Kaukana pohjolassa, Kemijoen varrella olevassa Tervolan kappelissa,
oli köyhä papinpoika nimeltä _Matias Aleksanteri Castrén_. Hänen
sukulaisensa auttoivat häntä, hän teki paljon työtä, kieltäytyi
paljosta ja oli tahdoltaan luja. Hän kävi koulua, tuli ylioppilaaksi
ja viimein viisaustieteen tohtoriksi. Hän osasi silloin monia
kieliä, mutta tahtoi tutkia varsinkin sellaisia, jotka olivat sukua
suomenkielelle. Senvuoksi hän lähti pitkille matkoille, ensin
Lappiin, sitten Venäjälle. Hän matkusteli monet vuodet noilla
avaroilla, autioilla ja harvaan asutuilla mailla, jotka ovat
etäällä Jäämeren rannikoilla, ja sieltä hän matkusti eteläänpäin,
Keski-Venäjän ja Siperian erämaiden halki kaukaiseen itään, Kiinan
rajoille asti. Näillä matkoilla hän sai kärsiä paljon; usein hänen
täytyi jalkaisin kulkea lumikinosten ja erämaiden halki, maata
taivasalla tai viheliäisissä majoissa, tyytyä mitä huonoimpaan
ruokaan ja elää metsäläisten parissa, joilla ei ollut mitään
käsitystä ihmistavoista. Hän oli usein hengenvaarassa, usein sairaana
ja heitettynä oman onnensa nojaan näissä tuntemattomissa maailman
sopissa. Hänen täytyi voittaa lukemattomia esteitä ja keksiä
keinoja monissa vastuksissa, joita vähemmän uskalias mies jo aikoja
sitten olisi säikähtänyt. Mutta Castrénia ei mikään voinut pelottaa
pyrkimästä sitä päämäärää kohti, jonka hän oli itselleen asettanut.
Ja tämä tarkoitusperä ei ollutkaan vähäpätöinen; sillä Castrén tahtoi
oppia tuntemaan kaikki ne monet, melkein unhotetut ja sukupuuttoon
häviävät kansat, jotka kerran olivat kuuluneet suureen suomalaiseen
kansanheimoon ja nyt olivat kurjuudessa ja hajallaan pitkin maailmaa.
Hänen sydämestään uhkui rakkautta ja harrastusta ihmiskunnan
unhotettuja kohtaan. Hän otti täyttääksensä kansamme velvollisuuden
etsiä köyhiä sukulaisiaan. Hän sääli noita halveksittuja heimolaisia;
hän tahtoi tehdä heidät maailmalle tunnetuiksi ja täten valmistaa
heille parempaa kohtaloa, samalla kuin hän hyödytti tiedettä ja
toivoi levittävänsä valoa Suomen kansan hämärään muinaisuuteen. Sen
vuoksi hän etsi heidät heidän tiettömistä erämaistaan, oppi heidän
kieltänsä, asui heidän majoissaan, seurasi heitä heidän kalastus- ja
metsästysretkillään, saavutti heidän luottamuksensa ja kirjoitti
muistiin heidän kertomuksensa. Palattuaan kotimaahan ja omistaen
enemmän tietoja tuntemattomista kansoista kuin kukaan muu Suomen
mies ennen häntä hän alkoi koota ja järjestellä havaintojansa. Hänen
nimensä oli jo silloin laajalti kuuluisa; hän oli saanut matka-apua
sekä Suomesta että Venäjältä. Lopuksi tuli hänestä ensimmäinen
suomenkielen professori Suomen yliopistoon. Mutta hän ei ennättänyt
saada valmiiksi suuria Suomen heimoa ja sen eri kieliä koskevia
teoksiaan. Pitkältä ja vaivalloiselta vaellukseltaan hän oli palannut
terveydeltään murtuneena: hän kuoli pian sen jälkeen, vuonna 1852,
ainoastaan 38 vuoden ikäisenä.
Vain vähäisen osan tutkimuksistaan Castrén oli ennättänyt valmistaa
painokuntoiseksi. Hänen kuolemansa jälkeen julkaistiin hänen kootut
kirjeensä ja muistiinpanonsa. Paljon oli niissä keskeneräistä, sillä
Castrén kaatui keskellä elämäntyötään, juuri silloin, kun nuo suuret
tutkimukset alkoivat hänelle itselleen selvitä. Mutta hän ei ollut
tehnyt työtä turhaan: hän oli jo saavuttanut osan tarkoitusperästään
ja raivannut tien muille. Unhotetut kansat kaukaisessa idässä ja
pohjan perillä astuivat nyt maailman näkyviin, heidän kielensä
saatiin selville, heidän muinaismuistonsa joutuivat talteen ja
loivat valoa Suomensuvun kansoihin. Castrénin tekemä on ensimmäinen
tieteellinen esitys suomalaisten pakanallisesta jumalaisopista. Muut
ovat sitten hänen esimerkkinsä elähyttäminä jatkaneet hänen työtään,
ja nyt rohkenemme luoda silmämme vuosituhansia taapäin tuntemattomaan
muinaisuuteen. Senvuoksi ei unhotakaan kukaan Suomen mies eikä
nainen tätä uskollista, pelkäämätöntä, kansansa ja ihmiskunnan
hyväksi kaikkensa uhrannutta työmiestä. Sellaiset miehet kuin Castrén
kohottavat kansain tajuntaa, laajentavat niiden näköpiiriä ja
hankkivat niille kunniakkaan sijan ihmiskunnan historiassa.
58.
Suomen kansanheimo.
Itä-Euroopan suurilla tasangoilla asui muinoin laajalla alalla
kansa, jota venäläiset nimittivät _tshuudeiksi_. Tällä nimellä on
tarkoitettu etupäässä sikäläisiä suomensukuisia heimoja.
Venäläiset tarut kuvaavat tshuudeja kookkaaksi ja väkeväksi, mutta
rauhalliseksi ja sävyisäksi kansaksi. Tshuudit rakensivat asuntonsa
yksinäisille kunnaille, pitivät karjaa ja viljelivät maata sekä
olivat taitavia seppiä. He tunsivat monta taikakeinoa ja olivat
mahdottoman rikkaita, mutta rikkautensa he kaivoivat maahan.
Venäläiset alkoivat ahnehtia tshuudien aarteita, hyökkäsivät heidän
kimppuunsa ja ajoivat heidät kauemmas pohjoiseen. Tästä syntyi
pitkällisiä sotia. Silloin ehdotti kerran venäläinen ruhtinas, että
riita ratkaistaisiin vedolla. Tshuudilaisen ja venäläisen piti
kummankin kaataa puu, ja se, joka ensiksi sai työnsä tehdyksi,
oli tuleva maan valtiaaksi. Vedosta sovittiin, puut valittiin.
Tshuudilainen, joka oli luonteeltaan perinpohjainen, alkoi hakata
puutaan juuresta, mutta venäläinen oli viekkaampi ja alkoi hakata
puutaan latvasta. Silloin kävi niin, että venäläinen sai ensin työnsä
valmiiksi, ja siitä päivin hän on ollut sen maan valtias.
Mutta tshuudit rakastivat vapauttaan eivätkä saattaneet taipua
elämään vieraan vallan alaisina. Heistä tuntui paremmalta hautautua
vapaina maan alle kuin elää maan päällä orjina. Silloin, niin taru
kertoo, he ottivat tavaransa ja menivät vuortenalaisiin onkaloihin,
ja vuoret kaatuivat heidän ja kaiken heidän väkensä päälle. Siellä
maan alla tshuudit asuvat vielä tänäkin päivänä rikkauksineen:
kultineen, hopeineen, karjoineen, majavan- ja ketunnahkoineen ja
kalliine turkiksineen.
Yhteisestä kodista Itä-Venäjältä lähteneet suomensukuiset kansat
asuvat nyt hajallaan laajalla alueella. Yhteinen kieli on myös
kullakin heimolla kehittynyt yhä enemmän omaan suuntaansa, joten
nämä kansat eivät enää ymmärrä toistensa puhetta. Kauimpana
koillisessa kuljeksivat _ostjakit ja vogulit_. Lännempänä asuvat
_syrjäänit ja votjakit_. Näiden eteläpuolella asuvat _tsheremissit ja
mordvalaiset_. Toiset näistä ovat köyhiä, puolivillejä kansoja, jotka
pystyttävät telttansa tai mökkinsä isojen jokien rannoille, elävät
kalustuksen ja metsästyksen varassa tai kuljeksivat porokarjoineen
autioita aromaita pitkin. Toiset sitävastoin ovat uutteria
maanviljelijöitä. Useimmat tunnustavat ainakin nimeksi kristinuskoa.
Toiset ovat vielä pakanoita ja palvelevat taivaan jumalaa. He ovat
hyväntahtoisia ihmisiä, jotka mielellään jakelevat vieraalle vähiä
varojaan ja suojelevat häntä mökeissään rajuilmoilta.
Suomensukuista kansanheimoa on sekin kansa, jota muut nimittävät
_unkarilaisiksi_, mutta joka itse nimittää itseänsä _magyareiksi_.
He asuivat muinoin Mustanmeren rantamailla, mutta muuttivat vähän
toista tuhatta vuotta takaperin nykyiseen _Unkariin_. Sinne he ovat
perustaneet valtakunnan, jolla on ollut omat kuninkaansa. Magyarit
ovat kaunista, uljasta ja urhoollista kansaa, jonka kielessä
suomalainen heimolaisuus vielä selvästi tulee näkyviin. Jos häpeämme
Venäjällä asuvia köyhiä sukulaisiamme, niin saattaisivathan rikkaat
magyarit hävetä köyhiä suomalaisia sukulaisiaan. Älköön siis kukaan
ylvästelkö halvan sukulaisensa rinnalla, vaan tehköön mitä voi
valistaakseen ja auttaakseen häntä.
Magyareja lukuunottamatta ovat nykyään kaikki suomensukuiset
kansat pohjoismaalaisia. Kauimpana lännessä asuvat _vatjalaiset ja
vepsäläiset_ (joita on nimitetty myöskin _tshuudeiksi_) Inkerinmaalla
ja Aunuksessa, _liiviläiset_ enää vain Kuurinmaan luoteisrannikolla,
_virolaiset_ Virossa ja Liivinmaalla, Venäjän _karjalaiset_ Vienan
Karjalassa ja Aunuksessa ja _suomalaiset (karjalaiset ja hämäläiset)_
Suomessa. Pohjan perillä asuvat _lappalaiset_ Venäjän, Suomen,
Ruotsin ja Norjan Lapissa. Muutamissa paikoin Pohjois-Ruotsissa ja
Norjassa asuu niinikään suomalaisia.