-- "Paljon", sanoi äitini. "Enemmän kuin kotiasi ja kaikkea omaasi.
Enemmän kuin koko maallista onneasi, enemmän kuin henkeäsikin. Mutta
ei enempää kuin Jumalaasi, kunniaasi ja omaatuntoasi."
Sitä en ymmärtänyt. Ymmärsin nyt kyllä, kuinka ihminen saattaa tehdä
työtä muunkin kuin oman hyödyn vuoksi. Mutta kohtuutonta ja kovaa
minusta oli panna kaikki alttiiksi sen maan puolesta, joka ei ole
minun yksin, vaan monen muunkin oma. Miksi juuri minun pitäisi panna
omaisuuteni tai henkeni alttiiksi, koska on niin paljon muita, jotka
saattavat sen tehdä minun sijastani? Olkoon tämä heidän asiansa; mitä
se minuun koskee?
Muutamana päivänä sen jälkeen äitini seisoi kosken partaalla
vaatteita huuhtomassa. Oli satanut, ja kivet olivat liukkaita. Äitini
jalka luiskahti, ja hän putosi veteen; virta vei hänet mukanaan; en
koskaan sitä unhota. Paljon ihmisiä seisoi rannalla; kaikki olivat
hämmästyksissään, mutta yksikään ei voinut neuvoa eikä auttaa. Minä
olin vain heikko lapsi; mutta seisoa siinä neuvotonna ja nähdä äitini
kuolevan -- en, sitä en saattanut. Siinä oli airo; -- minä sieppasin
sen ja juoksin veteen. Tuskin tiesin, mitä tein. Koski pauhasi ja oli
viedä minut mukanaan, mutta ennätin kurottaa äidilleni airon, ja me
pääsimme onnellisesti rantaan.
Silloin äitini otti minut kosteaan syliinsä ja suuteli minua
rakkaasti. "Miksi sinä uskalsit henkesi minun tähteni?" kysyi hän.
"Seisoihan siellä rannalla monta muuta. Miksi juuri sinä panit itsesi
minun tähteni alttiiksi? Eikö joku muu olisi saattanut sitä tehdä
sinun sijastasi?"
Minä sanoin: "Sitä en ajatellut. Kuinka olisin saattanut nähdä sinut
hädässä ja olla sinua auttamatta? _Täytyihän_ minun uskaltaa henkeni
sinun tähtesi."
Silloin äitini hymyili kyyneleet silmissä ja sanoi: "Aivan niin,
täytyihän sinun kuulla Jumalan ääntä. Ja samoin on laita, jos
isänmaasi on hädässä. Et sinä silloin noita monia muita ajattele.
Jumalan ääni sydämessäsi sanoo, että sinun arvelematta täytyy
juosta koskeen. Oi lapseni, kun se ääni kutsuu, kun isänmaasi sinua
tarvitsee, älä epäröi, vaan ole rohkea ja pane kaikki alttiiksi
velvollisuutesi tähden. Niin ovat tuhannet, monet tuhannet ennen
sinua tehneet. He ovat kuulleet kosken pauhaavan ja itse seisoneet
kuivalla rannalla. He ovat vauraina ja turvassa eläneet kaukana
vaarasta, kun etäinen osa heidän maatansa on joutunut hätään. Eivät
he kuitenkaan ole epäröineet. He ovat reippaasti lähteneet vaaroihin
ja taisteluun; he ovat mielellään antaneet viimeisen roponsa,
lapsensa ja itsensä tuolle suurelle, yhteiselle, rakastetulle
äidilleen, isänmaallensa. Ja joko he ovat sotaan sortuneet tai,
kuten sinä, voitollisina palanneet, -- koskaan he eivät ole katuneet
urhoollista uhrautumistaan tai kunniallista taisteluansa. Ne vain,
jotka hädän hetkenä ovat maansa jättäneet, nuo uskollisen äidin
pelkurit, laiskat ja petolliset lapset, he eivät sen jälkeen koko
elinaikanaan ole saaneet nauttia iloa ja rauhaa. Heidän maanmiestensä
halveksiminen, heidän oma häpeänsä ja omantunnon soimaukset eivät
ole heille suoneet lepoa. He ovat taistelua karttaneet ja saaneet
taistelun omaan sydämeensä. He ovat rauhaa etsineet ja saaneet
iäisen rauhattomuuden. Se, joka henkeänsä rakastaa enemmän kuin
velvollisuuttaan ja kunniaansa, se rakentaa majansa heikolle jäälle,
ja virta hänet nielee."
"Oi lapseni, uhraa oma etusi uljain mielin! Silloin on totisesti
Jumala siunaava rehellisen tahtosi, ja sinä tulet rakkaan isänmaasi
kelpo lapseksi."