On jo edellä sanottu, että kaunotaiteet, jotka ilahduttavat ja
jalostavat ihmiselämää, ovat viimeisenä asteena jokaisen kansan
kehityksessä ja osoittavat sen kukoistusta. Niillä on sama
ihmeellinen voima sulattaa jäitä kuin keväisellä auringonpaisteella.
Kovimmankin sydämen täytyy niiden tenhosta heltyä. Kun "Maamme"
ensimmäisen kerran laulettiin kevätkentällä Helsingin ulkopuolella
13 päivänä toukokuuta vuonna 1848, oli koko suuri kenttä täpösen
täynnä väkeä, ja tuntui, kuin olisi laulu tunkeutunut läpi tuhansien
sydänten. Silloin nähtiin kyyneleitä monen silmissä, tuntemattomat
ihmiset puristivat toistensa kättä, ja laulu loihti ilmi isänmaan
suuruuden ja kauneuden.
_Runeberg_ on runoillut "Maamme"-laulun; _Pacius_ on sepittänyt
siihen sävelen. Professori Johan Ludvig Runeberg syntyi Pietarsaaren
kaupungissa v. 1804, oli jonkin aikaa opettajana yliopistossa, mutta
muutti sitten Porvooseen kreikankielen opettajaksi. Hän oli kasvanut
siihen aikaan, jolloin Franzénin laulut vielä olivat kaikkien
huulilla, ja runoili alussa Franzénin tapaan luonnon kauneudesta.
Mutta Runeberg oli kuvanveistäjäksi luotu, vaikkei hän koskaan
saanut oppia tätä taidetta. Hänen lauluissaan ja kertomuksissaan
astui pian ihmiskuvia näkyviin, niin varmapiirteisiä, kuin olisivat
ne olleet kreikkalaisesta marmorista veistetyt. Ne kuvasivat Suomen
kansaa sen metsissä, kotitaloissa, pappiloissa ja herraskartanoissa
maalla; ne olivat eloisia, raikkaita, voimakkaita ja iloisia kuvia,
joissa ei kerjäläistäkään unhotettu. Sitten hän runoili Kreikanmaan
ja Skandinavian muinaisista kuninkaista, venäläisestä orjatytöstä
Katariina II:n ajalta, ja viimein Vänrikki Stoolin tarinat. Mutta
lopuksi hän ryhtyi korkeimpaan ja vaikeimpaan kaikesta runoilusta,
siihen, joka vaatii suurinta itsensäkieltämistä, nimittäin virsien
sepittämiseen. Ja tässä työssä hänen henkensä ikäänkuin valmistui
niihin koettelemuksiin, joita Jumala lähettää valituillensa maan
päällä. Runeberg oli alkanut halpana ja huomaamattomana köyhyyden
kanssa taistellen; mutta kun hänen päänsä oli harmaantunut ja hänen
hervoton kätensä ei enää voinut kirjoittaa, ei ollut yksikään
kuningas enemmän kunnioitettu kuin hän, ja niinkuin muinaisajan
patriarkalle osoittivat hänelle kunnioitustaan kaikki pohjoismaiden
kansat hänen 70:ntenä syntymäpäivänään. Hän kuoli 6 p:nä toukokuuta
v. 1877, 73:n vuoden ikäisenä. Toukokuussa 1885 Suomen kansa
pystytti tälle suurimmalle runoilijalleen keskelle Helsinkiä
kauniin muistopatsaan, jonka on muovaillut runoilijan oma poika,
kuvanveistäjä _Valter Runeberg_.
Runebergissa poistui mies, jonka kirjallisessa tuotannossa _Suomen
ruotsinkielinen runous_ -- ruotsinkielinen runous, jossa sykkii
suomalainen sydän -- on kohonnut korkeimmilleen. Poissa on runoilija
_Lauri Stenbäck_, jonka taisteleva henki etsi ja vihdoin löysi rauhan
hänen virsistään. Poissa on nuori rikaslahjainen _Julius Wecksell_
(k. 1907), joka etsi, mutta ei löytänyt rauhaa ennenkuin unhotuksessa.
Pois läksi 1881 harmaapäänä Klaus Flemingin runoilija _Fredrik
Cygnaeus_, joka lähetti maailmaan jaloaatteisia kehoituksiaan
työhön taiteen ja isänmaan hyväksi. Näiden jälkiä kulki _Sakari
Topelius_, joka laulullaan ihastutti koko kansaamme ja niinikään sai
osakseen kaikkien pohjoismaiden kunnioituksen ja pian sen jälkeen
kuoli (1898), 80:n vuoden vanhana. Nuoremman sukupolven henki
ja ajatuskanta ilmenee rikaslahjaisen, aikaisin kuolleen _K. A.
Tavaststjernan_ (k. 1898) runoissa ja kertomuksissa.
Suomen suomenkielisen taiderunouden alkuna oli _Oksasen_ "Säkenet",
jotka sytyttivät niinkuin aamurusko uuden päivän, jotavastoin
_Suonio_ syvänä ja hartaana kuvastaa suomalaisen hengen ikävöimistä.
Molempien näiden runoilijain -- professorien August Ahlqvistin
ja Julius Krohnin -- runoissa kukoistaa suomenkieli uuden ajan
rikkaassa ihanuudessa. Matalasta majasta, köyhän kyläräätälin
poikana, kuten aikanaan Lönnrot, astui näiden aikana julkisuuteen
suomalaisen runouden voimanero _Aleksis Kivi_ (1834-1872), jonka
romaani "Seitsemän veljestä" ou suomalaisen taidekirjallisuuden
suurenmoinen perusteos ja on kohonnut maailmankirjallisuuden
merkkiteosten arvoon. Aikalaistensa ymmärtämystä ja tukea saamatta
Kivi murtui lopulta huoliin, puutteeseen ja kaikki kuluttavaan
hengenpaloon. Vasta myöhemmät polvet ovat oppineet arvioimaan Kiven
runouden oikean aseman ja merkityksen.
Jo katolinen kirkko oli tuonut Suomeen kaunotaiteet: --
_rakennustaiteen, kuvanveistotaiteen, maalaustaiteen ja
säveltaiteen_. Mutta monia vuosisatoja kului, ennenkuin maamme
sai omia taiteilijoita. Täällä oli rakennusmestareita, jotka
rakensivat kirkkoja, milloin yksinkertaisuudessaan arvokkaita,
milloin koreudessaan rumia. Täällä oli puunpiirtäjiä, jotka
tekivät karkeita kuvia, ja maalareita, jotka maalata tuhersivat
nuo monet muodottomat alttaritaulut, joissa riippuu ryöväri, mutta
ei Vapahtaja, ristinpuussa. Kantele oli olemassa, soittoniekkoja
samoin; mutta varsinaisia, kehittyneitä suomalaisia taiteilijoita
ei ole ollut ennenkuin meidän aikana. Saksalainen _Engel_ on
ensimmäisenä opettanut meille rakennustaidon, ja nyt monet
arkkitehdit nuoruudeninnolla pyrkivät kehittämään omaa suomalaista
rakennustyyliä. Maailmanmaineen on saavuttanut arkkitehti _Eliel
Saarinen. Carl Sjöstrand_ (syntyisin ruotsalainen) on voimakkaissa
veistokuvissa esittänyt Kalevalan sankareja ja muovaillut Porthanin
muistopatsaan; _Walter Runeberg_ (k. 1920) oli perinyt isänsä
kuvanveistotaidon ja valmistanut m.m. Aleksanteri II:n kuvapatsaan
Helsingissä. Suurilahjainen oli _Johannes Takanen_, joka taiteen
kukkuloille noustuaan, kuoli puutteen masentamana Roomassa
syyskuulla v. 1885.
1700-luvun keskipaikoilla opiskeli kaksi nuorta suomalaista,
_Iisakki Wacklin ja Mikael Toppelius_, maalaustaidetta Tukholmassa.
Mutta ensimmäinen täysin kehittynyt ja kuuluisa suomalainen maalari
oli _Aleksanteri Lauraeus_, joka kuoli ulkomaalla v. 1828. Silloin
oli kaikki taide Suomessa vielä leivätöntä. Italiasta palasi nuori
suomalainen nimeltä _Robert Ekman_, ja hänellä oli uskallusta jäädä
piirustuksen opettajaksi Turkuun. Vaikuttaen esimerkillään ja saaden
oppilaita hänestä tuli Suomen maalaustaiteen varsinainen perustaja.
Luomalla ensimmäiset historialliset kuvaukset maastamme, ensimmäiset
Kalevalanaiheiset piirustukset, ensimmäiset tarkat kuvaukset Suomen
kansan elämästä Ekman on raivannut seuraajilleen uran. Mutta kaikkien
taiteilijain tarvitsee matkustaa ulkomaille, nähdäkseen ja oppiakseen
jotakin parempaa; mistä he saisivat varoja siihen, köyhiä kun yleensä
ovat? Muutamat taidetta harrastavat miehet tiesivät tähän neuvon:
he perustivat vuonna 1846 _Suomen taideyhdistyksen_, avustaaksensa
nuoria maalareita ja kuvanveistäjiä. Näin taide vähitellen sai
vakinaisen asuinsijan Suomessa. Näin saivat _Magnus ja Ferdinand von
Wright_ enemmän rohkeutta maalata lintujaan, joissa pieninkin höyhen
on luonnonmukainen ja jotka taululla näyttävät ikäänkuin laulavan.
Silloin maalasi _Verner Holmberg_ suomalaisia maisemia, joissa hongat
humisivat, ja hänen nuorena kuoltuaan kulkivat hänen jälkiänsä
_Berndt Lindholm ja Hjalmar Munsterhjelm, Karl Emil Jansson, Victor
Vesterholm ja Adolf von Becker. -- Albert Edelfelt_ (k. 1905),
_Akseli Gallen-Kallela, Eero Järnefelt, Pekka Halonen, Juho Rissanen,
Magnus Enckell, T. Sallinen_ y.m. ovat meidän aikanamme saavuttaneet
mainetta kuvillaan luonnon, sadun ja ihmiselämän alalta. Nyt, kun
hallituskin joka vuosi jakaa matka-apuja nuorille taideniekoille,
kilpailevat Suomen taulut ja Suomen kuvanveistotaide parhaiden
ulkomaalaisten kanssa.
Säveltaide ei ollut kauemmin ääneti. Siihen aikaan, jolloin
moni Suomen neito pianon ääressä lauloi _Fredrik Ehrströmin_
yksinkertaisia sävelmiä, kutsuttiin nuori hampurilainen, nimeltä
_Fredrik Pacius_, musiikinopettajaksi Helsingin yliopistoon. Neljän
vuosikymmenen aikana hän loi kauniita, suurenmoisia sävellyksiä,
esitti oppilaineen muiden maiden musiikillisia mestariteoksia ja
tuli näin korkeamman musiikin perustajaksi maassamme. Vähintään 12
sävellystä on kirjoitettu "Maamme"-lauluun, mutta Paciuksen sävellys
on vienyt kaikista voiton. Hänen jälkiänsä kulkivat eräät nuoremmat
säveltäjät, m.m. _Karl Collan_ raikkaine lauluineen ja _Filip von
Schantz_, joka uneksi ylevistä suurtöistä, _Aksel Ingelius_, joka oli
niin läpeensä soitannollinen, ettei hän mitään muuta ollutkaan. Niin
kuin Wecksellin ja Kiven, kuluttivat v. Schantzin ja Ingeliuksen
heidän hehkuvat sielunsa. Maailma ihmettelee taiteilijan teosta eikä
tunne sitä taistelua, joka kuluttaa hänet rikki, kun hän tuntee
itsessään täydellisyyden, mutta ei voi milloinkaan kuvata sitä
sellaisena muille.
Vihdoin on myöskin näytelmätaide, teatteri, joka niin kauan on täällä
ollut muukalaisena vieraana, saanut maassamme vakavan asuinsijan.
Suomen kansallisteatteri on _Kaarlo ja Emilie Bergbom_-sisarusten
elämäntyön tulos ja Suomi on synnyttänyt yhden aikamme suurimmista
näyttämötaiteilijoista, _Ida Aalbergin_ (k. 1915). Niinkuin entisinä
aikoina ensimmäinen laulajatar _Johanna von Schoultz_, niin ovat
myöhempinä aikoina _Ida Basilier, Alma Fohström, Aino Ackté, Helge
Lindberg_ ja muut Suomen laulajat saavuttaneet maailmanmainetta.
Vaaditaan sisäistä taipumusta, pitkää, vaivalloista työtä, rohkeutta
ja uutteruutta, jos mieli taiteilijana vastata nykyajan vaatimuksia.
Kaikki tositaide on kuvastin, jossa aikakausi näkee parhaat
ominaisuutensa puhdistetussa, kirkastetussa valossa. Ja näin taide
tosiaankin on suuri ja ylevä Jumalan lahja. Mutta jos pahat himot
siinä esiintyvät, kuinka ihaniksi ne kasvonsa kaunistelkootkin, niin
taide ei enää ole tositaidetta, se ei ole enää Jumalan palvelija,
vaan Jumalan vihollinen. Katsokaamme siis, ketä herraa me palvelemme,
ettei valo meissä muuttuisi pimeydeksi. -- "Sillä", sanoo profeetta
(Jes. 2: 16, 17), "Herran päivä käy kaiken kauniin käsialan ylitse, ja
Herra yksin on silloin oleva korkea."