Samaan aikaan, jolloin niin monta ihmistä läksi Kaliforniaan ja
Austraaliaan kultaa etsimään kaukaisista maanosista, alkoi köyhässä
Suomessakin kuulua huhuja Lapin kullasta. Jo kauan oli kulkenut
tarina, että eräs lappalaisukko muka oli löytänyt ison kappaleen
kultaa, mutta ei ollut tahtonut löytöpaikkaa ilmaista. Vuonna 1837
löydettiin Kemijoen rannalta kiviä, joissa oli puhdasta kultaa.
Siitä sai Suomen hallitus aihetta lähettää taitavia miehiä tutkimaan
kaukaisen pohjolan vuoriseutuja saadakseen selville, mitä uskottavaa
oli kansan kertomuksissa.
Kolmattakymmentä vuotta etsittiin kultaa turhaan. Sitä oli kyllä
monissa Lapin virroissa ja puroissa, mutta se oli pienen pieninä,
hienon hienoina siruina, niin että kokonaisen päivän huuhtomisella
saattoi saada kultasirun, jota paljain silmin tuskin erotti. Silloin
saatiin vuonna 1867 kuulla, että norjalaiset olivat löytäneet
kultaa Lapin rajalla olevan Tenojoen rannoilta. Suomen hallitus
lähetti taas taitavia miehiä Lappiin, ja he löysivät enemmän kultaa.
Oulussa oli kaksi merimiestä, Ervasti ja Lepistö, jotka ennen olivat
olleet Kaliforniassa kultaa etsimässä. Nämä ottivat reput selkäänsä
ja lähtivät kesällä v. 1869 yksinään Lapin erämaihin. Siellä he
rupesivat jokien ja purojen hiekkaa huuhtomaan, ja kun syksyllä
palasivat kotiin, olivat he löytäneet kultahiekkaa 6,000 markan
arvosta. Nyt levisi huhu Lapin aarteista; moni valmistautui etsimään
äkillistä rikkautta. Annettiin asetus, joka sääti, ettei kukaan
saanut etsiä kultaa ilman hallituksen lupaa, ja että määrätty osa
voitosta oli tuleva Suomen kruunulle.
Kesällä v. 1870 oli jo monta kullankaivajaa kokoontunut Ivalojoen
rannoille, mistä nuo molemmat merimiehet olivat enimmin kultaa
löytäneet. Paljon kokoontui sinne irtainta väkeä puuveitsillä
kultaa vuolemaan. Mutta useimmat pettyivät ja palasivat tyhjin
käsin takaisin kärsittyään paljon vaivoja. Senvuoksi olivatkin
ymmärtävämmät liittyneet yhtiöiksi, jotka jakoivat työn ja voiton.
Muutamat näistä yhtiöistä löysivät niin paljon kultaa, että matkat
ja työt tulivat hyvin maksetuksi; toiset löysivät vähemmän. Vuonna
1870 huuhdottiin kultaa kaikkiaan 19 kiloa eli enemmän kuin 60,000
markan markan arvosta. Vuonna 1871 osattiin järjestää työ viisaammin
ja silloin huuhdottiin 56 kiloa, jonka tuottama raha-arvo oli 175,000
markkaa. Sittemmin on Ivalossa joka kesä löydetty kultaa, mutta on
epävarmaa, kannattaako työ tulevaisuudessa.
Pikaisesti saatu rikkaus on harvoin pysyväistä, ja moni, joka jätti
taatun elinkeinonsa tavoitellaksensa epätietoista kultaa, on sitten
saanut köyhänä ja kivulloisna palata kotiin. Sen, joka mielii lähteä
erämaihin, pitää olla terve, rohkea, kestävä ja valmis raskaaseen
työhön, Kruunun virkamiehille on Ivalojoen varrelle rakennettu
kunnolliset asunnot, mutta kullankaivajat saivat asua aluksi
teltoissa tai huonosti rakennetuissa hökkeleissä. Kaikkien täytyy
retkeillä soiden, järvien, vuorien ja virtojen yli, taipaleiden
poikki, missä ei ole tietä, ei siltaa ei taloa ja missä täytyy pitkiä
matkoja kulkea jalkaisin tahi sauvoa venettään ylös koskista. Kaikki
elintarpeetkin on pitkän matkan takaa tuotava; siellä ei saa edes
kalaa eikä lintua, joita muualla Lapissa on kesäaikaan runsaasti.
Matkustajaa vaivaavat päivällä sääsket ja auringonpaahde, yöllä
kylmyys. Hänen täytyy pitää huolta itsestään metsäläisen tavoin ja
välistä etsiä suojaa vuorten onkaloista, lumikinoksista tai aavalta
lakeudelta.
Mutta likellä Ivalojoen suuta Inarinjärven rantamilla ovat nuo
hauskat, Castrénin mainitsemat suomalaiset uudistalot peltoineen
ja niittyineen, hevosineen ja lehmineen. Noilla uudisasukkailla
on parempi ja onnellisempi elämä kuin monella kullanhakijalla. Se
osoittaa, missä Suomen todellinen rikkaus on, nimittäin siinä, että
nöyrästi, kärsivällisesti, uutterasti tehdään työtä maanviljelyksen
ja muiden hyödyllisten elinkeinojen alalla. Kun kullanhakija monien
vaarojen alaisena etsii epävarmaa onneansa, menee uudistalolainen
joka ilta rauhassa levolle, ja Jumalan siunaus suojelee hänen
vähävaraista kotiansa.
Köyhyyttä ja rikkautta älä minulle anna, vaan anna minun syödä
määräosani leipää. Sal. sananl. 30: 7.