmät, mutta ei enää

sovellettu niitä kaikkiin mahdollisiin suuntiin, vaan taivutettiin ne

kohti yhtä ainoata päämäärää, _mittaa_, — jonkin vaihtuvan suureen,

joka otaksutaan joidenkin toisten vaihtuvien, samoin mitattavien

suureiden funktioksi. »Laki» sanan uudenaikaisessa merkityksessä

ilmaisee juuri vaihtuvien suureiden pysyväistä suhdetta. Uudenaikainen

tiede on niinmuodoin matematiikan tytär; se on syntynyt sinä päivänä,

jolloin algebra on kehittynyt riittävän voimakkaaksi ja notkeaksi

punoakseen todellisuuden pauloihinsa ja vangitakseen sen laskelmiensa

verkkoon. Ensinnä ilmaantuivat astronomia ja mekaniikka siinä

matemaattisessa muodossa, jonka uuden ajan tiedemiehet niille antavat.

Sitten kehittyi fysiikka — sekin matemaattisena. Fysiikka herätti

eloon kemian, joka samoin perustuu mittoihin, painojen ja tilavuuksien

vertailuihin. Kemiaa seurasi biologia, joka tosin ei esiinny

pelkästään matemaattisessa muodossa, mutta joka siitä huolimatta

haluaisi kovin mielellään johtaa elämän lait kemian ja fysiikan, ts.

välillisesti mekaniikan laeista. Loppujen lopuksi tieteemme niinmuodoin

suuntautuu kohti matematiikkaa, ihannettansa: se pyrkii ennen kaikkea

mittaamaan, ja milloin mittaamista ei vielä käy sovelluttaminen, kun

on rajoituttava esinettä kuvailemaan tai erittelemään, se osaa pitää

silmällä ainoastaan sitä puolta, joka voi myöhemmin olla mitattavissa.

Henkisten asiain olemukseen kuuluu, ettei niitä käy mittaaminen.

Uudenaikaisen tieteen ensimmäisenä tehtävänä täytyi niinmuodoin

olla keinojen keksiminen hengen ilmiöiden korvaamiseksi joillakin

niitä vastaavilla, mitattavilla ilmiöillä. Koska tajunta ja aivot

tosiaankin ovat yhteydessä keskenään, käytiin käsiksi aivoihin,

kiinnyttiin aivotoimintojen tosiasiaan, jonka olemusta kylläkään ei

tunneta, mutta josta tiedetään, että sen täytyy voida lopullisesti

selittyä molekyylien ja atomien liikkeeksi, ts. mekaanisluontoisiksi

tosiasioiksi, ja sovittiin siitä, että oli meneteltävä ikäänkuin

aivojen toiminnot ja henkiset toiminnot täydellisesti vastasivat

toisiansa. Henkeä koskeva tieteemme kokonaisuudessaan, samoin

koko metafysiikkamme, seitsemänneltätoista vuosisadalta aina

meidän päiviimme asti, muuten edellyttää sellaista ekvivalenssia.

Ajatus ja aivot esiintyvät samaamerkitsevinä sanoina, olkoonpa,

että tajunnan tapahtumat käsitetään aivotoiminnoista aiheutuviksi

ilmiöksi, kuten materialismi väittää, tai että ne asetetaan yhteen

tasoon käsittelemällä niitä saman alkutekstin kahtena erikielisenä

käännöksenä. Sanalla sanoen: ehdottoman _parallelismin_ hypoteesi

näyttää erinomaisen tieteelliseltä. Filosofia ja tiede ovat taipuvaisia

vaistomaisesti syrjäyttämään kaiken, mikä voisi tätä otaksumaa

vastustaa tai haitata. Niin näyttää, ensi silmäyksellä, olevan

laita niiden seikkojen, jotka herättävät »psyykillisen tutkimuksen»

mielenkiintoa, tai ainakin useiden niistä.

On tullut aika ottaa tuo hypoteesi tarkasteltavaksi ja tutkia, mihin

se kelpaa. En nyt korosta sen aiheuttamia teoreettisia vaikeuksia.

Olen toisessa yhteydessä osoittanut, että siinä ilmenee sisäinen

ristiriita kohta kun pidämme tarkoin kiinni sen väittämästä. Huomautan

lisäksi, ettei luonto varmaankaan ole ryhtynyt suotta toistelemaan

tajunnan kielellä sitä, minkä aivojen kuori on jo ilmaissut atomi-

tai molekyyliliikunnon muodossa. Jokainen tarpeeton elin surkastuu,

jokainen hyödytön toiminto häviää. Tajunta, joka olisi pelkkä

kaksoiskappale eikä itse toimisi, olisi aikoja sitten maailmasta

kadonnut, jos se ollenkaan olisi maailmaan ilmestynytkään; huomaammehan

hyvin, kuinka toimintamme käy tajuttomaksi sitä mukaa kuin tottumus

muuttaa sen konemaiseksi. En tahdo kumminkaan panna erikoista painoa

näihin teoreettisiin näkökohtiin. Väitän vain, etteivät tosiasiat

puolueettomasti tarkasteltuina vahvista parallelismihypoteesia, eivätpä

edes tee sitä otaksuttavaksikaan.

Kokemus onkin näyttänyt oikeuttavan puhumaan vain yhden ainoan

älyllisen toiminnon täsmällisestä paikallistamisesta; tarkoitan

muistia ja erikoisesti sanojen muistamista. Mitä tulee arvostelmiin

tai mihin muuhun ajatustoimintoon tahansa, ei meillä ole pienintäkään

aihetta otaksua niiden liittyvän aivoissa tapahtuviin liikkeisiin,

joiden jälkiä ne muka noudattelevat. Päinvastoin: sanamuistin

sairaudet — eli, kuten sanotaan, afasiatapaukset — vastaavat eräiden

aivopoimujen vioittumista, joten muistia on voitu pitää pelkkänä

aivojen toimintona ja luulla sanojen näkö-, kuulo- ja liikuntokuvien

olevan tallessa aivokuoressa jonkinlaisina valokuvauslaattoina, jotka

säilyttävät valovaikutelmia, tai fonografilevyinä, joihin on merkitty

äänivärähdyksiä. Jos tutkitte lähemmin niitä tapauksia, joiden

selitetään todistavan täsmällistä vastaavaisuutta ja jonkinlaista

tajunnanelämän kasvettumista aivojen elämään (tässä tietenkin jäävät

huomioonottamatta aistimukset ja liikkeet, sillä aivot epäilemättä

muodostavat aistimuksellis-liikunnollisen elimen), niin näette niiden

rajoittuvan muistin ilmiöihin ja huomaatte, että afasiatapausten

paikallistaminen, ja yksin se, näyttää aloittavan parallelistisen opin

kokeellisen todistamisen.

Afasian eri lajien perinpohjainen tutkiminen johtaa kumminkin aivan

toisenlaisiin tuloksiin; se osoittaa, ettei muistikuvia sovi verrata

aivoissa säilyviin kuvalaattoihin tai fonogrammeihin: minä olen sitä

mieltä, etteivät aivot säilytä menneisyyden kuvia, vaan keräävät

talteen liikunnollisia tottumuksia. En ryhdy tässä uudelleen esittämään

sitä kritiikkiä, jonka olen aikaisemmin kohdistanut yleisesti

vallinneeseen afasiateoriaan — kritiikkiä, joka silloin näytti

paradoksaaliselta ja joka tosiaankin kävi vastustamaan tieteellistä

dogmia, mutta jota edistyvä patologisen anatomian tutkiminen on

vahvistanut (epäilemättä tunnette professori Pierre Marien ja hänen

oppilaittensa työt). Tyydyn siis palauttamaan mieleen johtopäätökseni.

Huolellinen tosiasiain tutkiminen näyttää mielestäni osoittavan,

etteivät eri afasialaatuja luonnehtivat aivovioittumat koske itseänsä

muistikuvia ja ettei siis ole olemassa määrättyihin aivokuoren kohtiin

keräytyneitä muistikuvia, jotka sairaus muka tuhoaa. Vioittumat

tekevät todellisuudessa vain muistikuvien _herättämisen_ mahdottomaksi

tai hankalaksi; ne koskevat palauttamiskoneistoa ja yksin sitä.

Täsmällisemmin sanoen: aivojen tehtävänä on pitää huolta siitä, että

henki, muistimiellettä tarvitessaan, voi saada ruumiin paneutumaan

sellaiseen asenteeseen tai idättämään sellaista liikuntoa, joka tarjoaa

etsitylle muistimielteelle soveliaan kehyksen. Kun kehys on olemassa,

niin muistimielle sujuttautuu siihen itsestään. Aivoelin valmistaa

kehyksen, mutta ei tuota muistimiellettä. Siinä se oppi, jonka saamme

sanamuistin sairauksista ja johon muuten jo muistin psykologinen

erittely viittaa.

Kun siirrymme tarkastelemaan toisia älyllisiä toimintoja, havaitsemme

helposti, etteivät tosiasiat taivuta meitä lähinnä omaksumaan henkisen

elämän ja aivojen elämän välistä ankaraa parallelismia tehostavaa

hypoteesia. Älyllisessä työssä yleensä, muistin toiminnoissa, aivojen

tehtävänä näyttää olevan vain saada ruumiissa syntymään liikkeitä ja

asenteita, jotka _näyttelevät_ sen, mitä henki _ajattelee_ tai mitä

ajattelemaan olosuhteet sitä houkuttelevat. Saman asian olen eräässä

toisessa yhteydessä ilmaissut nimittämällä aivoja »pantomiimielimeksi».

Lisäsin silloin: »Se, joka voisi luoda silmäyksen täydessä toiminnassa

oleviin aivoihin, seurata atomien liikehtimistä ja tulkita kaiken

näkemänsä, epäilemättä tietäisi jotakin siitä, mitä tajunnassa

tapahtuu, mutta tietäisi vain vähän. Hän tietäisi sen, mikä on

ruumiillisten eleiden, asenteiden ja liikkeiden ilmennettävissä,

sen tajunnantilaan sisältyvän määrän toimintaa, joka on teoksi

purkautumassa tai vasta syntymässä; kaikki muu jäisi häneltä

näkemättä. Niihin ajatuksiin ja tunteisiin nähden, jotka kehkeytyvät

tajunnassa itsessään, hän olisi samassa asemassa kuin katselija, joka

selvästi näkee kaikki, mitä näyttelijät näyttämöllä tekevät, mutta ei

kuule sanaakaan heidän puheestansa.» Toisin sanoen: hän olisi kuin

henkilö, joka havaitsee sinfoniasta ainoastaan orkesterinjohtajan

tahtipuikon liikkeet. Aivojen ilmiöiden ja henkisen elämän välinen

suhde on tosiaankin sama kuin orkesterinjohtajan eleiden suhde

sinfoniaan: ensiksi mainitut vain kuvaavat jälkimmäisten liikunnollisia

ilmennyksiä; mitään muuta ne eivät tee. Aivokuoresta ei niinmuodoin

löydy mitään korkeampiin henkisiin toimintoihin kuuluvaa. Paitsi

aistimistoimintoja ei aivoilla ole muuta tehtävää kuin muuttaa eleiksi,

sanan laajimmassa merkityksessä, henkistä elämää.

Myönnän muuten, että tämä mimiikka on mitä tärkeintä. Sen nojalla

me sujuttaudumme todellisuuteen, sopeudumme siihen, vastaamme

olosuhteiden kiihokkeisiin soveliain toiminnoin. Jos tajunta ei olekaan

aivojen funktio, niin aivot kumminkin kiinnittävät tajuntaa siihen

maailmaan, jossa elämme; ne ovat elämän tarkkaamisen elin. Niinpä

voikin vähäinen aivoissa tapahtuva muutos, esimerkiksi ohimenevä

alkoholi- tai oopiumimyrkytys — ja sitäkin suuremmalla syyllä jatkuva

myrkyttyneisyys, jollaisen nojalla mielenvikaisuus epäilemättä on

useimmiten selitettävissä — aiheuttaa henkisen elämän täydellisen

häiriytymisen. Asia ei koske suoranaisesti henkeä. Ei pidä luulla,

kuten usein tehdään, että myrkky on etsinyt aivokuoresta jonkin

mekanismin, joka muka on määrätyn ajattelumuodon aineellinen aspekti,

että se on saattanut tuon mekanismin epäjärjestykseen ja että sairas

senvuoksi on sekaisin. Vioittuma vaikuttaa häiriötä rataslaitoksessa

ja saa aikaan sen, ettei ajatus enää täsmällisesti kytkeydy olioihin.

Vainohulluuden ahdistama mielipuoli voi yhä ajatella loogillisesti,

mutta hänen ajattelunsa liikkuu todellisuuden rajojen ulkopuolella,

kuten täysijärkisen ajattelu hänen nähdessään unta. Ajatuksemme

suuntaaminen kohti toimintaa, sen saattaminen valmistelemaan tekoa,

jota olosuhteet vaativat — ne ovat aivojemme tehtävät.

Mutta siten ne kanavoivat ja samalla rajoittavat hengen elämää. Ne

estävät meitä silmäilemästä oikeaan ja vasempaan ja, vielä useammin,

taaksepäin; ne vaativat meitä katselemaan suoraan eteenpäin,

siihen suuntaan, johon meidän on kuljettava. Eikö tämä ilmene jo

muistitoiminnossa? Monet seikat näyttävät viittaavan siihen, että

menneisyys säilyy pienimpiä yksityiskohtiansa myöten ja ettei

varsinaista unohtumista ole olemassakaan. Olette kuulleet puhuttavan

hukkuvista ja hirsipuussa riippuvista, jotka pelastuttuaan kertovat

nähneensä yhtenä tuokiona koko menneisyytensä ilmielävänä edessään.

Voisin kertoa teille toisiakin esimerkkejä, sillä ilmiö ei ole,

kuten on väitetty, tukehtumisen aiheuttama. Se esiintyy yhtä hyvin

alppikiipeilijällä, joka luiskahtaa rotkoon, tai sotilaalla, jota

vihollinen tähtää ja joka tuntee olevansa hukassa. Koko menneisyytemme

säilyy katkeamatta, ja meidän tarvitsisi vain kääntyä havaitaksemme

sen; mutta me emme voi emmekä saakaan kääntyä. Emme saa, koska

tarkoituksenamme on eläminen ja toimiminen ja koska elämä ja toiminta

tähtäävät eteenpäin. Emme voi, koska aivokoneiston tehtävänä on

juuri menneisyyden kaihtaminen, sellainen järjestely, että jokaisena

hetkenä kuultaa näkyviin vain se, mikä voi valaista hetken tilannetta

ja hyödyttää toimintaamme, vieläpä niin, että tuon hyödyllisen

muistikuvan _palauttaminen_ tapahtuu himmentämällä kaikki muistikuvat,

lukuunottamatta yhtä, sitä, joka herättää meissä mielenkiintoa ja

jota ruumiimme mimiikka jo luonnostelee. Jos nyt elämän tarkkaaminen

hetkeksi heikontuu — en puhu tässä tahallisesta tarkkaavaisuudesta,

joka on hetkellistä ja yksilöllistä, vaan alinomaisesta, kaikille

yhteisestä luonnon luomasta tarkkaavaisuudesta, jota sopisi nimittää

»suvun tarkkaavaisuudeksi» — silloin henki, jonka katse oli pakosta

suuntautunut eteenpäin, pääsee laukeamaan tavanomaisesta vireestänsä ja

kääntyy samalla katsomaan taaksensa; sieltä se löytää koko historiansa.

Menneisyyden kokonaisnäky johtuu niinmuodoin äkillisestä elämään

kohdistuvan mielenkiinnon herpautumisesta, jonka aiheuttaa uhkaava

varma kuolema. Siihen saakka oli aivojen, muistin elimen tehtävänä

ollut kiinnittää tarkkaavaisuutta elämään, hyödyllisellä tavalla

supistaa tajunnan kenttää.

Se, mitä sanon muistista, koskee yhtä hyvin havaintoa. En voi tässä

ryhtyä esittämään yksityiskohtaista todistusta, jota olen aikaisemmin

yrittänyt; riittäköön, kun huomautan, että kaikki käy epäselväksi,

jopa käsittämättömäksikin, jos aivokeskuksia pidetään eliminä,

jotka kykenevät muuttamaan aineen värähtelyjä tajunnan tiloiksi,

ja että sitävastoin kaikki selviää, jos noita keskuksia (ja niitä

aistimuslaitteita, joihin ne liittyvät) pidetään vain valintavälineinä,

joiden tehtävänä on erotella mahdollisten havaintojemme äärettömästä

piiristä ne, joiden tulee muuttua todellisuudeksi. Leibniz väitti

jokaisen monadin ja niinmuodoin, _a fortiori_, jokaisen niistä

monadeista, joita hän nimittää hengiksi, sisältävän koko todellisuuden

kuvan, tajuisen tai tajuttoman. Minä en mene niin pitkälle, mutta

olen sitä mieltä, että mahdollisen havaintomme kehä sisältää paljon

enemmän kuin todellisen ja että tässäkin on ruumiimme tehtävänä

karsia pois tajunnasta kaikki se, mikä ei tarjoa meille minkäänlaista

käytännöllistä mielenkiintoa, kaikki se, mikä ei sovellu toimintaamme.

Aistielimet, hermot ja aivokeskukset, siis kanavoivat ulkoapäin

tulevat vaikutukset siten merkiten ne urat, joihin oma vaikutuksemme

voi suuntautua. Mutta siten ne rajoittavat nykyisyyden havaitsemista

samoin kuin muistin aivomekanismit supistavat menneisyytemme kuvaa.

Jos nyt joidenkin hyödyttömien, »unenkaltaisten» muistikuvien onnistuu

pujahtaa tajuntaan käyttämällä hyväkseen hetkellistä elämäntarkkaamisen

herpautumista, eikö silloin voisi olla normaalisen havaintomme

ympärillä jonkinlaisena reunuksena havaintoja, jotka useimmiten

pysyttelevät tajuttomina, mutta ovat aina valmiit astumaan tajuntaan

ja pääsevätkin sinne eräissä poikkeustapauksissa tai eräissä erikoisen

alttiissa henkilöissä? Jos tällaisia havaintoja on olemassa, niin ne

eivät kuulu yksinomaan klassillisen psykologian alaan: niitä tulisi

»psyykillisen tutkimuksen» käsitellä.

Älkäämme myöskään unohtako, että selvät jakoviivat ovat avaruuden

aiheuttamat. Ruumiimme ovat avaruudessa toistensa ulkopuolella, ja eri

tajunnat, mikäli ne liittyvät ruumiiseen, ovat välimatkojen päässä

toisistaan. Mutta jos ne ovat vain osaltaan ruumiin yhteydessä, niin

sopii otaksua, että ne muuten ovat yhteydessä keskenään. Eri tajuntain

välillä voisi joka hetki tapahtua endosmoosin ilmiöihin verrattavaa

vaihtoa. Jos tällainen yhteys ja vuorovaikutus on olemassa, niin

luonto on ryhtynyt varokeinoihinsa tehdäkseen sen vaarattomaksi, ja

todennäköisesti on eräiden mekanismien erikoisena tehtävänä painaa

tajuttomuuteen siten mieleen työntyvät kuvat, koska ne olisivat kovin

hankalia jokapäiväisessä elämässä. Jokin niistä saattaisi sentään yhä

pujahtaa varkain esiin, varsinkin, jos estokoneistot toimivat huonosti,

ja juuri niitä koskisi »psyykillinen tutkimus». Siten voisivat syntyä

todenmukaiset hallusinaatiot, siten ilmestyä »elävien haamut».

Mitä enemmän perehdymme siihen ajatukseen, että tajunta ulottuu

elimistöä avarammalle, sitä luonnollisempana pidämme, että henki jää

eloon ruumiin kuollessa. Jos henkinen elämä noudattelisi orjallisesti

aivojen elämää, ellei inhimillisessä tajunnassa olisi mitään muuta

kuin se, mitä on aivoihin kirjoitettu, niin voisimme myöntää tajunnan

seuraavan ruumiin kohtaloa, otaksua sen kuolevan ruumiin keralla.

Jos taas tosiasiat, tutkittuina kaikista järjestelmistä riippumatta,

johtavat meidät päinvastoin pitämään henkistä elämää verrattomasti

avarampana kuin aivojen elämää, eloonjääminen käy niin todennäköiseksi,

että todistusvelvollisuus kuuluu sille, joka sen kieltää, paljoa

pikemmin kuin sen kannattajalle, sillä, kuten olen aikaisemmin sanonut,

»ainoa aihe uskoa tajunnan kuolemassa sammuvan on se, että näemme

ruumiin joutuvan hajoamistilaan, ja tämä aihe käy merkityksettömäksi,

jos melkein koko tajunnan riippumattomuus ruumiista on sekin havaittu

tosiasia».

Siinä ovat, lyhyesti esitettyinä, ne päätelmät, joihin minua johtaa

tunnettujen tosiasiain puolueeton tarkastelu. On selvää, että pidän

psyykkiselle tutkimukselle avautuvaa työkenttää sangen laajana,

jopa rajattomanakin. Tämä uusi tiede on piankin voittava takaisin

menetetyn ajan. Matematiikka juontuu Kreikan muinaisuudesta,

fysiikka on jo kolmen—neljänsadan vuoden ikäinen, kemia on syntynyt

kahdeksannellatoista vuosisadalla, biologia on melkein yhtä vanha,

mutta psykologia on eilispäivän tuote ja »psyykillinen tutkimus»

sitäkin nuorempi. Onko syytä pahoitella tätä myöhästymistä? Olen

joskus kysynyt itseltäni, kuinka olisi käynyt, jos uudenajan tiede

ei olisikaan ottanut lähtökohdakseen matematiikkaa suuntautuakseen

mekaniikan, astronomian, fysiikan ja kemian merkitsemiin suuntiin,

jos se ei olisi kohdistanut koko tarmoansa aineen tutkimiseen, vaan

olisi aloittanut työnsä tarkastelemalla henkeä — jos esimerkiksi

Kepler, Galilei ja Newton olisivat olleet psykologeja. Olisimme

epäilemättä saaneet sielutieteen, josta nyt emme voi muodostaa

itsellemme kalpeintakaan käsitystä — enempää kuin ennen Galileita

olisi voitu kuvitella, mitä fysiikkamme on oleva; tuo psykologia olisi

luultavasti ollut nykyiseen psykologiaamme samassa suhteessa kuin

meidän fysiikkamme Aristoteleen fysiikkaan. Kaikille mekanistisille

käsityksille vieraana tiede suinkaan ei olisi syrjäyttänyt _a priori_

sellaisia ilmiöitä kuin meidän tutkimamme, vaan olisi käynyt täysin

innoin niihin käsiksi; »psyykillinen tutkimus» kenties olisi ollut

eräitä sen kaikkein tärkeimpiä huolia. Kunhan yleisimmät henkisen

toiminnallisuuden lait olisi ehditty keksiä (kuten keksittiin

mekaniikan perusteet), olisi siirrytty puhtaan hengen alueelta

elämään: olisi syntynyt biologia, mutta vitalistinen biologia, aivan

toisenlainen kuin nykyinen senniminen tieteenhaara, biologia, joka

olisi ryhtynyt etsimään elollisten olioiden aistittavien muotojen takaa

sitä sisäistä, näkymätöntä voimaa, jonka ilmennyksiä muodot ovat.

Tuohon voimaan me emme pääse vaikuttamaan, koska henkeä käsittelevä

tieteemme on vielä kapaloissaan; senvuoksi oppineet eivät olekaan

väärässä soimatessaan vitalismia hedelmättömäksi opiksi: se on

hedelmätön nykyään, mutta ei ole oleva hedelmätön aina, ja tämä soimaus

olisi vältetty, jos uudenajan tiede olisi ryhtynyt asioihin toiselta

taholta. Tämän vitalistisen biologian ohella olisi syntynyt lääketiede,

joka olisi korjannut _välittömästi_ vitaalisen voiman puutoksia, joka

ei olisi pitänyt silmällä vaikutuksia, vaan syytä, ei kehäviivaa, vaan

keskipistettä: suggestioterapia, tai yleisemmin sanoen hengen vaikutus

henkeen, olisi voinut kehittyä muotoihin ja mittasuhteisiin, joista

meillä ei ole aavistustakaan. Niin olisi saanut alkunsa, niin olisi

kehkeytynyt henkistä toiminnallisuutta käsittelevä tiede. Mutta kun

tiede sitten seuraillen hengen ilmennyksiä yhä alenevassa sarjassa

elämän ja elollisen aineen läpi kuljettuansa olisi vähitellen saapunut

elottomaan aineeseen, niin se olisi äkkiä pysähtynyt, hämmästyneenä,

ymmällä. Se olisi yrittänyt sovelluttaa tähän uuteen tutkimusesineeseen

tavanmukaisia menetelmiänsä eikä olisi päässyt siihen mitenkään käsiksi

enempää kuin laskelma- ja mittausmenetelmät ovat nykyään päässeet

käsiksi hengen ilmiöihin. Silloin olisi mystiikan valtakuntana ollut

aine eikä henki. Otaksun sitten, että jossakin tuntemattomassa maassa —

esimerkiksi Amerikassa, mutta sellaisessa Amerikassa, jota ei Eurooppa

olisi löytänyt ja joka ei olisi joutunut mihinkään yhteyteen kanssamme

— olisi kehittynyt tiede, täysin samanlainen kuin meidän nykyinen

tieteemme kaikkine mekaanisine sovellutuksinensa. Aika ajoin olisivat

Irlannin tai Bretagnen rannikoilta aavalle ulapalle uskaltautuneet

kalastajat voineet nähdä etäällä, taivaanrannalla, amerikkalaisen

aluksen kulkemassa täyttä vauhtia vastatuuleen — ilmiön, jota me

nimitämme höyrylaivaksi. He olisivat palattuaan kertoneet näkemiänsä.

Olisiko heitä uskottu? Todennäköisesti ei. Heidän tiedonantojansa olisi

epäilty sitä enemmän mitä perinpohjaisemmin mielet olisi vallannut

puhtaasti psykologinen tiede, suuntautumiseltansa fysiikan ja kemian

täydellinen vastakohta. Silloin olisi epäilemättä perustettu seura,

samanlainen kuin nyt — mutta tällä kertaa _fyysillisen_ tutkimuksen

seura — joka olisi kuulustellut todistajia, tutkinut ja arvostellut

heidän tiedonantojansa, osoittanut höyrylaivojen »ilmestymiset»

uskottaviksi. Mutta kun tutkimusseuralla ei olisi toistaiseksi ollut

käytettävänänsä muuta kuin tämä historiallinen tai kriitillinen

menetelmä, se ei olisi voinut hälventää niiden epäilyksiä, jotka

olisivat sitä kehottaneet — koska se uskoi näiden ihmeellisten alusten

olemassaoloon — valmistamaan sellaisen aluksen ja panemaan sen

liikkeelle.

Niin minä toisinaan haaveksin. Mutta kesken haaveitani minä piankin

havahdun ja sanon itselleni. Ei! Ei ole ollut mahdollista eikä

suotavaakaan, että ihmishenki noudattelee sellaista kulkusuuntaa.

Se ei ole ollut mahdollista, koska jo uusien aikojen koitteessa oli

olemassa matematiikka ja koska välttämättä täytyi aluksi kirvoittaa

siitä ilmi kaikki, mitä se saattoi antaa tähän maailmaan kohdistuvien

tietojemme kartuttamiseksi: saaliista ei sovi luopua, kun vastineena

on kenties pelkkä varjo. Mutta jos se olisikin ollut mahdollista, ei

olisi ollut psykologisen tieteen oman menestyksen kannalta suotavaa,

että ihmishenki olisi ensinnä käynyt siihen käsiksi. Jos näet olisi

tällä alueella käytelty työtä, kykyä ja neroa yhtä suuri määrä kuin

on uhrattu ainetta tutkiviin tieteisiin, niin epäilemättä olisi

hengen tunteminen voitu kehittää sangen pitkälle. Mutta jotakin

siitä sentään olisi aina puuttunut, jotakin arvaamattoman kallista,

jota vailla kaikki muu menettää paljonkin arvostaan: täsmällisyys,

tarkkuus, huolellinen todistaminen, tottumus sen erottamiseen,

mikä on vain mahdollista tai todennäköistä, siitä, mikä on varmaa.

Ei pidä luulla, että nuo ovat älyn luontoperäisiä ominaisuuksia.

Ihmiskunta on tullut toimeen ilman niitä hyvinkin pitkiä aikoja,

ja ne eivät olisi kenties milloinkaan ilmestyneet maailmaan, ellei

olisi sattunut muinoin eräässä Kreikanmaan kolkassa olemaan kansaa,

jolle likimääräisyys ei riittänyt ja joka keksi täsmällisyyden. Oliko

matemaattinen todistus — kreikkalaisen nerouden tuote — tässä kohden

vaikutus vaiko syy? En tiedä; mutta kieltämättä on todistuksen tarve

juuri matematiikan avulla levinnyt laajalti vallaten ihmismielessä

alaa sitä enemmän, mitä suuremman määrän aineellisia ilmiöitä

matemaattinen tiede mekaniikan välityksellä sulki piiriinsä. Tottumus

asettaa konkreettisen todellisuuden tutkimukselle samoja täsmällisyys-

ja tarkkuusvaatimuksia, jotka ovat matemaattiselle ajattelulle

luonteenomaiset, on niinmuodoin luontumus, josta saamme kiittää aineen

tieteitä ja jota meillä ei olisi ollut ilman niitä. Senvuoksi olisi

suoraa päätä henkisiin tutkimusesineisiin kohdistuva tiede jäänyt

epävarmaksi ja epämääräiseksi, miten pitkälle se olisikaan kehittynyt:

se ei kukaties olisi milloinkaan erottanut sitä, mikä on vain

todennäköistä, siitä, mikä on lopullisesti todeksi tunnustettava. Nyt

sitävastoin, kun perinpohjaisesti ainetta tutkittuamme kykenemme tuon

eron havaitsemaan ja meissä on sen edellyttämät ominaisuudet, voimme

pelkäämättä lähteä psykologisten realiteettien melkein tutkimattomalle

alueelle. Jos etenemme viisaan uskaliaasti ja luovumme huonosta

metafysiikasta, joka haittaa liikkeitämme, niin hengen tiede voi johtaa

tuloksiin, jotka kohoavat kaikkia toiveitamme korkeammalle.