Edellisistä papereistani näkyy, etten minä pitkään aikaan juuri ole
ollut hentomielinen. Se johtuu siitä, etten tässä maailmassa enkä sen
esineissä jälkeen kevätvuosieni ole nähnyt mitään ihanaa säteilyä,
paitsi pikku Aadan silmissä, kun pari kertaa vuodessa joudun hänen
leikkikamariinsa, ja hän huutaen jälleennäkemisen ilosta hyökkää
kietomaan yksitoistavuotiaat käsivartensa kaulani ympäri... Noina
kevätvuosina, silloin kun olin onnellinen, oli tietysti toisin, mutta
siltä ajalta ei ole mitään papereita, ei ollut mistä kirjoittaa. On
tosin muutamia runoja eräästä "hänestä", mutta niitä sopii lukea vain
iloisessa seurassa ja säestäen suurenmoisilla äänenpainoilla ja eleillä.
Silloin ne tekevät vaikutuksensa, sillä ne ovat nuoren pojan
vaikerteluja koomillisen ensilempensä tuskissa. Samaa tarkoitusta
varten, tovereita huvittaakseni, olen viime vuosien kuluessa tullut
tehneeksi nuo muutkin muistiinpanot. He kuuntelevat mielellään pikku
muistelmia yhteisistä ilojen ja huolien hetkistä.
Mutta koska nyt on merkki-ilta ulkonaisessa elämässäni, jommoista ei
liene ollut sen jälkeen, kun minua tästä samaisesta tuvasta lähdettiin
viemään kaupunkiin koulua käymään, niin olen nyt päättänyt hiukan
nautiskella tunteellisuudesta, etenkin kun ei minulla tästä huomiseen
ole ainoatakaan tulevaisuudenhuolta eikä mitään tehtävää. Oikein
mieltäni etoo asioitteni hyvä järjestys: ihka uudet huopasaappaat, hyvä
kirves ja varma tieto siitä, milloin pitää lähtemäni ehtiäkseni junaan.
Edessä on uudenvuoden-yö, ja tämä aikahan on sinänsä hyvinkin
tunnelmallista monelle. On korkojenmaksut ja muut...
Lähimmän aiheen tälle "katsaukselle" antoi se, että äsken hiivin täältä
kamarista pirtin puolelle, jossa lamppu on jätetty palamaan siihen asti
kunnes uusivuosi alkaa. Tällainen tilanne: lamppu palaa, isä nukkuu
sängyssään uunin vieressä, äiti peränurkassa, ei muuten ole minulle
mikään outo. Se oli hyvin tavallista joululoman aikaan, silloin kun ei
meillä vielä ollut tätä pientä kamaria pirtin perässä, ja minä istuin
yksin valvoen ja lukien tai tyhjänpäiten onnesta nautiskellen. Isän
paljas päälaki näkyy peiton alta, samoin jykevät kasvot, joissa minä
näin salaa katsellen huomaan joitakin outoja lempeitä piirteitä.
Pikkuinen vanha äiti on sängyssään vallan peittojen ja huppujen sisällä,
sillä hän on jo viluinen. Seinällä kukkatauluinen kello, pöydällä
kahvikuppeja, uuninsuussa musta pata. Kaikki tämä, jota lapsena lienen
rakastanutkin, vaikutti nyt sieluni autiudessa kuin hyytävä viima
laajalla lakeudella, herätti liikkeelle sisimmät lämmön tähteet, monet
taakse jääneet hetket, rakkauteni hiipivinä mielikuvina. Rakkaus,
rakkaus, sepä se... Ja juuri tässä pirtissä, tuossa punaisessa
keinutuolissa minä, isän ja äidin nukkuessa, valvoin tuntikausia,
pitkinä, tyynen onnellisina joulunpyhinä, kymmenen vuotta sitten. En
silloin ajatellut tuota sanaa, josta sittemmin olen kuullut niin monta
syvämietteistä keskustelua.
Nyt on jo tullut kylmä. Vedän siis verhojani tiukemmalle, kyyristyn ja
lämmittelen.
* * * * *
Eilen kymmenen vuotta sitten tuikkivat tähdet hyvin kirkkaasti. Minun
silmäni siirtyi yhdestä toiseen, ja niilläkös oli nyt sanottavaa, niiden
tuike oli yhtä ainoata hyvänsuopaa virnettä, sillä ne olivat hiljakkoin
nähneet sellaista, jota ei yksikään ihminen ollut nähnyt eikä
aavistanut. Ja nyt ne tuikkivat siitä toisilleen ja minulle. Minä kyllä
tiesin mitä se oli, kohotin vielä sängystä päätäni ja katsoin hymyillen
yhdestä ruudusta ulos. Siellä ne tuikkivat, sen näkyi jo tietävän koko
taivas. Mutta vain läheisimmät siitä oikein kiiluivat, kaukaisilla oli
varmaan muuta katseltavaa.
Päivää aikaisemmin minä näet makasin selälläni sängyllä eräässä
pirtissä, paljon suuremmassa kuin tämä meidän. Pimeä juuri alkoi, ja
akkunan läpi piirtyi musta muurinkulma iltataivasta vastaan. Pirtissä ei
ollut muita kuin minä, joka olin pitkäaikainen vieras ja saatoin
senvuoksi näin hetkeksi eristäytyä, kun talon väki hääri mikä missäkin
laajoilla tanhuvilla tai toisissa huoneissa. Jossain pihalla meni joku,
mutta ilma oli leuto eikä askel narissut. Alapihalla nousi ja laski
kaivonvintti, mutta sen ääntä vaimensivat navetan edessä olevat suuret
hakokasat. Pakarissakin taisi olla joku, jos olisi mennyt katsomaan.
Mutta pirtin lämpö oli miellyttävä, ja kun minä koko päivän olin
telminyt toisten lasten kanssa, olin mielelläni vähän aikaa yksin. Olin
vielä melkein pikkupoika, viidentoista vanha. Kuuntelin aaltoilevaa
hiljaisuutta ja katselin muurinkulman ohi tähtiä.
-- Hyy-hyy hyryllyryllyy-lyy... Porstuassa joku hyräili luullen olevansa
yksin. Tuli pakarista pirttiin päin. Ovi aukeni ja tuokion päästä painui
raskaasti kiinni. Pari lyhyttä tytönaskelta, seisahdus, ja taas muutamia
epätasaisia askelia jalalta jalalle. Kohta näin tulijan hahmon seisovan
muurin edessä lämmitellen käsiään pesän hengessä. Hetken aikaa hän
kuunteli, liikahti hiukan ja taas kuunteli. Sitten hän hitaasti läheni
minua ja jäi kumartuneena seisomaan sängyn viereen. Hän ei nähnyt
mitään, kumarteli vain sinne tänne koettaessaan tirkistää pimeyteen,
jossa minä pidätin hengitystäni. Lopulta hän rupesi hapuilemaan
käsillään, tavoitti minua ensin poskeen ja sitten käsivarteen, jolloin
minun käteni tuli kiertyneeksi hänen ympärinsä ja hän heittäytyi minun
ylitseni sänkyyn. Minä puristin häntä yhä jostain syystä, jota en siinä
silmänräpäyksessä ymmärtänyt, ja hän painoi päätänsä minun kainalooni
kuin lämmintä etsien. Tunsin hänen kaulansa, josta vielä lähti
pikkutytön tuoksu, koko hänen kiinteän kevyen ruumiinsa pitkin
pituuttaan, palmikon sormieni alla ja kengän koron, joka painoi
nilkkaani. Siinä me kisasimme, ja outoa oli, ettemme sanoneet sanaakaan
emmekä nauraneet. Huulet osuivat vastakkain ensin vahingossa, sitten jo
hakien toisiaan tahdottomasti, kuin vasta heränneet luonnon voimat...
Kun käsivarteni väsyi, nostin häntä parempaan asentoon ja halasin
voimakkaasti, en intohimosta, vaan sen kummallisen tunteen kiihottamana,
että siinä sylissäni oli elävä tyttö, minua nuorempi. Häneen se vaikutti
yhtä oudosti. Ensin väännettyään vastarintaa hän lopulta jäi liikkumatta
makaamaan käsivarret minun rintani ympärillä, palvelustytön sängyssä,
pimeässä pirtissä.
Askelia kuului, mutta ne eivät tulleet tänne. Me olimme kumpikin ensi
kertaa kahden maailmassa, ja meistä tuntui kun olisimme salaa tehneet
jotain sellaista, joka oli vallan tuntematonta meitä ympäröivälle
maailmalle. Olimme joskus kuulleet sen puhuvan rakkaudesta, mutta tuota
sanaa me olimme vaistomaisesti vieroneet.
* * * * *
Muutamilla aloilla on elämäni varmasti ollut yhtä sisältörikasta kuin
monen muun. Varsinkin viime vuosina minulla on ollut monta aistimellisen
onnen hetkeä. Mutta en ole niistä oikein voinut nauttia, enempi kuin
viinistä, jota juon, sillä minua kiusaa aina epäilys, ettei se ole
puhdasta. Olen kärkäs keksimään sivumakuja. Minun pitäisi nähdä sen
kukkivan, kypsyvän ja käyvän... Hiljakkoin suutelin tanssiaisissa erästä
neitiä. Hänellä oli pehmeä ruumis, jonka ympärillä leijui tungetteleva
hajuveden lemu. Ja hän katsoi minua häikäilemättä hymyillen silmiin ja
-- sanoi jotain.
* * * * *
... Muuten tuosta illasta tuli hyvin hauska sitten, kun lamppuun
otettiin valkea ja toisiakin tuli pirttiin. Minun kultani oli silloin
poissa ja ilmestyi vasta vähän päästä, niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut, harvasanaisena, ruskeissa silmissä uneksiva, hiukan
hymyilevä kiilto ja kasvoissa kuultava väri. Ehkä hiukan tavallista
enemmän kiiltoa silmissä ja punaa poskipäissä, mutta ei sitä kukaan
huomannut hänestä, lapsesta. Hän meni ensin muurin eteen, seisahti
kevyesti ja nuori katse paloi puolipimennossa. Sitten hän lähestyi
lamppua ja jäi nojaamaan veljensä olkapäähän. Me istuimme tai seisoimme
siinä kaikin ja lauloimme laulukirjasta yhteisesti monta tuttua laulua.
Karjatytöllä oli hyvä ääni ja hän osasi paljon lauluja. Mutta
pikkupojalla oli halu lasketella aikamiehen sukkeluuksia, joille me
kaikki nauroimme, vieläpä jylhännäköiset rengitkin, jotka nuhistelivat
ovensuussa kauempana valosta. Nauru voitti laulun ja me aloimme telmiä.
Tapahtui silloin sellaistakin, että _hän_ kaikkien nähden istahti minun
polvelleni. Mutta ei sitä siinä ilossa kukaan miksikään huomannut. Me
olimme niin nuoria ja lapsuudentovereja.
Kello oli kaukana peränurkassa, emmekä me huomanneet, mitä se oli. Se
taisi sitäpaitsi käydä väärin. Mutta kun renki jo kotvan nukuttuaan
heräsi hillittyyn kikatukseen ja alkoi unissaan mumista, oli meidän
mentävä maata pieniin porstuanperäkamareihin. Huomista aamua odottamaan.
Porstua oli umpipimeä, mutta ulkona vihersi taivas tähtien loisteessa.
Joulu oli ohi.
* * * * *
Minun muistissani, ehkä mielikuvituksessani, on muuan ehjä kokonaisuus,
niinkuin sarja musiikkia, sellolla. Seitsemän vuotta pelkkää kaunista
ilmaa, seitsemän aurinkoista suvea ja yhtä monta helisevää talvea
tähti-iltoineen. Minä säilytän sitä kuin saituri salaista aarrettaan;
joskus, kuten nyt, kuvittelen sen esiin kaikkien niitten verhojen
sisältä, joita myöhempi aika on sen ympärille kerännyt, ja katselen sitä
taas.
Seitsemän vuotta kaunista ilmaa, ruskeita kesiä ja punertavia talvia. Ja
missä viihtyy kaunis ilma parhaiten? Laakean talon tilavilla tanhuvilla
ja monissa huoneissa, joiden välillä ovet ovat auki, niin että näkyy
rivin päästä päähän. Siellä voi kesällä poutapäivänä tuntua siltä, kuin
talo olisi tyhjä, voi kulkea huoneesta toiseen tapaamatta ketään. Eikä
talo kumminkaan ole autio, sillä monen avonaisen oven läpi kuuluu,
kuinka kello käy pirtin peränurkassa, ja yht'äkkiä survaisee ulkoa lievä
tuulenhenki ikkunaverhoa. Niinkuin joku olisi kurkistanut sisään ja
tervehdittyään vierasta taas kadonnut toimiinsa. -- "Istu nyt täällä
hetkinen, kaunis ilma pitää sinulle seuraa."
Mutta istuttuasi hetkisen menet sittenkin ikkunaan, sillä sinusta tuntuu
kuin se äskeinen tuulenhenki olisi kiiruhtanut takaisin jonkun luokse,
niinkuin siellä olisi joku puutarhassa. Ja siellä onkin: omenapuun
oksien lomitse näet talon nuoren tyttären, kainalossaan
raparperinlehtiä. Et näe juuri muuta kuin esiliinan ja isot viheriät
lehdet. Hän huomaa sinut, nyökkää jostain lehvän raosta ja rientää
sisään. Sinä saat istua ja puhella hänen kanssaan pakarissa, kun hän
silpoo raparperia. -- "Äiti lähti katsomaan, saavatko vasikat vettä
kaukomäessä. Pojat ovat heinässä rantapellolla."
Surisee ja väreilee. Kimalainen luovii ikkuna-aukossa aikoen tulla
sisään, pakisee hetkessä kaikki poutapäivän kiireet ja hurahtaa takaisin
hehkuvaan ulkoilmaan, joka laajoilla, laajoilla aloilla on täynnä elävää
sihinää. Se tulee monilta heinämailta, joilla työ käy leveänä ja
vaimentunein äänin.
On jo oltu hetkinen vaiti. Hän silpoo lehtiä ja katsoo vain työhönsä.
Mutta juuri sillä hetkellä kun emännän askel kuuluu porstuassa, hän
nostaa päänsä ja menee keittiön ääreen eikä pane enää mitään huomiota
siihen, kunka sinä tervehdit kuumuuden uuvuttamaa emäntää ja alat
vilkkaasti puhella hänen kanssaan. Vain kerran, sopivan ajan ollen, hän
katsoo sinuun kumartuessaan tulta kohentamaan.
Ja kaunista ilmaa on koko päivä, eikä ikkunoita eikä ovia suljeta. Ja
kaunis on yökin, kun nuoret valvovat myöhäiseen. Vielä puolenyön aikaan
tulee joku salin ovesta ja astuu halki pihamaan pirtin puolelle. Hän on
vienyt vieraalle juotavaa ja hiukan viivähtänyt. -- -- --
Mutta talvella on helisevä pakkanen ja ikkunat jäässä, kun ajat pihaan.
Jostain sulaneesta raosta on kumminkin joku sinun tulosi huomannut, ja
sinut viedään porstuanperäkamariin, jossa tuntuu lämmitetyn muurin lemu
ja hyvin lievä paperossin tuoksu. Tytär tuo kahvia, nyökkää, melkein
hyrähtää ilosta ja poistuu taas. Etkä sinä saa koko päivänä häntä
puhutella, sillä hän on kiinni taloudessa... Mutta iltahämyssä tähtien
syttyessä sinä loiot yksin pirtin sängyssä. Joku käy pirtissä pikimmin,
mutta ei huomaa sinua. Kunnes kuulet tutut askeleet, eikä pimeäkään estä
sinua katsomasta tulijaa silmiin, kun hän astuu suoraan sinun luoksesi.
Vähään aikaan ei kuulu muuta kuin kahisevaa liikettä, kunnes paikallaan
oleva ääni kysyy: "Lähdetkö kyytimään minua?" -- "Minne?" --
"Suutariin." -- "Mitä siellä?" -- "Minun pitää hakea kenkäni." "Millä
mennään?" -- "Mennään kelkalla."
Ja ulkona palaa tähtitaivas, monen salainen uskottu. Laskiessasi alas
piha-ahdetta kuulet navetan ovesta kahleitten kalinaa ja piian hyräilyä.
Ja metsäniemekkeen takana on suutarin asumus, siellä istutaan
pesänloimossa, ja ilomielinen naapurivaimo lurittaa suutarinvaimon
pikkulapselle purpurin säveltä. Ja sinun kaulahuivisi ja talon neidin
hiihtolakki vaikuttavat tavattoman hienoilta suutarin tuvassa, niin että
kaikki vaikenevat, ainoastaan suutari, ranne lonkkaa vasten, puhuttelee
neitiä.
Kotimatka kestää kauan, mahdollisimman kauan sen tähden, että ... on
talvi ja koko salinpuoli kylmillä. Vieraan on nukuttava
pirttirakennuksessa, ihan hallitusväen asuinkamarin viereisessä.
Suutarilta palaajat sanovat sentähden jo porstuassa hyvää yötä
toisilleen.
Ja huomenissa on taas kaunis ilma ja loppiainen. Ja taas tulee ehtoo, ja
sillon soi pihassa tumpelin ääni. Talosta lähdetään juhliin, kahdella
hevosella.
* * * * *
Niinä seitsemänä kauniina vuotena hän kasvoi ja varttui. Muistan kesän,
jolloin hän vielä istui pihamaan ruohossa ja kaikki valkoiset pitsit
saivat näkyä eikä siinä ollut mitään pahaa. Sitten muistan, kuinka hän
minusta näytti epäedulliselta, kun hameet pitenivät ja molemmat palmikot
kierrettiin pään ympäri. Siihen aikaan näin hänet liivisillään
pukeutumassa, hän hymyili ja karttoi. Hän oli kasvanut nopeasti ja
näytti hontevalta. Niihin aikoihin minä kävinkin heillä harvemmin ja
satuin aina seuraan, niin ettemme joutuneet kahden kesken. Sitäpaitsi
minulla silloin oli kaupungissa ystävä, muuan pieni sievä
slaavilainen...
Näin paistelivat parin kesän päivät hiukan sinne tänne, kunnes minä taas
kerran jouduin heille yksin ja näin hänen illansuussa ajavan vasikoita
kujalla. Ja samana iltana minä sain hänet kulmakamarissa yksin syliini
ja huomasin, että hän oli jo saanut vartalon. Jotain uutta sykähti,
muuttunut tuoksu hiuksissa. Me olimme jo isoja, ja meidän rakkautemme
asui jo veressä. Mutta se oli kaunis ja koskematon, kuin ennen pieninä,
niihin aikoihin, jolloin me kisasimme pirtin sängyssä...
Mutta sitten sattui, että minä seuraavana kevätkesänä eräänä yönä
sunnuntaita vastaan tulin hänen kotiinsa niin myöhään, että ovet jo
olivat lukossa. Niinikään sattui, että hän siksi kesäksi oli siirtynyt
yksin nukkumaan salinpuolelle ja huomasi sieltä minut, kun liikuin
pihamaalla. Ja sinä kauniina yönä hän kahdeksantoistavuotiaana,
onnellisen lemmen hurmassa tuli avaamaan minulle oven ja päästi
sisään...
Silloin oli taivas pilvessä, yö oli kuin harsojen takana. Vain sen lämpö
oli lähellä. -- -- --
Tähän voisin nyt lopettaa hartaushetkeni, niinkuin saituri salaisen
aarteensa palvomisen. Kaunis musiikkisarja lähenee loppuaan, lyhyt
finaali päättyy pitkään pianissimoon, se kurkottaa yhä kauemmaksi,
ohenee ja etenee, ja koko ollut kauneus valuu sitä myöten jonnekin
pois... Kauniit ilmat loppuvat, tulee pyryä ja joskus myrskyääkin...
Tuon kauniin yön jälkeen tuli sunnuntai, joka vielä oli kaunis, mutta
jotenkin viileä. Iltapäivällä minun jo oli lähdettävä. Muistan, että hän
seisoi rappusilla ja huiskutti valkeata liinaa, kun tie käänsi minut
pois näkyvistä. Hän siis jäi sinne...
Minä kuljeskelen loppukesän siellä täällä enää häntä kohtaamatta, kunnes
syksyn alkaessa lähdin pimeyttä pakoon pääkaupunkiin. Siellä oli
viihdyttävää kävellä esplanaadin iltavalossa vahvalehtisten
tomuttuneiden puitten alla, tai istua penkille jonkun tuntemattoman
viereen, joka katseli kävelijöitä niinkuin minä. Sellaisessa alkusyksyn
illassa on jotain yhtenäistä sielua. Maisema on vain mieliala, mutta
tällainen kaupungin ilta on tuttu olento, joka pian oppii ymmärtämään
jokaista, joka siinä liikkuu, ja kuiskaa hänen korvaansa unhotusta ja
nykyhetken iloa... Jostain kuuluu vähän soittoa, ja ohitseni kulkee
ihmisiä, joita en tunne, mutta joiden kanssa jotenkin kuulun yhteen.
Tulee tuttujakin, nuoria miehiä kesämailtaan, iloineen ja salaisine
suruineen, hyviä rakkaita tovereita. Hei, elämä!
Sinä syksynä aloin elää hiukan iloisemmin kuin ennen, vahvan voiman
tunne täytti sieluni, valvominen oli hauskempaa kuin nukkuminen. Lähdin
tanssiaisiin ja tutustuin siellä ihmeen hienoihin ja kauniisiin
tyttöihin, jotka katselivat minua hymyillen ja osoittivat minulle
lapsellista luottamusta. He nojasivat huomaamatta minuun seisoessaan
vieressäni ja tulivat huumaavan lähelle tanssiessaan... Menin kerran
ravintolaan, raikas ilo pulpahteli, ja minä ihmettelin, kuinka minulta
tähän asti oli jäänyt näkemättä kokonainen rikas maailma, joka soitteli
vuotavan viinin lirinässä. Silloin tapahtui joskus, että minä kesken
kaiken muistin häntä, kuinka hän heilutti minulle valkeata liinaa vielä
erään yön jälkeisenä päivänä. Intohimoinen lemmentunne karsi ruumistani,
ja mielessäni raivosi epätoivo, kun en tänä yönä voinut päästä hänen
viereensä. Mutta kun joulu tulee, silloin ... silloin ovat hämärät. Ja
hän on minun, sillä hän huiskutti minulle liinaa. Ooh, ja ilman mitään
hyppäystä muuttui unelma todeksi, kun lämmin, pehmeä yöpukuinen nainen
kietoi käsivartensa kaulani ympäri. Ja maljat kuohuivat, niistä oli pian
juotava, ettei neste juossut maahan. Tällä hetkellä tulee mieleeni,
kuinka muuan tyttö silloin sanoi minulle: "Nyt sinä poika petät ensi
lempesi." Mutta sen se sanoi vain hyvänä sukkeluutena voitonriemussaan,
sillä hän voitti. Ja maljat taas kuohuivat. Hei, elämä, hei! --
Kun joululle tullessani lähestyin rakkaita kotimaisemia, täytti mieleni
salainen levottomuus. Mitä syvemmälle painuin metsiin, sitä selvemmin
olin jossain edessäni, puiden välissä heillä päin näkevinäni hänen
katseensa. Hän seisoi pihamaalla ja katseli minua suurilla ruskeilla
silmillään. Kotiin tultuani minä heti kautta rantain johdin puheen
häneen. Mutta ei hänestä mitään erinomaista kuulunut, sen jälkeen kuin
minä keväällä olin ollut siellä. Kaipa hän hyvin voi. -- Niin, olinhan
minä siitä melkein varmakin...
Mutta kun olin ollut kotona pari päivää, kuljeskellut ympäri näitä mäkiä
ja tervehtinyt naapureita, aloin kaivata häntä. Kun täältä pienestä
pirtistä käsin ajattelin, kuinka hän siellä liikkuu tilavilla tanhuvilla
ja monissa huoneissa, ruokkii pientä-karjaa ja vie puita
kulmahuoneeseen, silloin minulle ilmestyi hänestä aivan uusi kuva, joka
voimakkaalla kirkkaudellaan hävitti entisen. Minä näin hänet _naisena_,
yksinäisenä, jonka olemassaolosta ei tiennyt kukaan paitsi minä, joka
hänet salaa omistin. Minua liikutti ajatellessani, kuinka hän pitkän
syksyn oli kaivannut, salaa ikävöiden huoannut monena iltana, silmissä
lempeä kiilto. Näin laajat metsät hänen ympärillään ja tunsin hellyyttä
vanhoja puita kohtaan, jotka olivat kuulleet hänen huokauksensa ja ehkä
lohduttaneet... Minä rakastin häntä ja tarvitsin häntä juuri nyt kaiken
jälkeen. Jotain aukeni ja laajeni sielussani, se oli tyynen onnellinen
tunne siitä, että me olemme kaksi ihmistä, jotka soimme yhteen,
ihmeellisessä vieraassa vilinässä kuljemme käsi kädessä, niin ettei
kumpikaan ole yksin... Kuljin hyräillen. Tarkastelin huvikseni eri
tähtiä.
Herra Jumala! -- Kerran kävelyllä ollessani pysähdyin äkkiä, niinkuin
edessäni olisi seisonut irvistelevä peto. Herra Jumala, mikä minä olen
ollut! Sarja mielikuvia välähti aivoissani: puolen vuotta hän on ollut
kuolemaisillaan ja minä olen istunut jossain pöydän ääressä jutellen, ja
vaikka joka hetki on tullut sana, en ole mennyt häntä katsomaan enkä
sanomaan sitä, mikä vielä oli sanomatta...