SIELU JA RUUMIS

Tämän esitelmän nimenä on »Sielu ja ruumis», toisin sanoen henki ja

aine, toisin sanoen kaikki, mitä on olemassa, vieläpä, jos saa uskoa

erästä filosofia, jonka otamme kohta puheeksi, jotain sellaistakin,

mikä ei ole olemassa. Mutta rauhoittukaahan. Tarkoitukseni ei ole

syventyä tutkimaan aineen enempää kuin hengenkään luontoa. Kaksi asiaa

voi erottaa toisistaan, voipa määritellä niiden välisiä suhteitakin

tarvitsematta silti tuntea niiden molempien laatua. Minun on tällä

hetkellä mahdoton tutustua kaikkiin minua ympäröiviin henkilöihin,

mutta siitä huolimatta minä erotun heistä, näenpä myös, mikä on heidän

tilanteensa minuun nähden. Samoin on ruumiin ja hengen laita: niiden

sisimmän laadun määritteleminen on tehtävä, joka johtaisi meidät

etäälle; sen sijaan on helpompi saada tietää, mikä niistä yhdistää ja

mikä erottaa, sillä tämä yhdistyminen, samoinkuin eroaminenkin, on

kokemusperäinen tosiasia.

Ensinnäkin: mitä sanoo tässä kohden tavallisen terveen järjen välitön

ja teeskentelemätön kokemus? Jokainen meistä on ruumiillinen kappale,

samojen lakien alainen kuin kaikki muutkin aineen osat. Työnnettäessä

se etenee, vedettäessä väistyy taaksepäin, nostettuna ja omiin

valtoihinsa heitettynä se putoaa. Mutta näiden liikkeiden ohella,

jotka aiheuttaa mekaanisesti ulkonainen syy, on olemassa toisia,

jotka näyttävät johtuvan sisäisestä ja eroavat jyrkästi edellisistä

arvaamattoman luonteensa vuoksi; niitä nimitetään »tahallisiksi».

Mikä on niiden aiheuttaja? Se, mitä me kaikki ilmaisemme sanalla

»minä». Entä mitä on tuo _minä_? Jotakin, mikä näyttää, syystä tahi

syyttä, joka taholta tulvivan siihen liittyvän ruumiin ulkopuolelle,

ulottuvan sitä kauemmaksi sekä avaruudessa että ajassa. Ensinnäkin

avaruudessa, sillä ruumiimme pysyy sitä rajoittavien täsmällisten

ääriviivojen piirissä; aistimiskykymme, varsinkin näön nojalla me

sitävastoin irtaudumme kauas ruumiimme rajoista, siirrymme aina

tähtiin saakka. Toiseksi ajassa, sillä ruumis on ainetta, aine asuu

nykyisyydessä, ja jos menneisyys tosin onkin jättänyt siihen jälkiä,

ovat ne menneisyyden jälkiä ainoastaan tajunnalle, joka ne havaitsee

ja tulkitsee havaitsemansa sen valossa, mitä muistaa: tajunta se

säilyttää menneisyyden, käärii sen ympärillensä sitä mukaa kuin

aika kuluu ja valmistelee sen avulla tulevaisuutta, jonka luomiseen

ottaa osaa. Tahallinen teko, josta vastikään puhuimme, on sekin

vain kokonaistulos aikaisemmissa kokemuksissa opituista liikkeistä,

jotka taivuttaa joka kerta uuteen suuntaan tuo tajuinen voima, jonka

tehtävänä näyttää olevan tuoda maailmaan alinomaa jotakin uutta. Niin,

se luo uutta ulkopuolellensa, koska se piirtää avaruuteen ennakolta

arvaamattomia liikkeitä. Samaten se luo uutta oman itsensä piirissä,

koska tahallinen toiminta vaikuttaa takaisin tahtojaansa, muovailee

jossakin määrin sen henkilön luonnetta, josta kumpuaa ilmi, ja

suorittaa jonkinlaisen ihmeen kautta sen omaan itseensä kohdistuvan

luomistyön, joka ilmeisesti näyttää olevan inhimillisen elämän

varsinaisena kohteena. Lyhyesti sanoen: paitsi ruumista, joka rajoittuu

ajassa nykyhetkeen ja avaruudessa omaan paikallisuuteensa, joka toimii

automaattisesti ja vastaa mekaanisesti ulkoapäin tuleviin vaikutuksiin,

me havaitsemme jotakin, mikä ulottuu avaruudessa paljon etäämmälle

kuin ruumis ja kestää ajassa, jotakin, mikä kysyy tai vaatii ruumiilta

liikkeitä, jotka eivät enää ole automaattisia ja ennakolta arvattuja,

vaan arvaamattomia ja vapaita. Tämä »jokin», joka tulvii kaikilta

tahoilta ruumista kauemmaksi ja luo tekoja luoden itsensä uudelleen,

on »minä», »sielu», henki, — sillä henki merkitsee juuri voimaa, joka

voi kehitellä itsestään enemmän kuin oman sisältönsä, antaa takaisin

enemmän kuin saa, lahjoittaa enemmän kuin omistaa. Tämän me olemme

huomaavinamme. Siltä asia näyttää.

Sanotaan: »Hyvä, siltä näyttää, mutta ei sen enempää.» Katsokaa

tarkemmin. Ja kuunnelkaa tiedettä. Ensinnäkin tunnustanette, ettei

tuo »sielu» milloinkaan toimi nähtenne, ilman ruumista. Ruumis

seuraa sitä syntymästä kuolemaan asti, ja jos otaksutaankin sielun

olevan siitä todella erotettavissa, näyttää kaikesta päättäen siltä

kuin ne molemmat olisivat erottamattomasti toistensa yhteydessä.

Tajuntanne häviää, jos hengitätte kloroformia, se kiihtyy, jos

nautitte alkoholia tai kahvia. Lievä myrkytys voi jo antaa aihetta

syvällisiin älyn, aistimiskyvyn ja tahdon häiriöihin. Kestävä

myrkytys, jollaisen jättävät jälkeensä eräät tarttuvat taudit,

aiheuttaa mielenvikaisuutta. Jos onkin totta, ettei mielenvikaisten

ruumiita avattaessa aina havaita vioittumia aivoissa, on toisaalta

varmaa, että niitä usein ilmenee, ja milloin ei ole näkyvää vammaa,

ovat sairauden epäilemättä aiheuttanut kudoksissa tapahtuneet

kemialliset muutokset. Sijoittaahan tiede sitäpaitsi määrättyihin

aivojen poimuihin määrättyjä henkisiä toimintoja, esimerkiksi äsken

puheenaolleen tahallisten liikkeiden suorittamiskyvyn. Ns. Rolandin

vyöhykkeessä, otsa- ja päälakilohkon välimailla sattuvat vioittumiset

aiheuttavat käsivarren, jalan, kasvojen ja kielen liikkeiden

häviämisen. Muistikin, josta teette hengen oleellisimman toiminnon,

on voitu osittain paikallistaa: kolmannen vasemmanpuolisen otsapoimun

juuressa sijaitsevat puhe-elinten liikkeiden muistit, ensimmäiseen

ja toiseen vasemmanpuoliseen ohimopoimuun kuuluvalla alueella

säilyy sanojen äänen muisti, toisen vasemmanpuolisen päälakipoimun

takaosassa ovat tallella sanojen ja kirjainten näkökuvat jne. Voimme

mennä kauemmaksikin. Sanoitte sielun ulottuvan sekä avaruudessa että

ajassa kauemmaksi kuin ruumis, johon se liittyy. Katsokaamme, kuinka

on asian laita, mitä avaruuteen tulee. Näkö ja kuulo tosin ulottuvat

ruumiin rajoja etäämmälle, mutta mistä syystä? Siksi, että etäältä

saapuneet värähtelyt ovat vaikuttaneet silmään ja korvaan tunkeutuen

aivoihin asti; siellä, aivoissa, kiihotus on muuttunut kuulo- tai

näköaistimukseksi; havainto tapahtuu niinmuodoin ruumiin sisäpuolella

sitä avartamatta. Entä miten on ajan laita? Te väitätte hengen

sisältävän menneisyyden ruumiin sitävastoin rajoittuessa nykyisyyteen,

joka alkaa alinomaa uudelleen. Mutta jos voimme palauttaa mieleemme

menneisyyttä, tapahtuu se vain sen nojalla, että ruumiimme säilyttää

sen jäljet. Olioiden aivoihin tekemät vaikutelmat säilyvät, niinkuin

kuvat herkennetyssä laatassa tai fonogrammit fonografilevyissä; samoin

kuin levy toistaa sävelen, kun koneisto pannaan käyntiin, herättävät

aivot muistikuvan, kun tahallinen värähtely koskettaa sitä kohtaa,

missä vaikutelma on tallessa. Niinpä ei »sielu» ulotu ruumista

kauemmaksi ajan enempää kuin avaruudenkaan piirissä... Mutta onko

todellakin olemassa ruumiista erotettava sielu? Mehän näimme, että

aivoissa tapahtuu lakkaamatta muutoksia, tai, täsmällisemmin sanoen,

molekyylien ja atomien siirtymisiä ja uusia ryhmittymisiä. Toiset

niistä ilmenevät niin sanottuina aistimuksina, toiset muistikuvina, ja

joukossa on epäilemättä sellaisia, jotka vastaavat kaikkia älyllisiä,

aistimuksellisia ja tahdollisia tosiasioita. Tajunta tulee siihen

lisäksi jonkinlaisena fosforihohteluna; se muistuttaa valojuovaa,

joka noudattelee ja kuvaa pimeässä seinäpintaa vasten raapaistun

tulitikun liikettä. Tuo noidantuli, joka tuokion ajan valaisee

niin sanoaksemme itseänsä, luo omituisia sisäisiä näköharhoja; sen

vuoksi tajunta kuvittelee muodostelevansa, ohjaavansa, synnyttävänsä

liikkeitä, joiden pelkkä tulos se on; tästä johtuu usko vapaaseen

tahtoon. Todellisuudessa asian laita on niin, että jos voisimme

pääkallon läpi nähdä, mitä työskentelevissä aivoissa tapahtuu, jos

meillä olisi sen sisällön tarkastelua varten käytettävissä välineitä,

jotka suurentaisivat miljoonia kertoja enemmän kuin tehokkaimmat

mikroskooppimme, jos siten olisimme näkemässä aivokuoren pienimpien

osasten, molekyylien, atomien ja elektronien karkeloa ja jos toisaalta

omistaisimme aivo- ja sieluelämän vastaavaisuustaulukon, sanakirjan,

jonka avulla voisi kääntää jokaisen liikekuvion ajatuksen ja tunteen

kielelle, niin tietäisimme yhtä hyvin kuin luuloteltu »sielu» kaikki,

mitä se ajattelee, tuntee ja tahtoo, kaikki, mitä se luulee tekevänsä

vapaasti, vaikka onkin mekaanisen lain alainen. Tietäisimmepä asiat

paljon paremminkin kuin se, sillä tuo niinsanottu tajuinen sielu

valaisee ainoastaan vähäiseltä osalta aivojen sisäistä liikettä, se on

pelkkää virvatulten leikkiä joidenkin etuoikeudellisten atomiryhmien

yläpuolella; meidän näkyviimme sitävastoin avautuisivat kaikkien

atomien kaikki ryhmittymät, aivojen sisäpuolella tapahtuva liike

kokonaisuudessaan. Teidän »tajuinen sielunne» on korkeintaan vaikutus,

joka havaitsee vaikutuksia; me sitävastoin näkisimme sekä syyt että

vaikutukset.

Tuohon tapaan puhutaan toisinaan tieteen nimessä. Mutta eikö olekin

varsin ilmeistä, että jos nimitetään »tieteelliseksi» sitä, mikä on

havaittu tai havaittavissa, todistettua tai todistettavissa, niin

äskeisenlainen päätelmä ei ole millään muotoa tieteellinen, koska

tieteen nykyisessä vaiheessa emme näe vähintäkään mahdollisuutta

sen todentamiseen. Vedotaan tosin siihen, että energian säilymistä

koskevan lain mukaan pienimmänkin uuden voima- tai liikehiukkasen

syntyminen kaikkeudessa on mahdotonta ja että tuo laki kumoutuisi,

jos tapahtumat eivät olisi luonteeltansa mekaanisia, kuten edellä

kuvailimme, vaan lisäksi tulisi tahto, joka luo vapaita tekoja. Mutta

sellainen päättelijä toteaa vain sellaista, mikä on kysymyksenalaista,

sillä energian säilymisen laki, kuten kaikki fysikaaliset lait, on

pelkkä fysikaalisia ilmiöitä koskevien huomioiden yhteenveto. Se

ilmaisee, mitä tapahtuu alueella, missä kukaan ei ole milloinkaan

väittänyt ilmenevän oikkuja, valintaa tai vapautta, ja tärkeätä on

nimenomaan saada selville todentuuko se sellaisissakin tapauksissa,

missä tajunta (joka lopultakin merkitsee havaintokykyä ja suorittaa

kokeita omalla tavallansa) tuntee vapaan toiminnallisuuden

läheisyyden. Kaikkea sitä, mikä välittömästi tarjoutuu aisteille

tai tajunnalle, kaikkea sitä, mikä on kokemuksen, ulkonaisen tai

sisäisen, kohteena, tulee pitää todellisena, mikäli ei ole todistettu

sen olevan pelkkää näennäistä. Joka tapauksessa on varmaa, että me

tunnemme olevamme vapaat, että välitön vaikutelmamme on sellainen.

Todistamisvelvollisuus kuuluu niinmuodoin niille, jotka väittävät

tuota tuntoa hairahduttavaksi. Mitään sentapaista he eivät todista,

koskapa vain mielivaltaisesti ulottavat tahallisia toimintoja

koskevaksi lain, joka on todennettu tapauksissa, joissa tahto ei ole

osallisena. On muuten varsin mahdollista, että jos tahto kykeneekin

luomaan energiaa, luodun energian määrä on liian vähäinen voidakseen

havaittavasti vaikuttaa mittausvälineisiimme. Siitä huolimatta sen

vaikutus saattaa olla suunnaton, kuten kipinän, joka räjähdyttää

ruutiaitan. En ryhdy nyt tätä kohtaa syvemmin tutkimaan. Tyydyn

huomauttamaan, että jos tarkastelemme erikoisesti tahallisen

liikkeen mekanismia, hermoston toimintaa ylipäänsä ja vihdoin elämän

itsensä ydinominaisuuksia, johdumme päättelemään, että tajunnan

alinomaisena taidokkaana menetelmänä, kaikkein alkeellisimmissa

elämänmuodoissa ilmenevistä alkuvaiheista lähtien, on fyysillisen

determinismin taivuttaminen omien tarkoitusperiensä palvelukseen

tai pikemmin energian säilymisen lain vastakkaiseksi kääntäminen

saamalla aine valmistamaan yhä intensiivisemmin yhä käyttökelpoisempia

räjähdysaineita: niin ollen riittää erinomaisen heikko toiminta, kuten

kitkatonta pistoolinliipaisinta vaivattomasti painavan sormen liike,

vapauttamaan haluttuna hetkenä valittuun suuntaan mitä suurimman

määrän keräytynyttä energiaa. Lihasten sisältämä glykogeeni on

tosiaankin oikeata räjähdysainetta; sen nojalla tapahtuu tahallinen

liike. Sellaisten räjähdysaineiden valmistaminen ja hyväkseen

käytteleminen näyttää olevan elämän alinomaisena ja oleellisena huolena

alkaen sen ensimmäisestä esiintymisestä mielin määrin muuttuvissa

protoplasmamassoissa aina sen täydelliseen kehkeytymiseen asti

organismeissa, jotka kykenevät vapaasti toimimaan. Kuten jo sanoin,

en kumminkaan tahdo nyt kiinnittää erikoisesti huomiota seikkaan,

jota olen toisessa yhteydessä laajasti käsitellyt. Niinpä päätän

nämä välihuomautukset, jotka olisin voinut jättää kokonaan poiskin,

ja palaan siihen, mitä sanoin alussa: että väitettä, joka ei ole

todistettu, eipä edes kokemuksen todennäköiseksi osoittama, on mahdoton

nimittää tieteelliseksi.

Mitä sanookaan meille itse asiassa kokemus? Se osoittaa, että sielun

tai, jos toinen nimitys teitä enemmän miellyttää, tajunnan elämä

liittyy ruumiin elämään, että niiden kesken vallitsee solidaarisuus,

— eikä mitään muuta. Tätä seikkaa ei kukaan olekaan kiistänyt, ja

siitä on pitkä matka väitteeseen, jonka mukaan aivojen ja tajunnan

toiminnot ovat vasta-arvoiset, että aivoista voisi lukea kaikki, mitä

vastaavassa tajunnassa tapahtuu. Vaatekappale ja naula, johon se on

ripustettu, ovat solidaariset; vaatekappale putoaa, jos naula kiskotaan

irti, siihen tulee reikä ja se repeää, jos naulan pää on liian terävä,

mutta kaikesta tästä ei johdu, että jokainen naulan osa vastaa jotakin

vaatekappaleen osaa, ei myöskään, että naula ja vaatekappale ovat

ekvivalentteja, vielä vähemmän, että ne ovat sama asia. Tajunta siis

kieltämättä liittyy aivoihin, mutta tästä ei suinkaan seuraa, että

aivot ilmaisevat kaikki tajunnan yksityiskohdat tai että tajunta on

aivojen toimintaa. Havaintojenteko, kokemus ja niinmuodoin tiede

sallivat meidän väittää ainoastaan, että aivojen ja tajunnan välillä on

vallitsemassa jonkinlainen _suhde_.

Millainen se suhde on? Tässä kohden voimme kysyä itseltämme, onko

filosofia suorittanut sen, mitä oikeudenmukaisesti sopii siltä odottaa.

Filosofian asiana on tutkia sielunelämän kaikkia ilmenemismuotoja.

Filosofin, joka on harjaantunut sisäiseen huomioimiseen, pitäisi

syventyä omaan itseensä ja sitten, palaten taaksepäin, pinnalle,

seurata sitä asteittaista liikettä, jonka varassa tajunta laukeaa

vireestänsä, laajenee ja valmistuu kehittelemään itseänsä avaruudessa.

Tarkastelemalla tätä jatkuvaa materialisaatiota, vakoilemalla niitä

menetelmiä, joiden avulla tajunta ulkonaistuu, hän saisi ainakin

epämääräisen ounastuksen siitä, mitä voi merkitä hengen työntyminen

aineeseen, ruumiin suhde henkeen. Se olisi epäilemättä vain valon ensi

kajastetta. Mutta tuo kajaste voisi opastaa meitä niiden lukemattomien

tosiasioiden keskellä, joita psykologia ja patologia käsittelevät.

Nämä tosiasiat vuorostaan korjaisivat ja täydentäisivät sisäisen

kokemuksen virheellisyyttä ja puutteellisuutta kehittäen niinmuodoin

sisäisten havaintojen suorittamisessa noudatettavaa menetelmää. Siten,

liikkumalla kahden havaitsemiskeskuksen, sisäisen ja ulkonaisen,

välimailla pääsisimme yhä tyydyttävämpään ongelman ratkaisuun — emme

koskaan täydelliseen, jollaisiksi metafyysikot liian usein väittävät

ratkaisujaan, vaan yhä täydellistyvään, kuten tiedemies ainakin. Tosin

olisi ensimmäinen virike tullut sisästäpäin, sisäiseltä näkemykseltä

olisimme kysyneet tärkeintä asian valaisemista ja siitä syystä ongelma

pysyisi sinä, mikä sen tulee olla, filosofisena ongelmana.

Metafyysikko ei kumminkaan hevillä laskeudu niistä korkeuksista, joissa

hän mieluimmin pysyttelee. Platon kehotti häntä kääntymään kohti ideain

maailmaa. Sinne hän kernaasti asettuukin, liikkuu puhtaiden käsitteiden

parissa, johtelee ne keskinäisiin myönnytyksiin, saattaa ne välttävään

sopusointuun, harjoittaa tässä hienossa ympäristössä taitavaa

diplomatiaa. Hän epäröi ollenkaan puuttua tosiasioihin, olivatpa

ne millaisia tahansa, ja erikoisesti sellaisiin tosiasioihin kuin

sielulliset sairaudet, koska pelkää käsien likaantuvan. Sanalla sanoen:

sitä teoriaa, jota tiede on täydellä oikeudella odottanut filosofialta

— notkeata, kehityskelpoista, kaikkien tunnettujen tosiasiain pohjalle

piirtyvää — filosofia ei ole tahtonut tai voinut tarjota.

Niinpä onkin tiedemies aivan luonnollisesti arvellut: »Koska filosofia

ei vaadi minua rajoittamaan, tosiasiain ja järkevien syiden nojalla,

millään määrätyllä tavalla, mitään määrättyjä kohtia koskevaksi

sielunelämän ja aivotapahtumien välillä otaksuman mukaan vallitsevaa

vastaavaisuutta, niin minä menettelen toistaiseksi ikäänkuin

vastaavaisuus olisi täydellinen aina vasta-arvoisuuteen, jopa

samuuteenkin asti. Minä, fysiologi, käytettävissä olevine menetelmineni

— pelkästään ulkopuoliseen havaintojentekoon ja kokeiluun varautuen —

en näe muuta kuin aivot enkä voi käsitellä muuta kuin aivoja. Siispä

menettelenkin _ikäänkuin_ ajatus olisi pelkkää aivojen toimintaa; niin

tehden liikun sitä rohkeammin ja minulla on sitä enemmän toiveita

päästä etenemään kauaskin. Kun ei tunne oikeutensa rajoja, otaksuu sen

aluksi rajattomaksi; ainahan on myöhemmin aikaa siitä tinkiä.» Niin

on arvellut tiedemies ja hän olisi pysynyt sillä kannalla, jos olisi

voinut jättää filosofian huomioonottamatta.

Mutta filosofiaa ei käy jättäminen huomioonottamatta. Oli siis

luonnollista, että tiedemies, odottaessaan filosofeilta taipuisaa,

sisäisen ja ulkoisen elämän kokemuksiin soveltuvaa teoriaa, jota

tiede olisi tarvinnut, suostui ottamaan vastaan vanhan metafysiikan

tarjoaman opin, joka parhaiten sointui hänen hyödylliseksi ja

noudatettavaksi havaitsemaansa menetelmään. Hänellä muuten ei ollut

valitsemisen varaa. Ainoa täsmällinen hypoteesi, jonka kolmen

viimeksikuluneen vuosisadan metafysiikka tässä kohden on jättänyt

meille perinnöksi, on juuri sielun ja ruumiin välillä vallitsevaa

ankaraa vastaavaisuutta tehostava teoria, jonka mukaan sielu ilmaisee

eräitä ruumiillisia tiloja tai ruumis sielua, tai sielu ja ruumis ovat

kaksi erikielistä käännöstä alkutekstistä, joka ei ole kummankaan

sukua. Kaikissa kolmessa tapauksessa väitetään aivotoimintojen

tarkoin vastaavan sielullisia tiloja. Kuinka olikaan 17. vuosisadan

filosofia johtunut tähän otaksumaan? Varmaankaan ei anatomian ja

aivofysiologian nojalla, sillä näitä oli silloin tuskin olemassakaan,

ei myöskään henkisen rakenteen, toimintojen ja vioittumain tutkimisen

tietä. Ei, tuo hypoteesi oli muitta mutkitta johdettu eräänlaisen

metafysiikan yleisistä periaatteista, metafysiikan, joka oli,

ainakin suurelta osalta, sommiteltu uudenaikaisen fysiikan toiveiden

ilmaisijaksi. Renessanssin jälkeen tehdyt keksinnöt — varsinkin

Keplerin ja Galilein — olivat osoittaneet mahdolliseksi käsitellä

astronomisia ja fysikaalisia probleemoja mekaniikan ongelmina. Siitä

se käsitys, jonka mukaan aineen maailma kokonaisuudessaan voidaan

ajatella matemaattisia lakeja noudattavaksi suunnattomaksi koneeksi.

Niin ollen täytyi elollisten ruumiiden yleensä ja ihmisruumiin

erikoisesti sopeutua koneeseen niinkuin kellon rattaat sopeutuvat sen

koneistoon; kukaan ei voinut tehdä mitään, mikä ei ollut ennakolta

määrätty ja matemaattisesti laskettavissa. Ihmissielu oli niinmuodoin

kykenemätön luovaan työhön; jos se yleensä oli olemassa, täytyi

sen peräkkäisten tilojen rajoittua kääntämään ajatuksen ja tunteen

kieleen samoja asioita, joita ruumis ilmaisi ulottuvaisuutena

ja liikkeenä. Descartes tosin ei vielä mennyt niin pitkälle:

todellisuusvaistonsa vuoksi hän pitää parempana, oppijärjestelmän

höltymisen uhallakin, jättää hieman sijaa vapaalle tahdolle. Ja jos

Spinozan ja Leibnizin opeissa tuo rajoitus hävisikin, järjestelmän

logiikan pois lakaisemana, jos nämä kaksi filosofia määrittelivätkin

ruumiin- ja sieluntilojen välistä alinomaista parallelismia ilmaisevan

hypoteesin mitä ankarimmassa muodossa, niin he sentään ainakin

pidättyivät tekemästä sielusta pelkkää ruumiin heijastumaa; he

olisivat voineet yhtä hyvin väittää ruumista sielun heijastumaksi.

Mutta he loivat tietä pienennetylle, niukennetulle cartesianismille,

joka väittää sielunelämää pelkäksi aivojen elämänaspektiksi ja

selittää oletetun »sielun» todellisuudessa merkitsevän vain eräitä

aivoilmiöitä, joihin liittyy tajunta jonkinlaisena fosforihohteluna.

Koko 18. vuosisadan ajan voimme tosiaankin seurata Descartes'n

metafysiikan jatkuvaa yksinkertaistumista. Supistuessaan se yhä

suuremmassa määrin liittyy fysiologiaan, ja viimeksimainittu tiede

luonnollisesti löytää siitä filosofian, joka on varsin sopiva

tarjoamaan sille kaivattua itseluottamusta. Niin ovat filosofit,

sellaiset kuin Lamettrie, Helvetius, Charles Bonnet, Cabanis, joiden

suhde cartesianismiin on hyvin tunnettu, tuoneet yhdeksännentoista

vuosisadan tieteeseen seitsemännentoista vuosisadan metafysiikasta

sen, mitä tuo tiede parhaiten käyttää hyödykseen. Se seikka, että ne

nykyisen ajan tiedemiehet, jotka yrittävät filosofisesti käsitellä

psyykillisen ja fyysillisen elämän välistä suhdetta, kannattavat

parallelismihypoteesia, on niinmuodoin ymmärrettävissä: metafyysikot

eivät ole heille mitään muuta tarjonneet. Minä myönnän senkin,

että he asettavat parallelistisen opin etusijalle kaikkiin niihin

verraten, joita voisi kehitellä noudattamalla samaa apriorista

sommittelumenetelmää: tuo filosofia rohkaisee heitä jatkamaan

matkaansa. Mutta jos joku heistä tulee meille sanomaan, että se

on tiedettä, että kokemus osoittaa meille ankaran ja täydellisen

vastaavaisuuden vallitsevan aivojen- ja sielunelämän välillä, niin me

keskeytämme hänet ja vastaamme näin: Te, tiedemies, voitte epäilemättä

kannattaa tätä väittämää samoin kuin metafyysikko sitä kannattaa,

mutta silloin ei teissä enää ole sananvuoro tiedemiehellä, vaan

metafyysikolla. Te vain annatte meille takaisin, mitä me olemme teille

lainanneet. Esittämämme teorian me tunnemme; se on kotoisin meidän

työpajoistamme, me filosofit olemme sen valmistaneet, ja se on vanhaa,

sangen vanhaa tavaraa. Se ei tietenkään ole siitä syystä huonompi,

mutta ei myöskään parempi. Esittäkää se sinä, mikä se todellisuudessa

on; älkää yrittäkö uskotella tieteen tulokseksi, teoriaksi, joka

on sommiteltu tosiasioiden nojalla ja kykenee niiden vaatiessa

muovautumaan uudelleen, sellaista oppia, joka on voinut jo ennen

fysiologiamme ja psykologiamme alkuvaiheita jäykistyä ehdottomaan,

lopulliseen muotoon, joka on metafyysillisen sommitelman tunnusmerkki.

* * * * *

Ryhtyessämme määrittelemään henkisten toimintojen ja aivotoimintojen

välillä vallitsevaa suhdetta sellaisena kuin se ilmenee, jos

syrjäytetään kaikki ennakkoluulot ja otetaan huomioon yksinomaan

tunnetut tosiasiat, meidän tulee tietää, ettei kysymyksessäoleva,

pakostakin vain väliaikainen määritelmä voi tavoitella muuta kuin

korkeampi- tai alempiasteista todennäköisyyttä. Mutta todennäköisyys

voi tietenkin yhä kasvaa ja määritelmä yhä täsmällistyä sitä mukaa kuin

tosiasioita koskevat tietomme avartuvat.

Sanon siis teille, että hengen elämän ja sen fysiologisen myötäilyn

huolellinen tutkiminen saa minut uskomaan, että tavallinen terve

järki on oikeassa arvellessaan inhimillisessä tajunnassa olevan

äärettömän paljon enemmän kuin vastaavissa aivoissa. Esitän tässä

suurin piirtein päätelmäni. Se, joka voisi luoda silmäyksen täydessä

toiminnassa oleviin aivoihin, seurailla atomien liikehtimistä ja

tulkita kaiken näkemänsä, epäilemättä tietäisi jotakin siitä, mitä

tajunnassa tapahtuu, mutta tietäisi vain vähän. Hän tietäisi sen, mikä

on ruumiillisten eleiden, asenteiden ja liikkeiden ilmennettävissä,

sen tajunnantilaan sisältyvän määrän toimintaa, joka on teoksi

purkautumassa tai vasta syntymässä; kaikki muu jäisi häneltä näkemättä.

Niihin ajatuksiin ja tunteisiin nähden, jotka kehkeytyvät tajunnassa

itsessään, hän olisi samassa asemassa kuin katselija, joka selvästi

näkee kaikki, mitä näyttelijät näyttämöllä tekevät, mutta ei kuule

sanaakaan heidän puheestansa. Näyttelijäin liikehtiminen, heidän

eleensä ja asenteensa kieltämättä kuuluvat heidän esittämäänsä

kappaleeseen, ja jos teksti on meille tuttu, voimme suunnilleen

ennakolta arvata eleen. Sitävastoin ei eleiden tunteminen kerro meille

paljoakaan kappaleesta, sillä hieno huvinäytelmä sisältää verrattomasti

enemmän kuin ne liikkeet, joiden avulla sen sisältö ilmaistaan. Niinpä

uskon, että jos aivokoneistoa koskeva tietomme olisi täydellinen ja

täydellinen myös psykologinen viisautemme, niin voisimme arvata,

mitä aivoissa tapahtuu jonkin määrätyn sielullisen tilan kestäessä;

päinvastainen selonotto sitävastoin olisi mahdoton, koska saman

aivotilan vastineeksi tarjoutuu suuri määrä sielullisia tiloja, kaikki

yhtä soveliaita.

[Sitäpaitsi näistä tiloista voisimme luoda itsellemme vain

epämääräisen, karkeapiirteisen käsityksen, koska jokainen määrätyn

henkilön määrätty sielullinen tila on kokonaisuudessaan arvaamaton ja

uusi.]

Otettakoon huomioon, etten väitä _minkä_ sielullisen tilan _hyvänsä_

voivan vastata jotakin määrättyä aivotilaa. Määrättyyn kehykseen ette

voi sijoittaa mitä taulua tahansa; kehys tavallaan määrää taulun

laatua ennakolta eliminoimalla kaikki ne, jotka eivät ole sen kokoisia

ja muotoisia, mutta jos muoto ja koko täyttävät vaaditut ehdot, niin

taulu sopii kehykseen. Samoin on aivojen ja tajunnan laita. Sillä

edellytyksellä, että ne verrattain yksinkertaiset toiminnot — eleet,

asenteet, liikkeet — joihin monimutkainen sielullinen tila jakautuu,

ovat aivojen valmistelemat, tajunnantila yhtyy tarkoin aivotilaan;

mutta on olemassa suuri joukko eri tauluja, jotka sopisivat yhtä

hyvin tähän kehykseen. Niinmuodoin eivät aivot määrää ajatusta, ja

niinmuodoin on ajatus, ainakin suurelta osalta, aivoista riippumaton.

Tosiasioiden tutkiminen tekee mahdolliseksi yhä täsmällisemmin

kuvailla sitä erikoista sielunelämän aspektia, joka nähdäkseni yksin

kuvastuu aivotoiminnoissa. Miten onkaan aistimis- ja havaintokyvyn

laita? Aineen maailmaan kuuluva ruumiimme ottaa vastaan kiihokkeita,

joihin sen on vastattava soveliain liikkein; aivot ja aivojen ja

selkäytimen järjestelmä yleensä valmistelevat näitä liikkeitä,

mutta aistimus on aivan muuta. Miten on tahtomiskyvyn laita? Ruumis

suorittaa eräiden, poikkeuksetta hermostoon kuuluvien mekanismien

nojalla tahallisia liikkeitä, jotka odottavat vain ilmoitusmerkkiä

alkaakseen toimia; ilmoitusmerkki ja myöskin liikkeen alkuunpano

tapahtuvat aivoista käsin. Rolandin vyöhyke, johon tahallinen liikunto

on paikallistettu, on tosiaankin verrattavissa vaihdelaitokseen,

josta käsin virkailija ohjaa saapuvan junan määrätylle raiteelle,

mutta liikunto- ja valintaelimien ohella on muutakin, nimittäin

itse valinta. Miten on vihdoin ajattelun laita? Ajatellessamme me

melkein aina puhumme itseksemme, luonnostelemme tai valmistelemme

— vaikka emme todella suoritakaan — puhe-elinten liikkeitä, joiden

avulla ajatuksemme on määrä ilmentyä, ja tämän täytyy jollakin

tavoin kuvastua aivoihin. Mutta siihen ei ajatuksen aivomekanismi

luullakseni rajoitu: sisäisten ääntämisliikkeiden takana, jotka

muuten eivät ole välttämättömiä, on jotakin hienompaa, olennaista.

Tarkoitan niitä orastavia liikkeitä, jotka symbolisesti merkitsevät

kaikkia ajatuksen peräkkäisiä suuntautumia. Otettakoon huomioon, että

todellinen, konkreettinen, elävä ajatus on asia, josta psykologit

ovat toistaiseksi puhuneet ylen vähän, koska se on vaivoin sisäisen

havainnon tavoitettavissa. Se, mitä tavallisesti tutkitaan, ei ole

niinkään ajatus, vaan pikemmin keinotekoinen, kuvia ja käsitteitä

yhdistämällä aikaansaatu ajatuksen jäljennös. Mutta kuvista ja

käsitteistäkään ette saa rakennetuksi ajatusta enempää kuin

avaruudellisista tiloista liikettä. Käsite on ajatuksen pysähtymä; se

syntyy, kun ajatus ei jatkakaan matkaansa, vaan seisahtuu tai kääntyy

itseensä päin, niinkuin pallo vastuksen kohdatessaan lämpenee. Mutta

yhtä vähän kuin lämpö oli pallossa ennakolta olemassa, yhtä vähän oli

käsite ajatuksen olennaisena osana. Koettakaa esimerkiksi asettaa

perätysten käsitteet _pallo, syntyminen, lämpö_ ja rakentaa niistä

lausumani ajatus: »pallossa syntyy lämpöä». Te huomaatte tehtävän

mahdottomaksi, huomaatte, että ajatus oli jakamatonta liikuntoa ja

että kutakin sanaa vastaavat käsitteet ovat pelkkiä ajatuskuvia, jotka

kohoaisivat tajunnassa ilmi jokaisena liikunnon hetkenä, jos ajatus

seisahtuisi; — mutta sepä ei seisahdukaan. Jättäkää siis huomiotta

keinotekoiset ajatuksen uudelleensommittelut ja tarkastelkaa ajatusta

itseänsä, niin havaitsette siinä vähemmän tiloja kuin suuntia, ja

näette, että se olennaisesti on sisäisen suuntautumisen jatkuvaa ja

alinomaista muuttumista, suuntautumisen, joka lakkaamatta pyrkii

ilmenemään ulkoisen suuntautumisen muutosten nojalla, toisin sanoen

tekojen ja eleiden avulla, jotka kykenevät kuvaamaan avaruuteen

ja vertauskuvallisesti, jollakin tavoin, ilmaisemaan henkistä

liikehtimistä. Näitä luonnosteltuja tai pelkästään valmisteltuja

liikkeitä me useimmiten emme havaitse, koska niiden tunteminen ei

mitenkään kiinnitä mieltämme, mutta toisaalta meidän on pakko ne

huomata, kun ahdistamme ajatustamme saadaksemme sen kiinni ihan elävänä

ja saadaksemme sen, yhä elossa ollen, siirtymään toisen henkilön

mieleen. Miten sanat silloin valinnemmekin, ne eivät kerro, mitä

tahdomme niiden kertovan, ellei rytmi, välimerkkien käyttö ja esityksen

koko koreografia auta niitä saamaan lukijaa syntyvien liikkeitten

sarjan opastamana paneutumaan samanlaiseen ajatus- ja tunneliikuntoon

kuin me itse. Tuohon sisältyy koko kirjoittamisen taide. Se muistuttaa

tavallaan säveltaiteilijan taidetta, mutta ei pidä luulla, että nyt

puheena oleva musiikki vetoaa vain korvaan, kuten yleensä kuvitellaan.

Olkoonpa vierasmaalaisen korva miten hyvänsä musiikkiin tottunut, se ei

kumminkaan erota toisistaan sellaista suorasanaista ranskankieltä, jota

me pidämme musikaalisena, ja sellaista, josta tuo ominaisuus puuttuu,

lauseita, jotka ovat ehdottomasti puhdasta ranskaa, ja toisia, jotka

ovat vain likipitäen — mistä ilmeisesti selviää, että kysymyksessä

ei suinkaan ole äänteiden aineellinen soinnutus. Todellisuudessa

kirjailijan taide on varsinkin siinä, että hän saa meidät unohtamaan

että hän käyttelee sanoja. Hänen etsimänsä sopusointu on jonkinlaista

vastaavaisuutta hänen mielensä ja esityksensä liikunnan kesken,

vastaavaisuutta niin täydellistä, että hänen ajatuksensa aaltoilu,

lauseiden kannattamana, valtaa meidänkin ajatuksemme ja ettei silloin

enää yksityinen sana sinänsä merkitse mitään: on enää vain liikkuva

tarkoitus, joka läpäisee sanat, vain kaksi henkeä, jotka tuntuvat

värähtelevän välittömästi, sopusoinnussa toistensa kanssa. Puheen

rytmi ei siis tarkoita muuta kuin ajatuksen rytmin jäljentämistä,

ja mitäpä muuta olisikaan ajatuksen rytmi kuin sitä myötäilevien,

tuskin tajuisten, syntyvien liikkeitten rytmiä? Näiden liikkeiden,

joiden nojalla ajatus ulkonaistuisi toiminnoiksi, täytyy olla aivoissa

valmistettuina ja ikäänkuin ennakolta hahmoteltuina. Tämän, ajatuksen

liikunnollisen säestyksen me epäilemättä havaitsisimme, jos voisimme

tunkeutua työskenteleviin aivoihin — emme ajatusta itseänsä.

Toisin sanoen: ajatus suuntautuu kohti toimintaa ja kun se ei päädy

todelliseen toimintaan, se luonnostelee yhden tai useampia vain

mahdollisia toimintoja. Nämä todelliset tai mahdolliset toiminnot,

joissa ajatus yksinkertaistuneena heijastuu avaruuteen ja jotka

merkitsevät sen liikunnollista ilmituloa, ne kuvautuvat aivoaineeseen.

Aivojen ja ajattelun välinen suhde siis on monimutkainen ja

ongelmallinen. Jos pyydätte minua määrittelemään sen lyhyesti ja niin

ollen välttämättä karkein piirtein, niin sanoisin aivoja yksinomaiseksi

pantomiimielimeksi. Niiden tehtävänä on esittää liikkein hengenelämää

ja niitä ulkoisia olosuhteita, joihin hengen on sopeutuminen. Aivojen

toiminta merkitsee henkiselle toiminnalle samaa kuin orkesterinjohtajan

tahtipuikon liikkeet sinfonialle. Sinfonia ulottuu joka suhteessa

laajemmalle kuin ne liikkeet, jotka määräävät sen tahtia; samoin

ulottuu hengen elämä aivojen elämää avarammalle. Mutta juuri senvuoksi,

että aivot erottavat hengen elämästä kaiken sen, mikä on liikkeen

muodossa ilmaistavissa ja aineellistettavissa, juuri senvuoksi,

että ne siten muodostavat kohdan missä henki tunkeutuu aineeseen,

juuri senvuoksi aivot takaavat hengen jokahetkisen sopeutumisen

olosuhteisiin, pitävät alinomaa henkeä ja todellisuutta kosketuksessa

toistensa kanssa. Se ei siis oikeastaan ole ajatuksen enempää kuin

tunteen tai tajunnankaan elin, mutta sen vaikutuksesta tajunta, tunne

ja ajatus pysyvät suunnattuina todellisuuden elämään, kelvollisina

tehokkaaseen toimintaan. Jos mielitte, voimme sanoa, että aivot ovat

_elämän tarkkaamisen_ elin.

Siitä syystä voi lieväkin aivoaineksessa tapahtuva muutos vaikuttaa

niin, että koko henki näyttää häiriytyneeltä. Me puhumme eräiden

huumausaineiden vaikutuksesta tajuntaan ja yleisemmin aivojen sairauden

vaikutuksesta henkiseen elämään. Onko sellaisissa tapauksissa

tosiaankin häiriytynyt itse henki vai ehkä pikemmin se koneisto,

jonka avulla henki työntyy aineeseen? Puhuessaan järjettömiä

mielenvikainen voi noudattaa mitä ankarinta logiikkaa; toisinaan

puhuu jokin vainohullu niin, että tekee mieli sanoa hänen vihanansa

olevan liiallisen loogillisuuden. Hänen virheensä ei ole siinä, että

hän järkeilee huonosti, vaan siinä, että hän järkeilee todellisuuden

sivuitse, sen ulkopuolella, niinkuin nukkuva. Otaksukaamme, kuten

on todennäköistäkin, että hänen sairautensa aiheutuu aivoaineksen

myrkyttymisestä. Ei pidä luulla, että myrkky etsii järkeilyn joistakin

aivojen soluista ja että niinmuodoin joissakin määrätyissä aivojen

kohdissa esiintyy atomien liikettä, joka vastaa ajatustoimintaa. Ei,

luultavaa on, että asia koskee aivoja kokonaisuudessaan, niinkuin

soittimen viritetty kieli höltyy kokonaisuudessaan eikä jostakin

kohdastaan, kun solmu on huonosti tehty. Mutta samoin kuin tarvitsee

vain hieman höllentää ankkuriköyttä, jotta alus pääsee keinumaan

aalloilla, samoin voinee vähäisenkin aivoaineksessa tapahtuvan

muutoksen vuoksi hengen ja sen tavanomaisena tukikohtana olevien

aineellisten olioiden välinen kosketus käydä mahdottomaksi. Silloin

henki tuntee todellisuuspohjan häviävän, horjuu ja joutuu jonkinlaisen

pyörrytyskohtauksen alaiseksi. Mielenvikaisuus alkaa tosiaankin useissa

tapauksissa pyörrytykseen verrattavin tunnoin. Sairas on ymmällä. Hän

väittää, etteivät aineelliset esineet ole hänelle enää niin kiinteitä,

silmäänpistäviä, todellisia kuin ennen. Se jännitys tai pikemmin se

tarkkaavaisuus, jonka varassa henki kiintyi siihen aineen maailman

osaan, jonka kanssa oli tekemisissä, höltyy — siinä itse asiassa ainoa

aivoissa sattuneen häiriön suoranainen vaikutus. Aivot merkitsevät

niinmuodoin välinettä, jonka avulla henki voi vastata olioiden

vaikutelmiin liikunnollisin vastavaikutuksin, suoritetuin tai vain

aloittelevin, joiden täsmällisyys takaa hengen täydellisen työntymisen

todellisuuteen.

Sellainen siis on, suurin piirtein katsoen, hengen suhde ruumiiseen.

Minun on mahdoton tässä luetella kaikkia niitä tosiasioita ja

perusteita, joihin tämä käsitys pohjautuu. Kumminkaan en voi vaatia

teitä ilman muuta uskomaan sanojani. Mikäpä neuvoksi? Ensinnäkin

näyttää olevan eräs keino nopeasti suoriutua vastustamastani teoriasta,

nimittäin osoittamalla, että aivotoimintojen ja henkisten toimintojen

ekvivalenssia tehostava teoria joutuu ristiriitaan itsensä kanssa, kun

se ymmärretään täydessä ankaruudessaan, että se vaatii meitä omaksumaan

yhtaikaa kaksi vastakkaista näkökantaa ja käyttelemään samalla

kertaa kahta merkintäjärjestelmää, jotka kumoavat toisensa. Minä

olen kerran aikaisemmin koettanut laatia sellaista todistusta, mutta

vaikka se onkin varsin mutkaton, vaatii se kumminkin eräitä realismia

ja idealismia koskevia alustavia harkintoja, joiden esittäminen

johtaisi liian kauas. [Asia on kehitelty tämän nidoksen lopussa.

Ks. viimeistä lukua.] Myönnän muuten, että taitavasti menetellen

voi saada ekvivalenssiteorian näyttämään ymmärrettävältä, kunhan

luovutaan kehittelemästä sitä materialistiseen suuntaan. Toisaalta

on selvää, että jos puhdas järkeily riittääkin meille osoittamaan

tuon teorian hylättävyyden, se kumminkaan ei sano eikä voikaan sanoa,

mitä on asetettava hylätyn sijaan. Niinmuodoin meidän on lopulta

turvauduttava kokemukseen, kuten jo aikaisemmin huomautimme. Mutta

miten tarkastella kaikkia niitä normaalisia ja patologisia tiloja,

jotka tulisi ottaa huomioon? On mahdotonta tutkia niitä kaikkia,

ja jo perinpohjainen syventyminen muutamiin niistä vaatisi liikaa

tilaa. Nähdäkseni on olemassa vain yksi keino pulasta pääsemiseksi:

valita kaikkien tunnettujen tosiasioiden joukosta ne, jotka näyttävät

parallelismiväitteelle suopeimmilta, — itse asiassa ainoat, joiden

nojalla teoria on osoittanut todentumisen oireita — muistin tosiasiat.

Jos saan tällöin tilaisuuden parilla sanalla, vaikkapa epätäydelliseen

ja karkeapiirteiseenkin tapaan, osoittaa, että mainittujen tosiasioiden

syvempi tarkastelu horjuttaa niihin nojautuvaa puheenalaista

teoriaa, ja vahvistaa ehdottelemaani, niin on jo jotakin saavutettu.

Todistuksemme ei tietenkään olisi vielä läheskään täydellinen, mutta

tietäisimme ainakin, mistä sitä on etsittävä. Käymme siis asiaan

käsiksi.

Ainoa älyllinen toiminto, joka on voitu sijoittaa määrättyyn aivojen

kohtaan, on tosiaankin muisti, — täsmällisemmin puhuen: sanojen

muistaminen. Esitelmäni alussa minä viittasin siihen, että puhekielen

sairauksien tutkimisen nojalla on sijoitettu määrättyihin aivojen

poimuihin määrättyjä sanamuistin muotoja. Sen jälkeen kun Broca oli

osoittanut puheen ilmennysliikkeiden unohtumisen voivan aiheutua

kolmannen vasemmanpuolisen otsapoimun vioittumisesta, on vaivalloisesti

rakentunut yhä monimutkaisempi afasiaa [»puhumattomuutta»] ja sen

aivoissa esiintyviä edellytyksiä koskeva teoria. Tästä teoriasta olisi

paljonkin sanottavaa. Eittämättömästi pätevät tiedemiehet vastustavat

sitä nykyään puhekielen sairauksia myötäileviin aivovioittumiin

kohdistuvien entistä huolellisemmin suoritettujen huomioiden

nojalla. Vuosisatamme alussa (en mainitse asiaa turhamaisuudesta

vaan osoittaakseni, että sisäinen havainto voi olla tehokkaammiksi

luultuja menetelmiä parempi) minä väitin, että silloin koskemattomana

pidetty teoria kaipasi ainakin korjausta. Mutta vähät siitä! On

olemassa eräs seikka, johon nähden vallitsee yleinen yksimielisyys,

nimittäin se käsitys, että sanamuistin sairaudet aiheutuvat selvemmin

tai epämääräisemmin paikallistettavista aivojen vioittumista.

Tarkastelkaamme nyt, kuinka tämän tuloksen tulkitsee se teoria, joka

tekee ajatuksesta aivojen toiminnon, ja yleisemmin kaikki ne, jotka

uskovat parallelismiin eli aivotyön ja ajatustyön kesken vallitsevaan

ekvivalenssiin.

Heidän selityksensä on mitä yksinkertaisin. Muistikuvat ovat aivoissa

kasautuneina sinne jonkin anatomisen ainesosaryhmän muuntumina;

niiden muistista häviäminen merkitsee vain niiden kannatteena

olevien anatomisten elementtien vahingoittumista tai häviämistä. Me

puhuimme taannoin laatoista, fonogrammeista. Sellaisia vertauskuvia

tapaa kaikissa niissä muistia koskevissa selityksissä, joissa

selitysperusteeksi otetaan aivot: ulkoisten esineiden aiheuttamat

vaikutelmat muka säilyvät aivoissa ikäänkuin herkistetyssä laatassa

tai fonografilevyssä. Asiaa lähemmin tarkastaen havaitsee helposti,

kuinka pettäviä nuo vertauskuvat ovat. Jos esimerkiksi jonkin esineen

mielessäni säilyvä näkömuistikuva olisi tuon esineen aivoihin jättämä

vaikutelma, niin minulla ei milloinkaan olisi yhtä ainoata esineen

muistikuvaa, vaan niitä olisi minulla tuhansittain, miljoonittain.

Yksinkertaisin ja muuttumattominkin esine näet vaihtaa muotoansa,

kokoansa, vivahdustansa riippuen siitä, mistä kohdasta sitä

tarkastelen: ellen siis pakottaudu sitä katsellessani ehdottomaan

liikkumattomuuteen, elleivät silmäni jäykisty hievahtamatta

tuijottamaan, niin verkkokalvooni piirtyy perätysten lukemattomia,

mitenkään yhtenäistymättömiä kuvia siirtyäkseen siltä aivoihin. Miten

siis käykään, jos on kysymyksessä visuaalinen kuva jostakin henkilöstä,

jonka kasvonpiirteet muuttuvat, jonka ruumis liikkuu, jonka vaatteet

ja ympäristö ovat erilaiset joka kerta kun hänet näen? Ja kumminkin

on eittämätöntä, että tajuntani osoittaa minulle yhden ainoan kuvan,

käytännöllisessä katsannossa melkeinpä muuttumattoman kuvan esineestä

tai henkilöstä, mikä seikka ilmeisesti todistaa, ettei kysymyksessä ole

mekaaninen merkintä, vaan jokin aivan toisenlainen tapahtuma. Samaa

voisi muuten sanoa auditiivisestakin muistikuvasta. Eri henkilöiden

tai saman henkilön eri ajankohtina, eri lauseyhteydessä lausuma sana

aiheuttaa fonogrammeja, jotka eivät ole täysin yhtäläiset: kuinkapa

voisikaan lausutun sanan muistikuva, suhteellisen muuttumaton ja

yksinäinen, olla fonogrammiin verrattavissa? Yksin tämä seikka

riittäisi jo tekemään epäiltäväksi teorian, joka johtelee sanamuistin

sairaudet aivojen kuoreen automaattisesti piirtyneiden muistikuvien

rappeutumisesta tai häviämisestä.

Tarkastelkaamme, mitä näissä sairauksissa tapahtuu. Milloin aivot

ovat vaikeasti vioittuneet ja sanojen muistaminen syvästi järkkynyt,

voi sattua, että jokin kiihotus, esimerkiksi mielenliikutus, äkkiä

palauttaa muistin, joka näytti iäksi kadonneen. Olisiko se mahdollista,

jos muistikuva olisi sijainnut vikaantuneessa tai hävinneessä

aivoaineksessa? Pikemmin näyttää olevan laita niin, että aivojen

tehtävänä on muistelman _palauttaminen_ eikä sen säilyttäminen. Afasiaa

sairastava henkilö ei kykene löytämään sanaa sitä tarvitessaan,

hän näyttää kiertelevän sen ympärillä, häneltä tuntuu puuttuvan

tarvittavaa voimaa asettaakseen sormensa juuri siihen kohtaan, jota

on kosketettava; psykologisella alueella voiman ulkonaisena merkkinä

tosiaankin on aina täsmällisyys. Muisti kuva näyttää olevan säilössä:

korvatessaan kiertoilmaisuin sanaa, jonka luulee kadonneen, potilas

toisinaan sijoittaa niihin itsensä kaivatun sanan. Heikontunut on

se _kyky sopeutua tilanteeseen_, joka aivomekanismin on taattava.

Tarkemmin sanoen: häiriytynyt on kyky tehdä muistikuva tajuiseksi

luonnostelemalla ennakolta niitä liikkeitä, joiden varassa muistikuva,

jos se olisi tajuinen, jatkuisi teoksi. Mitä teemmekään, kun tahdomme

palauttaa mieleemme jonkin unohtuneen erisnimen? Me koettelemme kaikkia

aakkosten kirjaimia, toista toisensa jälkeen, lausumme aluksi niitä

vastaavat äänteet hiljaa mielessämme; ellei se riitä, lausumme ne

ääneen. Me siis paneudumme kaikkiin niihin liikunnollisiin asenteihin,

joiden kesken valinta on suoritettava, ja kun haluttu asenne

löytyy, solahtaa sanan äänellinen ilmaus siihen ikäänkuin ennakolta

varattuun kehykseen. Tämä todellinen tai virtuaalinen, suoritettu tai

luonnosteltu mimiikki on aivomekanismin taattava. Ja siihen sairaus

epäilemättä kohdistuu.

Ottakaa nyt huomioon, miten havaitaan käyvän progressiivisessa

afasiassa, toisin sanoen niissä tapauksissa, joissa sanojen unohtaminen

yhä yltyy. Sanat silloin yleensä katoavat määrätyssä järjestyksessä

ikäänkuin sairaus olisi selvillä kieliopista: ensinnä häviävät

erisnimet, sitten yleisnimet, sitten laatusanat ja vihdoin teonsanat.

Tämä seikka näyttää ensi silmäyksellä tukevan sitä otaksumaa, jonka

mukaan muistikuvat kasautuvat aivoainekseen. Erisnimet, yleisnimet,

laatusanat ja teonsanat muodostaisivat niin sanoaksemme päällekkäisiä

kerrostumia ja kerrostumat vioittuisivat toinen toisensa jälkeen. On

kumminkin huomattava, että sairaus voi johtua mitä erilaisimmista

syistä, ilmetä mitä erilaisimmissa muodoissa, saada alkunsa missä

kohden hyvänsä kysymyksessäolevalla aivoalueella ja jatkua mihin

suuntaan tahansa muistikuvien katoamisjärjestyksen pysyessä samana.

Olisiko se mahdollista, jos sairaus koskisi muistikuvia itseänsä?

Asia siis on selitettävä toisin. Minä ehdotan tässä varsin mutkatonta

selitystä. Ensinnäkin: jos erisnimet häviävät ennen yleisnimiä,

viimeksimainitut ennen laatusanoja, laatusanat ennen teonsanoja,

niin seikka johtuu siitä, että erisnimi palautuu mieleen hankalammin

kuin yleisnimi, yleisnimi hankalammin kuin laatusana, laatusana

hankalammin kuin teonsana; palauttamistoiminnon, jota aivot ilmeisesti

avustavat, täytyy niinmuodoin rajoittua yhä helpompiin tapauksiin

sitä mukaa kuin aivojen vioittuminen käy vaikeammaksi. Mutta mistä

johtuu mieleenpalauttamisen suurempi tai pienempi hankaluus? Ja miksi

muistuvat teonsanat mieleemme helpommin kuin mitkään muut? Siitä

yksinkertaisesta syystä, että teonsanat ilmaisevat toimintaa ja

että ne ovat elein esitettävissä. Teonsana on välittömästi eleiksi

muutettavissa, laatusana vain sisältämänsä teonsanan välityksellä,

nimisana käyttelemällä kahta välijäsentä, laatusanaa, joka ilmaisee

jonkin sen määreistä, ja teonsanaa, joka sisältyy laatusanaan, erisnimi

kolmen välijäsenen, yleisnimen, laatusanan ja teonsanan avulla.

Sitä mukaa kuin siirrymme teonsanasta erisnimeen me niinmuodoin

loittonemme heti jäljiteltävissä olevasta, ruumiin elein esitettävästä

toiminnasta, etsityn sanan ilmaiseman idean vertauskuvallisena

liikkeenä esittäminen vaatii yhä mutkikkaampaa koneistoa, ja koska

aivojen tehtävänä on näiden liikkeiden valmisteleminen, koska niiden

toiminta tässä suhteessa on sitä rajoitetumpaa ja yksinkertaisempaa,

mitä vaikeammin kysymyksessä oleva kohta aivoissa on vioittunut, ei

ole ollenkaan ihmeteltävää, jos sellainen kudosten turmeltuminen, joka

tekee mahdottomaksi erisnimien tai yleisnimien mieleenpalauttamisen, ei

estä teonsanojen muistamista. Tässä kohden, kuten muutenkin, tosiasiat

taivuttavat meitä pitämään aivojen toimintaa henkisen toiminnan

miimillisenä supistelmana eikä sen ekvivalenttina.

Mutta jos muistikuva ei piile aivoissa, missä se sitten säilyykään?

— Totta puhuen en ole varma, onko kysymyksessä »missä?» järkeä

vielä silloinkin, kun ei enää ole puhe aineellisesta esineestä.

Valokuvauslevyt säilyvät kotelossaan, fonografilevyt hyllyissään,

mutta miksi tarvitsisivatkaan muistikuvat, jotka eivät ole nähtäviä

enempää kuin koskettaviakaan esineitä, sisältäjää, ja miten niillä

voisikaan sellainen sisältäjä olla? Jos kumminkin tahdotte tuon

kysymyksen tehtäväksi, niin olkoon menneeksi, mutta minä käsitän

silloin pelkästään vertauskuvallisesti muistikuvien sisältäjän ja

sanon ihan yksinkertaisesti, että tuo sisältäjä on ihmisen henki. Minä

en esitä otaksumaa, en herätä eloon salaperäistä entiteettiä, vaan

nojaudun havaintoon, sillä ei ole mitään välittömämmin läsnäolevaa,

ei mitään ilmeisemmin todellista kuin tajunta, ja ihmisen henki on

tajunta itse. Tajunta taas merkitsee ennen kaikkea muistia. Minä

juttelen tällä hetkellä kanssanne, lausun sanan »jutelma». On ilmeistä,

että sana esiintyy tajunnassani kerrallaan; ellei, niin tajunta ei

käsittäisi sitä yhdeksi sanaksi eikä antaisi sille merkitystä. Minun

lausuessani sanan viimeistä tavua ovat molemmat edelliset kumminkin

jo lausutut; ne ovat menneisyyttä verrattuina viimeiseen, jonka niin

ollen pitäisi vaatia itselleen nykyisyyden nimeä. Mutta tuo viimeinen

tavu »ma» ei olekaan lausuttu silmänräpäyksellisesti; miten lyhyt

siihen kulunut aika lieneekin, se on jaettavissa osiin ja nämä osat

ovat menneisyyttä verrattuina niiden viimeiseen osaan, joka muodostaisi

lopullisen nykyhetken, ellei olisi vuorostaan jaettavissa. Miten siis

menettelettekin, ette voi vetää rajaviivaa menneisyyden ja nykyisyyden,

muistin ja tajunnan välille. Kun lausun sanan »jutelma», ei mielessäni

ole ainoastaan tämä sana alkuineen, keskikohtineen ja loppuineen,

vaan sitäpaitsi edelliset sanat, esittämäni osa lausetta; ellei,

niin olisin kadottanut esitykseni johtolangan. Jos nyt esitelmäni

jäsennys olisi ollut toisenlainen, niin lauseeni olisi voinut alkaa

varhemmin, se olisi kenties sisällyttänyt itseensä edellisen lauseen,

ja »nykyisyyteni» olisi avartunut vieläkin kauemmaksi menneisyyteen.

Kulkekaamme tämä ajatusura päähän saakka: otaksukaamme, että esitelmäni

on kestänyt jo vuosikausia, tajuntani ensi heräämisestä asti, että

se jatkaa yhtä ainoata lausetta ja että tajuntani olisi riittävässä

määrin irrallaan tulevaisuudesta, riittävässä määrin toiminnasta

välittämätön antautuakseen yksinomaan käsittämään lauseen tarkoitusta;

silloin en tutkisi koko tuon lauseen säilymistä enempää kuin nyt

»jutelma»-sanan kahden ensimmäisen tavun säilyntää sen viimeistä

tavua lausuessani. Minä uskonkin, että koko sisäinen elämämme on

tavallaan yksi ainoa lause, joka alkaa tajunnan ensi heräämisestä,

lause, jossa on runsaat määrät pilkkuja, mutta jota ei milloinkaan

katkaise piste. Tästä taas johtuu, että uskon koko menneisyytemme

olevan läsnä, alitajuisena, — läsnä siten, ettei tajuntamme, sitä

ilmisaattaakseen, tarvitse siirtyä rajojensa ulkopuolelle eikä liittää

itseensä mitään vierasta; havaitakseen selvästi oman sisältönsä, tai

paremmin sanoen oman olemuksensa, sen tarvitsee vain työntää syrjään

este, kohottaa verho. Onnekas este, äärettömän arvokas verho! Aivot

palvelevat meitä pitämällä tarkkaavaisuutemme suunnattuna elämään, ja

elämä silmäilee eteenpäin, se kääntyy katsomaan taaksensa vain sikäli

kuin menneisyys kykenee sitä auttamaan tulevaisuuden kirkastamisessa ja

valmistelemisessa. Eläminen merkitsee hengelle lähinnä keskittymistä

suoritettavan teon varalle. Se siis merkitsee työntymistä olioihin

käyttelemällä välineenä koneistoa, joka ottaa tajunnasta kaiken sen,

mikä on käyttökelpoista toimintaa varten, välittämättä siitä, että

muut alueet suurimmalta osalta himmentyvät. Se on aivojen tehtävä

muistitoiminnossa: se ei säilytä menneisyyttä, vaan naamioi aluksi ja

sallii sitten kuultaa läpi sen, mikä on käytännössä hyödyllistä. Se

on aivojen tehtävä henkeen nähden yleensäkin. Erottamalla hengestä

sen, mikä on ulkonaistettavissa liikkeeksi, tunkemalla hengen tähän

liikunnolliseen kehykseen aivot useimmiten saavat sen rajoittamaan

näkemystänsä, mutta myös tehostamaan toimintaansa. Toisin sanoen: henki

ulottuu kaikin puolin aivoja avarammalle, ja aivojen toiminta vastaa

ainoastaan ylen pientä osaa henkisestä toiminnasta.

* * * * *

Mutta samalla selviää, ettei hengen elämä voi olla ruumiin elämän

vaikutusta, että kaikki päinvastoin näyttää osoittavan ruumiin

olevan hengen käytettävissä ja ettei meillä niinmuodoin ole mitään

syytä otaksua ruumiin ja hengen olevan erottamattomasti toisiinsa

yhdistettyjä. Ymmärrätte hyvin, etten ryhdy tässä ratkaisemaan

äkkipikaa, niiden parin minuutin aikana, jotka ovat käytettävissäni,

kaikkein vaikeimpia ongelmia, mitä ihminen voi itsellensä asettaa.

Toisaalta olisi mielestäni anteeksiantamatonta, jos tahtoisin niitä

väistää. Mistä me tulemme? Mitä teemme täällä maan päällä? Minne

menemme? Ellei filosofia tosiaankaan voisi mitään vastata näihin

ylen tärkeihin kysymyksiin tai ellei se kykenisi niitä yhä paremmin

selvittämään, niinkuin jotakin biologista tai historiallista

probleemaa jatkuvasti selvitetään, ellei se voisi tarjota niiden

hyväksi yhä perinpohjaisempaa kokemusta, yhä terävämpää todellisuuden

havaitsemista, jos sen olisi rajoituttava loppumattomiin saakka

tappeluttamaan niitä, jotka väittävät kuolemattomuutta olevan, ja

niitä, jotka sen kieltävät, kumpaakin puoluetta sielun tai ruumiin

hypoteettisen olemuksen nojalla tehdyin johtopäätöksin, niin olisi

melkein syytä sanoa, Pascalin lauselman merkitystä muuttaen, ettei koko

filosofia ole hetkenkään vaivan arvoinen. Kuolemattomuutta itseänsä

varmaankaan ei voida kokeellisesti todistaa, sillä kokemus koskee

aina rajoitettua kestoa, ja uskonto, kuolemattomuudesta puhuessaan,

vetoaa ilmestykseen. Mutta merkitsisi jotakin, merkitsisi paljonkin,

jos voitaisiin kokemuksen piirissä näyttää toteen kuoleman jälkeinen

olemassaolo jonakin rajoitettuna aikana; silloin voitaisiin jättää pois

filosofian piiristä kysymys, onko tuo aika rajaton vai eikö. Näihin

vaatimattomampiin mittasuhteisiin supistettuna ei sielun kohtaloa

koskeva filosofinen ongelma näytä minusta ollenkaan mahdottomalta

ratkaista. Aivot työskentelevät. Tajunta tuntee, ajattelee ja tahtoo.

Jos aivojen työ vastaisi tajuntaa kokonaisuudessaan, jos aivojen elämä

ja sielun elämä olisivat ekvivalentteja, niin tajunta voisi noudatella

aivojen kohtaloita ja kuolema olla kaiken loppuna. Missään tapauksessa

ei kokemus puhuisi sellaista päätelmää vastaan, ja filosofin, joka

väittää haudantakaista elämää olevan olemassa, olisi tyytyminen

tukemaan väitettänsä jollakin metafyysillisellä sommitelmalla, — mikä

yleensäkin muodostaa hauraan perustuksen. Jos sitävastoin, kuten

olen koettanut osoittaa, sielunelämä ulottuu aivojen toimintoja

avarammalle, jos aivot rajoittuvat ilmaisemaan liikkeinä pienoista osaa

siitä, mitä tajunnassa tapahtuu, silloin sielun kuolemattomuus käy

niin todennäköiseksi, että todistamisvelvollisuus kuuluu sille, joka

kieltää, paljoa pikemmin kuin sille, joka väitettä kannattaa. Ainoa

aihe uskoa tajunnan kuolemassa sammuvan on näet siinä, että näemme

ruumiin joutuvan hajoamistilaan, ja tämä aihe käy merkityksettömäksi,

jos melkein koko tajunnan riippumattomuus ruumiista on sekin havaittu

tosiasia. Siten käsittelemällä sielun kuolemattomuuden ongelmaa,

vetämällä sen alas niistä korkeuksista, joihin perinnäinen metafysiikka

on sen sijoittanut, siirtämällä sen kokemuksen kentälle, me epäilemättä

luovumme yrittämästä yhdellä iskulla lopullista ratkaisua. Mutta mitäpä

tehdä? Filosofiassa on valittava joko puhdas järkeily, joka tähtää

lopulliseen tulokseen, jota on mahdoton kehittää edelleen, koska sitä

pidetään täydellisenä, tai kärsivällinen huomioiminen, joka suo vain

likimääräisiä, mutta rajattomasti korjaus- ja täydennyskelpoisia

tuloksia. Edellinen menetelmä, joka tahtoo heti saattaa meidät

varmuuteen, tuomitsee meidät pelkän todennäköisyyden tai pikemminkin

pelkän mahdollisuuden rajoihin, sillä harvoin sattuu, ettei sitä voisi

käytellä todistamaan oikeaksi kahta vastakkaista väittämää, jotka

ovat yhtä yhtenäiset ja yhtä otaksuttavat. Jälkimmäinen tavoittelee

aluksi vain todennäköisyyttä, mutta johtaa meitä, toimien alueella,

missä todennäköisyys voi rajattomasti kasvaa, vähitellen sellaiselle

kannalle, joka on käytännössä varmuuden veroinen. Näistä kahdesta

filosofoimistavasta minä olen valinnut omani. Olisin iloinen, jos

olisin voinut, vaikkapa vähänkin, opastaa teitä valinnassanne.