Maunu Tavastin jälkeen oli Turun piispoina ollut rikkaita,
oppineita ja mahtavia miehiä Suomen ylhäisimmästä aatelistosta.
He olivat uljaita kirkkoruhtinaita, viisaita hallitusmiehiä ja
rakastivat maatansa. Suomi kukoisti heidän hallituksensa aikana.
Mutta tästä hyvästä ajasta teki lopun Venäjän sota ja tanskalaisten
hävitykset. Kirkot ryöstettiin, maa köyhtyi, kansa ei jaksanut
maksaa kymmenyksiä. Svante Sturen aikana oli Turussa peräkkäin kaksi
vanhaa piispaa, jotka eivät jaksaneet pitää järjestystä näinä kovina
aikoina. Ja suuri sekasorto oli silloin kaikissa oloissa.
Viimein tuli valtioviisas ja ylhäissukuinen _Arvid Kurki_ Turun
piispaksi vuonna 1510. Hän hallitsi hiippakuntaansa jäntevästi,
ja vielä kerta nähtiin katolisen kirkon ylipaimenen esiintyvän
melkein yhtä loistavana, ylevänä ja mahtavana kuin hänen kuuluisat
edeltäjänsä. Mutta ajat kävivät yhä tukalammiksi. Arvid piispan
likeisin esimies, Upsalan arkkipiispa Kustaa Trolle, oli maanpetturi
ja kannatti Kristian kuningasta. Kun tanskalaiset pääsivät voitolle
ja valloittivat Suomen, niin Arvid piispalla ei ollut muuta neuvoa
kuin teeskennellyllä alamaisuudella viihdyttää Kristian kuninkaan
epäluuloa. Hän pyysi kuninkaalta maatiloja ja etuja, esiintyäkseen
omanvoiton pyytäjänä, sillä Kristian kuningas, joka oli petollinen,
ei luullut kenenkään voivan menetellä rehellisesti ja omaa hyötyään
katsomatta. Senvuoksi kuningas armahti Arvid piispaa, mutta kaikki
rehelliset Suomen miehet surivat sitä, luullen heidän piispansa
pettäneen isänmaansa.
Arvid piispa antoi maanmiestensä jonkin aikaa luulla hänestä pahaa ja
kätki suuren joukon sota-aseita Kuusiston linnan kellariholveihin.
Mutta kun Kustaa Vaasa lähetti sotaväkeä Turkuun, heitti piispakin
teeskentelyn, jakoi sotaväelle aseita ja yhtyi julkisesti vapauden
puolustajiin. Kansalaisemme kuulivat hänen kehoitustaan ja
varustautuivat tanskalaisia vastaan. Arvid piispa tiesi kyllä
panevansa henkensä ja onnensa alttiiksi, mutta näitä hän piti
vähäarvoisina, sillä isänmaa oli hänelle kaikkia maallisia etuja
rakkaampi.
On jo kerrottu, että Turun linna jäi valloittamatta ja sai keväällä
vuonna 1522 apua tanskalaiselta laivastolta. Tanskalaiset olivat
taas vähän aikaa herroina maassamme ja etsivät piispaa kaikkialta
rangaistaksensa häntä hänen luopumisestaan. Arvid piispa pakeni
rannikkoa myöten pohjoiseen päin, ensin Raumalle, sieltä Poriin,
sieltä Närpiöön Pohjanmaalle. Mutta kun vainoojat alinomaa olivat
hänen kintereillään, täytyi hänen Närpiössä astua laivaan paetakseen
Ruotsiin. Hänen mukanaan lähti useita maamme ylhäisimpiä aatelisia,
rouvia ja pappeja. Laiva oli kiireessä tullut huonosti varustetuksi,
kenties oli siinä myöskin liiaksi väkeä ja tavaraa. Kun pakolaiset
likenivät Ruotsin rannikkoa Öregrundin edustalla, nousi kova myrsky,
ja siinä hukkui laivan keralla piispa ja kaikki pakolaiset 23 päivänä
toukokuuta v. 1522.
Näin päättyi Suomen viimeisen katolisen piispan kunniakas elämänura.
Niinkuin ensimmäinen piispa Henrik oli antanut henkensä Suomen
puolesta, niin uhrasi myöskin viimeinen piispa, Arvid Kurki, henkensä
isänmaansa puolesta. Emme siis saa unhottaa, että katolinen kirkko
Suomessa kaikkine puutteineen ja vikoineen kuitenkin on sekä alkanut
että päättänyt vaiheensa kunniakkaasti.