Laulu ja soitanto ovat ihmiselle ikäänkuin toinen, pyhempi kieli,
jolla hän mielellään ilmaisee surunsa ja ilonsa, toivonsa ja
kaipuunsa. Kaikkina aikoina on Suomen kansa suuresti rakastanut
_runoja_, jotka laadultaan ovat joko laulurunoja, loitsurunoja,
opetusrunoja tai kertomarunoja. Sellaisten kansanrunojen joukkoon ei
lueta virsiä ja hengellisiä lauluja, eikä sellaisia taidetekoisia
runoja, joita herrasväki laulaa. Kansanlaulun erottaa näistä
viimeksimainituista sen yksinkertaisuus ja elävä luonnollisuus,
niinkuin metsä eroaa keinotekoisesta puistosta.
Vanhassa suomalaisessa kansanlaulussa on älykäs, syvämielinen
sana pääasiana, ja sävelmä on hyvin yksinkertainen, jopa niin
yksitoikkoinen, että useimmissa on sama kahdeksantavuinen säerakenne,
ja niitä lauletaan samalla nuotilla, ikivanhalla runosävelmällä.
Vanha laulu ei myöskään käytä tavallista loppusointua, vaan sensijaan
siinä on alkusointu, niin että vähintään kaksi sanaa samassa
säkeessä tavallisesti alkaa samalla äänteellä. Uusilla lauluilla on
sitävastoin vaihtelevat runomuodot ja sävelmät, mutta sanat eivät
ole niin älykkäät, niin yksinkertaiset eivätkä niin syvämieliset
kuin vanhojen runojen. Ainoastaan Karjalassa saa joskus vielä kuulla
vanhoja runoja, jotka vuosisatoja ovat kulkeneet suusanallisena
perintönä suvusta sukuun, ja nämä runot katoavat yhä katoamistaan.
Kaikissa muissa osissa maatamme kuulee ainoastaan uudemmanaikaisia
lauluja, joista muutamat ovat ruotsin- ja saksankielestä
suomennettuja, mutta useimmat kansan keskuudessa syntyneitä. Sillä
kansan mieli on kuin kumpuava lähde, sen täytyy alinomaa purkaa syviä
suonivesiänsä päivänvaloon.
Suomen kansanrunous kumpuaa kahdesta syvästä lähteestä,
yksinäisyydestä ja surusta. Tässä maassa ihmiset usein asuvat kaukana
toisistaan ja etsivät senvuoksi ystäviä ja seuraa koko luonnosta. He
kuvailevat mielessään, että kaikilla luonnonesineillä on henki, tunto
ja puhelahja. Kun joku tulee vieraaseen maahan, ovat aurinko ja tuuli
hänen vanhoja tuttujaan. Kun nuori morsian muuttaa kodistaan ja suree
sitä, että kaikki siellä hänet unhottavat, tietää hän, että ainakin
aidan vitsat ja pellon seipäät hänet tuntevat, kun hän takaisin
tulee. Neito haastelee yksinäisyydessään ilman linnuille:
"Tule tänne, pieni lintu,
lennä tänne, linturukka,
haastele halusi mulle,
ikäväsi ilmoittele!
Mie sanon sinulle jälleen,
haastan mielihaikeani;
sitten vaihdamme vajoja,
kahdenkesken kaihojamme."
Siksi hän uskoo surunsa metsällekin:
"Menen metsähän mäelle,
puhelen Jumalan puille,
haastan haavan lehtisille,
pakajan pajun vesoille."
Tietääpä hän, että ne kaikki säälivät hänen kohtaloansa:
"Tuota saarikin saneli,
saaren rannat raukotteli,
tuot' itki ihanat nurmet,
ahot armahat valitti,
nuoret heinät hellitteli,
kaikatti kukat kanervan
emontuoman turmelusta."
Onneton mies käskee korpin kantamaan pois hänen huolensa ja
hukuttamaan ne lampiin, kuitenkin varoen, ettei veisi kalallisiin
vesihin, sillä:
"kalat kaikki huolestuisi,
ahvenet alas menisi,
suuret hauit halkeaisi;
sären lillit liukeneisi,
saisi siikaset surua,
kaikki mustuisi mujehet
minun hoikan huolistani
ja mustan murehistani."
Mutta iloiset ja onnellisetkin etsivät luonnon seuraa. Iloiset immet
käskevät käen kukkua heille hopeaa ja kultaa. Vuoret, puut, eläimet
ilmaisevat ajatuksensa toisilleen ja ihmisille. Luonto on ollut
kansan paras laulunopettaja. Senvuoksi sanookin vaatimaton laulaja:
"Omat on virret oppitnani,
omat saamani sanaset,
tiepuolista tempomani,
risukoista riipomani,
kanervista katkomani,
vesakoista vetelemäni,
kun olin piennä paimenessa,
lasna lammasten keralla
metisillä mättähillä,
kultaisilla kunnahilla.
Tuuli toi sata sanoa,
tuhat ilma tuuditteli,
virrat aaltoina ajeli,
lausehet vetenä vieri."
Lapsilla on omat laulunsa, nuorilla omansa, naineilla omansa,
vanhoilla omansa. Elämä antaa kyllä alinomaa uusia aiheita.
Suomen kansa on kaikessa vakaamielisyydessään hyvin taipuva
laskemaan leikkiä omistaan ja muiden heikkouksista, ja senvuoksi
sillä on myöskin pilkkarunoja, joissa viat ja tyhmyydet tehdään
naurunalaisiksi. Kansan monista runoista on laulurunoa pidetty
vanhimpana, loitsurunoa sen jälkeisenä ja kertomarunoa nuorimpana.
Mutta Kalevalan vanhimmat runot ovat vuosisatoja eläneet. Monet
laulavat, mutta monet eivät itse tee laulujaan. Koitereen järven
rannalla eli monta vuotta sitten kahdeksankymmenvuotias, ennen
vanhaan kuuluisa laulajatar, nimeltä Mateli Kuivalatar. Kun kerran
luin hänelle lauluja, joita olin kirjoittanut muistiin muilla
kaukaisilla tienoilla, sanoi vanha Mateli: "No, vieläkö nyt sitäkin
maassa muistellaan, ja ken sitä teille lauloi? Minä sen ennen nuorra
tyttönä ollen tein." -- Ne olivat kulkeneet suusta suuhun ja suvusta
sukuun.
Monet viisaat miehet, Suomen ulkopuolellakin, ylistävät suomalaista
kansanrunoutta ihanimmaksi ja kauneimmaksi maan päällä. Muut kansat
saattavat laulaa hehkuvammalla tunteella, mahtavammalla, rohkeammalla
ja voimakkaammalla innostuksella. Mutta hartaammin sydämen pohjasta
ei laula mikään kansa. Ja yksinkertainen, suloinen, liikuttavan ihana
suomalainen laulu on kaikkien kansanlaulujen helmi.
(Elias Lönnrotin mukaan.)