Voiko kukaan kuvitella ihanampaa tunnelmaa, kuin olla matkalla tapaamaan
salaista rakastettuaan silloin, kun jostain syystä tuntee rakastavansa
häntä enemmän ja syvemmin kuin koskaan. Ei yksikään ihminen edes samassa
talossa aavista, mitä on sykkinyt jo vuosien kuluessa, mitä kaikkea on
tapahtunut juuri täällä kahden nuoren kesken talvi-iltoina ja kesäöinä.
Ei kukaan aavista, ja kuitenkin: ennenkuin tervehtiessäsi olet ehtinyt
häneen asti, on sinun sieluasi jo hyväillyt, syleillyt, suudellut lämmin
katse, joka silmänräpäyksessä sanoo, että kaikki on ennallaan,
ennallaan...
Mutta kun minä nyt tulin heille, oli siellä paljon muitakin vieraita.
Niitä istuskeli molemmissa asuinkamareissa, joku setä oli pirtissä, ja
muutamia naishenkilöitä kuului olevan pakarissakin. Heillä oli
sukukokous, ja minua, joka myös olin tämän vanhan suvun kaukaista
jättöä, tervehdittiin ilolla. Minä tulin ja tervehtelin erinomaisen
reippain liikkein, jostain syystä en katsonut häneen, ennenkuin olin
hänen edessään. Hänen pitkä katseensa oli minusta hiukan epäselvä, se ei
sanonut mitään, luultavasti sen tähden, että oli niin monta katselijaa.
Vanhemmat ihmiset lausahtelivat minulle yhtä ja toista, ja hän hävisi
pakariin, arvatenkin järjestämään tarjoilua.
Käsittämätön kylmäntunne valtasi minut yhtäkkiä. Mikä nyt oli? Mikä ihme
näissä huoneissa nyt oli? Miksei päivänpaiste välkähdellyt, vaikka ilma
vielä oli kirkas?
-- Kuinkas se elämä nyt on mennyt? kysyi isäntä.
-- Onhan se, vastaan minä...
Hän palasi pakarista, mutta jäi toiseen kamariin puhelemaan, ei tullut
enää äskeiseen seuraansa, johon minä olin liittynyt. Näin ovesta hänen
profiilinsa ja kuinka hän hymyili jonkun puheelle. Selvästi hän tunsi,
että katselin häntä, mutta ei kääntänyt päätään kertaakaan. Saipa hän
jostain syystä asian nousta ja asettui senjälkeen niin, etten häntä
nähnyt...
Selvä --.
* * * * *
Tähän päättyivät minun kevätvuoteni. Alkoi sammua ihana säteily
maailmasta ja sen esineistä, ne loittonivat yhä kauemmaksi, ensin
huomaamatta, pienten toiveiden pitäessä vastaan, mutta sitten yhä
selvemmin, kunnes sieluni nyt kulkee tyhjän tyynenä ja rauhallisena,
yksinään maan ja taivaan välissä, kuin aution talon puutarhassa. Ei, ei
suinkaan yksin. Ystävien lukumäärä yhä kasvaa. --
Sillä matkalla en saanut tavata häntä kahdenkesken; lienen vaihtanut
hänen kanssaan pari väkinäistä sanaa toisten kuullen. Elin sitten talven
hiljaisemmin, suvea odottaen, ja kun se tuli, lähdin taas hänen
luokseen. Mutta hän oli entisellään. Tosin hän seurassa hymyili
sukkeluuksilleni ja saattoi joskus kysyäkin minulta jotain, josta minä
tulin hurjan iloiseksi. Mutta kun hän huomasi sen, sanoi hän pari
tarkoittavaa lausetta, joista minun piti ymmärtää, jos minulla oli
hiukankin älyä. Mutta sitä minulla ei ollut, sillä seuraavan joulun
aikaan minä taas menin hänen luokseen. Me jouduimme yhdessä paikkaan,
jossa tanssittiin. Silloin näin, että hän halveksi minua. Hänen kaunis
suunsa ja suuret lämpimät silmänsä ilmaisivat sen sanattomasti ja siis
luotettavammin kuin mitkään lauseet. Seuraava talvi oli minulle ... hm,
ei maksa vaivaa sepitellä. Annoin taas maljojen kuohua pitkästä aikaa,
mutta aamupuolella istuin yksin asunnossani ja sen voin tähän
kirjoittaa, että silloin usein itkin, jollei nimittäin luonani ollut
vieraita. Minä itkin, kyyneliin asti ja kerran oli minulla viiden aikaan
aamulla valmiina hänelle kirje, ensimmäinen ja viimeinen, mitä olen
hänelle kirjoittanut. Pahaksi onneksi sen lähettäminen ei jäänyt
seuraavaan päivään.
En odottanutkaan mitään vastausta, eikä sitä tullutkaan. Hengitin jo
kevään huoletonta ilmaa, ja minusta karisivat viimeisetkin
tulevaisuudentoiveet ja suunnitelmat, niinkuin lumet hiljalleen
kuivuvilta kaduilta. Elin elääkseni, eikä se ollut hullumpaa. Hyvät
rakkaat toverini pudistelivat keskenään päitään ja sanoivat viimein
humalassa ollessaan minulle suoraan, että olin rappiolla, johon minä
nauraen vastasin, että niin olinkin, ja ettei vaadittu erittäin tarkkaa
silmää sitä huomatakseen. Kun olin jo nähnyt monen kesäkuun auringon
nousevan mitä erilaisimpien vaaleitten öitten jälkeen, tuli mieleeni,
että lähtisin isän ja äidin luo maalle. -- -- --
Hiljainen rappiollejoutuminen on hyvin ihmeellinen asia. Minun sanotaan
nyt olevan rappiolla, ja kaiketi olenkin, mutta kun yritän saada
selville, mikä prosessi minussa siis on tapahtunut, mikä on tämän
rappiotilan olemus, niin en pääse puuta pitemmälle. Minä vihaan ja
rakastan samoja asioita kuin ennenkin, eetilliset ja esteettiset
vaistoni ovat aivan samat kuin ennenkin. Elän yksinkertaisemmin ja
kaikki mitä teen on paljon hyödyllisempää kuin mitä tein ollessani
lupaava nuorukainen. Raha? Sitä minulla ei ole omasta kohden koskaan
ollut, mutta olen vakuutettu, että sitä nyt rappiolla ollessani ennen
pitkää tulee jonkun verran olemaan. Innostus (tai sen puute) siihen
työhön, jota näihin asti olen toimitellut, on aina ollut sama. Mistä
kohden minä siis olen rappiolla? Jos olen, niin enkö ole ollut aina?
Sillä minä en ole muuttunut, toiset vain ovat muuttaneet suhdettaan
minuun, lakanneet tuhlaamasta rahojaan minun välitykselläni, sanoen:
"Sinähän olet rappiolla."
Olen äsken lukenut Maeterlinckia ja hän sanoo, että ulkonaiset vaiheet,
hyvät tai huonot työt eivät koskaan muuta ihmisen perusolemusta. Paha
ihminen on paha, vaikka hän määrätyissä olosuhteissa näyttää tekevän
yhtämittaa pelkkää hyvää. Sama on hyvyyden laita. Rappiolle joutuminen
on siis aivan pinnallinen asia, sattuma, niinkuin arpi poskessa. Se on
seuraus yhteentörmäyksestä yksilön muuttumattoman perusluonnon ja yhtä
muuttumattoman yhteiskunta-aatteen välillä. Fyysillisessä mielessä
rappiolle joutuvat ne, jotka... Mutta mitäpä niistä nyt tässä. -- -- --
Jonkinlaisena jälkikirjoituksena voisin kertoa, mitä viime kesän lopulla
tapahtui. Kauan sitten oli mennyt kesäkuu, äsken heilahtanut kuin
huomaamatta heinäkuu, päivät salaa lyhenivät ja tyyntyivät hehkustaan.
Oli jo elokuu, kun minä äidin kanssa saunan porstuassa sitelin vihtoja.
Äiti, jolle aina oli sanomaton nautinto minun kanssani näin jotain
toimitella, hyräili itsekseen, päivä paisteli maisemille jälkikesän
lauantairauhaa, sydäntäetova sopusointu lepäili luonnossa. Se vaikutti
minuunkin kuin aalulla kauan telmineeseen lapseen, mielikuvia hiipi
sieluuni kuin unen tullessa, vuodet unohtuivat nykyhetkeen asti sitä
mukaa kuin päivä laski. Ja niinkuin miellyttävä huume karsi olentoani
tämä unhotus. Olin onnellinen kun ilta ehti, sillä minä olin jostain
saanut sellaisen horjumattoman tunteen, että hän nyt on kokenut jotain,
joka on saanut hänet entistä onnea kaihoamaan... Vielä myöhään, kun
toiset jo hankkivat makuulle, on hän hävinnyt jonnekin, kuljeskelee
rannassa päin ja satunnaisesta mielijohteesta poimii kellokukkia. Sitten
hän syreenipensaikon seasta ilmestyy pihan laitaan ja menee salin
kuistista ylös kädessään sininen kukkavihko... Ja hämärtyvänä iltana
astuu nuori poika pitkät matkat maantietä, läpi nukkuvien taloryhmien,
poikkee oikopoluille, menee aidan vierua ja usvaisia pikku niittuja,
nousee töllien kotipolkuja, painuu pihan läpi metsään. Jo näkyy
ruokakello, kaivonvintti kodan päässä, pihakoivu ja pakarinakkuna.
... Taas olin pihamaalla. Mutta salin puolella ei nyt näyttänyt nukkuvan
ketään. Pirtin ovi sitävastoin oli lukitsematon, ja minä makasin siellä
sängyssä, josta renki oli mennyt yöjalkaan. Seuraava päivä kului
tyynesti, mutta entinen kylätunnelma ei syttynyt minuun eikä
talonväkeen. Meni aamiainen, meni päivällinen ja minä jäin toiseksi
yöksi. Hän on hiljan ollut pahasti sairaana ja silloin valmistunut
kuolemaan, päässyt niin pitkälle, että oli sydämessään antautunut sille.
Mutta kun se ei häntä ottanutkaan, oli hänen sielunsa mennyt syvään
lamaan. Tästä kai johtui, että kun minä, nähdessäni hänen myöhään
kulkevan halki pihan, huusin häntä luokseni salin rappusille, hän
todella tuli, kalpean kauniina, hitain, väsynein askelin ja istahti
minua vastapäätä, toiselle puolelle.
Hän koetti estää minua puhumasta asioita, jotka eivät kestä sanoja,
kysymällä heti jotain kuulumisia. Mutta minä en voinut vaieta. Minä
puhuin ja puhuin, ja kun ei hän mitään vastannut, aloin puolustella
itseäni. -- Ei kannata puhua, oli hänen vastauksensa. Minä kysyin:
-- Eikö sitä sitten enää millään voi auttaa?
Hän vastasi oudon selvällä ja rauhallisella äänellä:
-- Ei.
Seurasi neljännestunnin vaitiolo. Minä pitensin sitä aivan
teatterimaisesti ja annoin kasvojeni kuvastaa tuskaa. Sitten aloin puhua
taas, siirtyen vähitellen leikilliseen tapaan. Hän ei yhtynyt leikkiin,
huokasi vähän päästä syvään ja nousi lähteäkseen. Minä pyysin saada
hänen kätensä ja sitä heilutellen laskin yhä sakeampaa leikkiä ja sanoin
lopulta -- _morjes_. Me erosimme. Minä menin jähmeänä maata ja nukuin
varsin hyvin.
Lemmen enkelit eivät leijaile siellä, missä asioista keskustellaan...
-- -- --
Minun luonteessani on eräs mahdollisuus, jonka on nähnyt ainoastaan hän,
ainoa rakkaani. Kun meidän rakkautemme lapsuuden ensi värähdyksistä sitä
mukaa, kuin meidän ruumiimme vuosien kuluessa varttuivat, oli kehittynyt
korkeimpaan ja arimpaan kohtaansa, oli se hienoimman kristallikorun
kaltainen, joka riippuu silkkilangasta. Mutta hämärässä pielessä seisoi
pahahenki ja nauroi äänetöntä nauruaan, sillä se näki jo mitä tapahtui.
Se nyökkäsi, ja tuli esiin partainen, hekotteleva olento, joka
sierottuneella kädellään kohmasee silkkilangan poikki, niin että
kristalli putoaa pirstaleiksi. -- Mistä minä tiesin, että tuollainen
lasi maksaa niin paljon? -- Ja että kaikki olisi täydellistä, rupeaa
olento punaisena ja inhottavasti myhäillen kokoilemaan lasinpalasia
yhteen: -- Kyllähän tämän tästä vielä voi laittaa... -- -- --
Loppukesälläkin voi vielä heinäladossa maatessaan nähdä pitkiä, kauniita
mielikuvia unta odotellessaan...
On elokuussa häät. Kutsu on tullut. Isä ja äiti eivät aio mennä, he ovat
vanhoja ja yksinkertaisia ja hiukan ... ei ole sopivia vaatteita. Mutta
he ovat varmoja, että minä menen, sillä minä olen hiljan palannut
kaupungista ja jo tilannut talosta hevosenkin puolikolmen ajaksi. Ja
minä hommailen ja näytän hankkivan, pöydälläni on kukkia
kristallivaasissa, hopeapuitteissa. Ja äiti ajattelee:
-- Se onkin aina niin pitänyt siitä. Lapsena jo yhdessä laskittelivat.
Nyt näyttää melkein suru olevan, on iloinen, mutta silmät ovat
kummallisen kosteat.
Renkipoika paremmissa vaatteissaan tulee, orihevosella. Minä panen
vaasin kukkineen koteloon, vien rattaille ja sanon pojalle:
-- Vie nämä taloon ja toimita morsiamelle. Aja pulskasti pihaan, etkä
saa tulla alas rattailta, vaan käännyt heti takaisin. Muista se.
Isä ja äiti ovat neuvottoman näköisiä, niinkuin äkkiä, kesken sulan
sovinnon, olisin heille irvistänyt. Minä hymyilen ja sanon äidille:
-- No, keittäkää nyt kahvia.
Hän näyttää loukkaantuneelta, mutta tottelee, ja vähän päästä kuulen
hänen matalalla äänellä sanovan: tule juomaan.
Tullessani on minulla kädessäni hieno pullo, jonka avaan ja lasken
pöydälle. Haen pikarit ja nyökkään isää juomaan. Hän on ollut
lehteämässä, paidanhihat ovat paikatut ja rikkinäiset. Hiukan
väkinäisesti hän yhtyy tähän pilaan ja juo vaihtamatta ilmettä.
Sitten otan pyssyn seinältä ja hankin ulos. Silloin äidin ryppyiset
kasvot alkavat värähdellä, vääntyvät hillittömään itkuun, ja hän
kallistuu huutaen vuoteeseen. Näin ollaan hetki. Sanaakaan ei sanota,
mutta isä on käynyt punaiseksi ja näyttää olevan valmis lähtemään minun
perässäni.
Silloin menen äidin luo, lasken käteni hänen hytkyvälle olkapäälleen ja
sanon:
-- Älkää yhtään pelätkö, äiti, en minä mitään pahaa tee itselleni.
Ja isään katsomatta menen ulos. Painun painumistani metsiin, jotka tylyn
näköisinä vartioivat omaa hiljaisuuttaan arkisena elokuun iltapäivänä,
hiukan kosteana.
Ja hääpäivä kuluu kuin kuluukin, muuttuu muistoksi, ensin läheiseksi,
sitten kaukaiseksi ja unohtuu lopulta pitkiksi ajoiksi. Vain joskus,
kymmenen vuoden päästä, alkaa joku kertoa tähän tapaan:
-- Silloin ja silloin, kun oli niitten häät...
... Uni tulee. -- -- --
Tuli armias syksy taas, ja minä lähdin pääkaupunkiin. Kävisi liian
yksitoikkoiseksi kirjoittaa kaikesta, mitä viime lukukautena sattui,
vaikka siinä olisikin varsin paljon kerrottavaa ja kuvattavaa. Yleisesti
ottaen oli suurin kumma se, että minulla koko ajan säilyi jonkinlainen
ihana ajattelemattomuus, elämä tyydytti minua, vaikken tehnyt suurin
mitään. Luulen sen johtuneen siitä, että yhä olin opiskelevainen ja että
aavistin opiskeluaikani pian loppuvan. Osaksi se ehkä johtui pimeästä
vuodenajasta. Oltiin paljon sähkövalossa.
Vain yhden ainoan kerran sanoin tanssiessani erääseen heleään korvaan:
"Teillä on kauniit hiukset, neiti; näyttäkää ne minulle valloillaan."
Hän nyökkäsi puoliavoimin silmin. -- Muistan, että hänellä oli lyhyt
jakaus keskellä, siinä näkyi valkoinen iho, josta mustat hiukset
nousivat niinkuin tiheä heinä. Hiuksissa oli järvikaislan lemu...
Lomakin alkoi, mutta se ei saanut minun "sielussani" aikaan ainoatakaan
värähdystä. Jouluaattona pääsin kotiin ja ehdin vielä saunaan. Lyhyesti
sanoen nuo neljä kuukautta eivät jättäneet minuun pienintäkään jälkeä,
"sieluni" lienee liikahtanut tuskin hiuskarvan verran entiseltä
paikaltaan. Niin tasaista oli.
Olin taas täällä. Odottaessa tulivat päivät pitkiksi, minä lähdin taas
_hänen_ kotiinsa, en hänen tähtensä, vaan sanomaan hyvästi
lapsuuden-tutuille paikoille siellä päin. Sillä minä kirjoitin hiljan
eräälle entiselle toverilleni, joka oli tukkipomona. Tätä veitikkaa oli
minun kirjeeni paljon huvittanut: -- Puhalsitpa tältä hyvältä
yhteiskunnalta kelpo summan. No tule tänne nyt, saat työtä meidän
metsissä, kunnes pääset Amerikkaan. Mutta varo huopasaappaat.
Ne minä varoin ja nyt luulen, etten enää tule _häntä_ näkemään, sillä
minun on tämän jälkeen hiukan vaikea palata näille maille. En saa
tietää, koska hän menee naimisiin, synnyttää lapsia ja kuolee. Jolleivät
tähdet sitä minulle ilmaise.
_Sitä_ ... en tee ensiksikään äidin tähden. Ja sitten minulla on
sellainen ihmeellinen levollisuus, ikäänkuin olisi minulla alussa jokin
suuri työ, en vain huomaa mikä se on. Mutta uskon sen vielä tulevan
eteeni, joskus olen suorastaan toivorikas.
Ainakaan ei kukaan estä minua, missä liikunkin, ottamasta lakkia
päästäni ja sanomasta tähdille:
-- Hyvä on, tuikkikaa vain iloisemmin tuonne päin. Varmaan hän nyt
katselee teitä.
Nyt sanon niille viimeisen kerran hyvää yötä tästä pieniruutuisesta
ikkunasta, joka on välittänyt päättyvän nuoruuteni ihanimmat
tähtikatselmukset. Ehkäistäkseni ilkeitä kyyneleitä sanon nyt niillekin
puoliääneen _morjes_, kuten viimeksi hänelle elokuun hämyisellä kuistin
ovella.