Varsin hupaista on oppia tuntemaan kaikki kivilajit ja niiden
kokoomukset. Moni tallaa niitä välinpitämättömästi jalkainsa alla
tietämättä, kuinka rikkaana ja moninaisena Jumalan luomistyö ilmenee
kovassa kivessäkin. Meidän maassamme on niin monta eri kivilajia,
että niistä saattaisi kirjoittaa laveita kirjoja, ja yhä löydetään
uusia lajeja. Kaikesta tästä saamme lukea kivennäistieteessä eli
_mineralogiassa_.
Hyödyllisistä kivilajeista on yleisimpiä meidän tavallinen
kalkkikivemme, jota esiintyy runsaasti etelärannikolla.
Harvinaisempaa Suomessa on se kallis kalkkikivi, jota nimitetään
_marmoriksi_ ja käytetään kaikenlaisiin taideteoksiin. Ruskealan
pitäjässä Laatokan pohjoisrannikolla on maamme ainoa suurehko
marmorilouhimo. Ruskealan marmori on eriväristä: tavallisin
on vaaleanharmaata, jossa on valkeita ja tummemman harmaita
juovia; paikoittain tavataan myöskin viheriäiseen vivahtavaa tai
jokseenkin valkeata marmoria. Marmori muodostaa siellä yksinäisen
vuorenselänteen, joka on parin kilometrin pituinen ja muutamin
paikoin kohoaa 45:kin metriä alempana juoksevan pienen joen pintaa
korkeammalle. Kun marmorilohkareet ovat neliskulmaisiksi hakatut,
viedään ne marmorisahaan, joka ahkerasti, mutta hyvin hitaasti sahaa
tai oikeammin viilaa lohkareet hiekan avulla ohuemmiksi kappaleiksi.
Nämä vietiin sitten Pietariin, jossa niitä käytettiin kallisarvoisiin
ja kauniisiin rakennuksiin; niinpä on tätä marmoria tarvittu Iisakin
kirkkoon, Talvipalatsiin ja keisarillisiin huvilinnoihin. Ruskealan
marmorivuoren löysi vuonna 1765 Sortavalan pastori Samuel Alopaeus,
ja ensimmäinen lohkominen alkoi vuonna 1768. Aina siitä asti on
mainitusta vuoresta louhittu marmoria, joskus suurillakin kuluilla
ja paljolla työllä. Viime aikoina on marmorista ruvettu polttamaan
kalkkia, mutta käytetään sitä yhä edelleenkin rakennusaineena.
Valkeata marmoria on löydetty Perniöstä ja Tornion lähistöstä;
kirjavaa marmoria monin paikoin.
Mustia kivilajeja, joita käytetään hautapatsaiksi, on myöskin
Ruskealassa sekä Simolan aseman luona, Karjan pitäjässä, Helsingin
lähistössä, Ahvenanmaalla, Rauman ja Porin välillä, Jyväskylän
seuduilla ja monessa muussa paikassa.
_Vuolukiveä_, joka on niin pehmeää, että sitä voi veistellä ja
sahata, tavataan Pielisjärven seuduilla, Sotkamossa ja monessa
muussa paikoin Itä-Suomessa. Siitä tehdään uuneja, keittoastioita ja
rakennuksien koristeita. Luultavasti Suomessa vielä monessa paikassa
löydetään sellaisia kivilajeja, joita kannattaa ottaa käytäntöön.