Kiitän sinua siitä aivan erikoisesta ystävällisyydestä, jota nyt ja
aina olet minulle osoittanut. Mikään ei olisi tietysti hauskempaa
kuin saapua luoksesi tanssiaisiin, mutta -- ei sovi nyt. On
tapahtunut kaikenlaista, jota en oikein viitsisi sinulle, naiselle,
yksityiskohtaisesti kertoa. Ei tosin mitään odottamatonta,
päinvastoin olen syvimmässä tiedossani jo kauan ollut selvillä
siitä, että niin tulisi käymään. Olen tuntenut sen lähestyvänä
välttämättömyytenä, yrittänyt tosin salata sitä itseltänikin
samalla tavalla kuin ympäristöltäni, jonka toisaalta olen -- ehkäpä
sinunkin -- huomannut samaa ajatusta kätkevän ystävällisten
katseittensa pohjalle. Koko luonteessani ilmennyt pulppuileva
nykyhetken ilo on ollut vain tuon salaisen tiedon aiheuttama
sielullinen reaktio, tarkoitettu sitä sotkemaan. Olen näyttänyt
itsestäni erästä kuvaa, joka liikkeitä, äänenpainoja, vieläpä
mielentiloja myöten on ollut näennäinen. Niinkuin näyttelijä, joka
kesken näytöksen voi pahoin, mutta kestää miehuullisesti loppuun
asti, jolloin hän viimeisin voimin laahustaa sivuhuoneeseen ja
toisten avulla saa päältään epämukavan puvun ja peruukin. Eikä
kukaan yleisöstä aavista, mitä viimeinen aaria häneltä kysyi.
Minä pelastuin loistavasti yleisöltäni, siitä on todistuksena se,
että minut vielä kutsutaan aristokraattisiin tanssiaisiin. (Tämä ei
tarkoita sinua loukata, mehän emme ole kahden maailmassa.) Nyt on
minun kuvani lakannut olemasta; niinkuin ihmiset teatterista, niin
rientää minunkin yleisöni siellä paljoakaan minua kaipaamatta. Ja
minä -- olen taas pitkästä aikaa tavallinen mäkitupalaisen poika,
niinkuin en olisi ikänä Helsinkiä nähnytkään. Noitten kurttuisten
vanhempieni ymmärtämätön aherrus on tuottanut kielteisen sadon,
heidän turhamaiset toiveensa ovat elämän ehtoolla pettyneet. Ja ne
lukemattomat pikku-setelit, joita suojelijani vuosien kuluessa
vierailuilla ovat käteeni pistelleet, ne voidaan nyt merkitä
kansantaloudelliseksi tappioksi. Se jalo uhrautuvaisuus, jota
kirkonkylän neidit osoittivat järjestäessään minun kouluaikanani
pikkuiltamat minun avustamisekseni, se on nyt saanut
tragikoomillisen värityksen. Tässä minä nyt olen, heidän
"maisterinsa" ja "tohtorinsa", oleskelen ja kuljeskelen täällä
mäkituvassa, syön perunoita ja juon kahvia. Maantiellä minua vielä
tervehditään lakkia nostamalla, mutta naapuritöllin akka näyttelee
jo minua tirkistellessään arveluttavasti latteita etuhampaitaan.
Luulen, ettei minun käy täälläkään pitkälti oleminen.
Tällä hetkellä on minun ikävä sinua enemmän kuin ketään muuta.
Tunnen sinun olevan jossain lähelläni, jos suljen silmäni, näen
kuvasi silmäluomissani, ikäänkuin sanattomasti keskustelisit
kanssani. Jos sinä luet tämän sopivassa mielentilassa, olen varma,
että sinäkin tunnet samaa ja voit sielussasi pelastaa sen, minkä
tämä kirje asettaa vaaraan, nim. meidän ehjän toistemme
ymmärtämisen. Siihen luottaen minä sinulle näin kirjoitankin,
vaikka itsessään on kovin kummallista, että mäkiräätälin poika
puhelee jalosukuiselle Ebba ------lle kuten kunnon sisarelleen.
Mutta katsos, Ebba, sinähän et tiedä minusta juuri mitään, vaikka
olemmekin niin läheiset. Ja kun minulla nyt on sellainen tunne,
että meidän hyvä välimme on muutenkin jonkun verran vaarassa, niin
täytyy minun käyttää sinulle sanoja ilmaisukeinona sellaisistakin
asioista, jotka näin kosketellessa helposti värähtävät rikki tai
synnyttävät tympäisevän juhlallisuuden... Me istumme siis nyt vain
vähän aikaa hämärissä, ja tuttavallinen keskustelumme on hiljakseen
pyrkinyt ja lopultakin joutunut siihen arkaan asiaan, jonka me
kumpikin tunnemme olevan meidän välillämme, siihen hiljaiseen
skandaaliin, jonka minä näytän tehneen, mutta jossa minä syvemmältä
katsoen olenkin vain luonnonlakien tahdoton välikappale. Tällainen
tunteellinen keskustelu ei ole niin vaarallinen siinä tapauksessa,
että heti sen jälkeen pitkäksi aikaa erotaan. Ja mehän olemme jo
eronneet, tiesi puhelemmeko enää koskaan suullisesti. Vaihdetaan
nyt nämä yhdet kirjeet ja sanotaan sitten hyvästi. Sinä ja minä...
Kun sinä tulit minun tielleni, olin minä juuri kenenkään
aavistamatta sivuuttanut huomattavan vaiheen elämässäni.
Lapsuudenrakastettuni (siitähän en ole sinullekaan mitään
maininnut), hän joka siihen asti oli antanut itsetiedottoman
sisällyksen elämälleni, oli nyt äkkiä muuttunut vieraaksi
ihmiseksi. Ja hän oli tehnyt sen sellaisten seikkain jälkeen, että
hänen silloin jos koskaan olisi pitänyt tuntea olevansa yhtä minun
kanssani. Erotessamme viimeksi olin lähtenyt melkein suoraan hänen
sylistään, ja vaikkemme välillä olleet sanaa vaihtaneet, oli hän,
kun jälleen aikojen päästä hänet tapasin, vieras ihminen.
(Sivumennen: voitko sinä, nainen, selittää tämän? Hän itse ei sano
mitään.) Minut valtasi melkein samanlainen surunvoittoinen tunnelma
kuin ennen pikkupoikana lähtiessäni täältä syrjäisestä mäestäni
kansakouluun. Aavistin, että uudet ajat olivat alkamassa, ja
halusin kiireesti vaihtaa ympäristöä, saada uusia suhteita uusiin
ihmisiin, unohtaa. Silloin kutsui serkkusi minut luokseen ampumaan
pari viikkoa ennen lukukauden alkua, ja siellä me tapasimme
toisemme eräänä iltana. Ja siitä alkoi se uusi aika, jota
kauneimmalta puolen kuvaa ystävyyteni sinuun. Niin niin, sellainen
soma rajapyykki sinä olet.
Sehän oli hyvin tunnelmallinen elokuun ilta, jona me tutustuimme.
Me olimme Harryn kanssa palanneet järveltä ja pelasimme
päivänhämyssä shakkia, kun sinä tulit. Tervehdittyämme me
istuuduimme jatkamaan peliä, ja sinä jäit sitä seisaalta
seuraamaan. Muistan, että sinulla oli huivi päässäsi. Kun minä
mietin siirtoa kovin kauan, otit sinä minun hevoseni ja siirsit.
Minä en sanonut mitään, katsoin sinuun, mutta sinä katsoit vain
peliä. Juuri kun Harry oli tehnyt vastasiirron, tuli hänen äitinsä
sisään, sinä huusit hänelle iltaa, ja jo jutellen hänen kanssaan
siirsit minun toista hevostani ja sivumennen kuiskasit: shaktorni!
ja poistuit sitten tätisi seuraan sen enempää meistä välittämättä.
Peli kesti pimeään asti, mutta minä voitin saatuani sen tornin.
On ihan varmaa, että miehen ja naisen tuleva suhtautuminen
toiseensa riippuu paljon heidän ensimmäisen kohtauksensa sävystä.
Sinusta ja minusta tuli sinä iltana ystävät, heti niin läheiset,
etten ainakaan minä usko meidän "sielujemme" koskaan vieraantuvan
toisistaan, vaikka olosuhteet estäisivätkin meitä enää tapaamasta.
Minun sortuneelle sydämelleni oli tällainen ulkonaisestikin arvokas
ystävyys lääkitsevää palsamia ja ihanaa on nyt muistella niitä
aikoja. Ei ollut rahahuolia, sillä minulla oli hyvä luotto ja
lainaamista olin pienestä pitäen oppinut pitämään hyvin viattomana
asiana. Elin kahta elämää, tyhjää ja sisältörikasta. Kun olin
ulkona sinun tai toverieni seurassa, oli oloni miellyttävä,
viehkeä, ja minä nautin siitä kuin vanki raittiista ilmasta, hiukan
melankolisesti. Erosin vähitellen entisistä maatiaistovereistani,
joilla ei ollut muuta harrastusta kuin työnsä, josta he puhuivat
keskenään sentimentaalisella hartaudella, aivan kuin nämä mäkiäijät
täällä pikku aherruksistaan, lämpenivät ja menivät sitten kotiin
työtään jatkamaan. Taiteitten ja kirjallisuuden parissa keksin
monta kaunista soppea, joissa viipyminen tuotti unhotusta, koko
tajunta ikäänkuin siirtyi joihinkin eri maailmoihin, joissa ei
kukaan muu tuntunut ennen käyneen. Ja sieltä palatessa seurasi
mukana jotain, joka arkielämälle, sen rumemmillekin puolille, antoi
hohteen omasta hohteestaan. Ja kun kaikki tämä kehittyi vereksessä
mäkitupalaismaaperässä, oli tuloksena mieltäkiinnittävä ilmiö,
johon halusta tutustuttiin. Jokapäiväinen seurusteluni sinun
kanssasi tuotti minulle kuitenkin suurinta onnea. Kannatti elää
päivä tavatakseen illalla sinut. Ja sinusta erottuani olisi minun
ollut mahdotonta mennä kotiin ja ryhtyä työhön, sillä niin
tyytyväinen olin, että minun välttämättä piti vielä viipyä hetkinen
jossain, missä ei huomio kohdistunut -- omaan itseeni.
Mutta jos en tavannut sinua enkä löytänyt mitään sopivaa
iltapaikkaa, silloin -- oli tyhjää. Otin kurssikirjan ja selailin,
mutta kaikki mitä siinä oli, tuntui jääneen jonnekin hyvin kauas,
sinne mihin entinen maatiaisseuranikin. Kaikkein salaisimmassa
sydämessäni kuiskasi sitäpaitsi joku ääni: sinä olet jo hienosti
rappiolla, et sinä ikänä mitään suorita. Ja minä vastasin: en ole
rappiolla, sillä olenhan täysi herrasmies sisältä ja ulkoa, hoidan
pukuni ja käyn ainoastaan ensiluokan paikoissa, niin -- ja
seurustelen Ebban kanssa. Jos mäkiräätälin poika on pelkän
persoonansa avulla saavuttanut sellaisen aseman kuin minä, on siinä
kylläksi sisältöä hänen elämälleen, hän voi huoleti kääriytyä
itseensä ja palata takaisin. Koettu rakkaus, sivistys,
intelligenssi! Minä olen olemassa ja siinä on kylliksi! -- Vielä
myöhään saatoin nousta makuulta, pukeutua ja lähteä johonkin
yökahvilaan yksin istumaan, nauttimaan.
Sattui joskus, että päivällä tein hiukan työtä. Sen jälkeen oli
ilta kaikkein ihanin. Astuin kadulle sielussani voimakas illusioni:
minä olen huomattu yhteiskunnan jäsen, tutkija, minun teoksiani on
vielä kirjakaupan ikkunassa... Poikkean omaan parturiini, jossa
puhun ruotsia. Huomaan, että minulla vielä on se lakki, jonka
kerran sain eräältä tädiltä joululahjaksi. Pistäyn ostamassa uuden,
annan lähettää vanhan kotiin nauttien siitä tiedosta, että niin on
tapana tehdä. Ostan vielä hansikkaatkin. Vedän tottuneesti setelit
lompakostani, puotipalvelijat ovat sulavia, ja minua huvittaa
kaikki sanomalehtikivahdukset niitten sopimattomasta käytöksestä.
Tietysti ne näkevät kuka on plebsi ja käyttäytyvät sen mukaan. On
sentään hauskaa työskennellä kehittyneessä yhteiskunnassa!
Sellaisessa mielentilassa tapaan sinut ja me kävelemme yhdessä.
Tunnen että minusta säteilee sytyttävä hyvyys ja älykäs iloisuus.
Sinä olet kukkeimmillasi, ja meidän kummankin on soma olla. Se
tunne ei ole intohimoa, se on tasaista vahvaa onnea siitä, että me
jollain tavoin sovimme yhteen, noin vain ilman mitään aikomuksia.
Erottuani sinusta lähden kotiin varmempana kuin koskaan, poikkean
vain juomassa kupin kahvia. Kotona minä selaan rakkaita
kurssikirjoja, erottelen jaksot sormieni väliin ja lasken: siihen
ja siihen mennessä tuo, siihen tuo. Silloin suoritan, laitan
asunnon ja -- eiköhän meidän välillämme sittenkin liene muutakin
kuin ystävyyttä? Mietin siinä jaksot sormieni välissä. -- Ja se
selviää minulle yhtäkkiä: tietysti me menemme naimisiin.
Malttamattomana valvon myöhäiseen suunnitellen tulevaisuuden
yksityiskohtia.
Näin pitkälle saatoin mennä unelmissani. Minä tosiaan kuvittelin,
että meistä joskus tulisi pariskunta, ja tukahutin iloisilla
suunnitteluilla ne äänet, jotka pyrkivät sanomaan, että se oli
tuiki mahdotonta. Saatoin vielä seuraavanakin päivänä työskennellä
päiväkahviin asti, joka sen jälkeen maistui erinomaiselta, samoin
kuin konsertti illalla, virkistyksenä työn lomassa. Tosin minulta
sitten parina päivänä jäi lukeminen vähempään, täytyi käydä
lainaamassa rahoja, siksi kunnes ehdin saada pankista omiani.
Sitäpaitsi oli luettava joku mielikirjailijani hurmaava uutuus...
Sitten kävi ilmi, että pankkilainani minun aavistamattani oli
loppunut, minun oli siis elettävä muutama kuukausi käsilainoilla.
Mutta sitten kävi vielä ilmi, etten minä enää uutta lainaa
saanutkaan, ja sitten kaikki muu hyvin nopeasti. Minulta otettiin
puku ja peruukki... Aikoja jo olivat kuvittelut sinun suhteesi
kadottaneet tehonsa. Vanha nuoruudenlempeni syventyi sitä mukaa
kuin näytökseni lähestyi loppuaan ja _hän_ yhä selvemmin osoitti,
että kaikki oli mennyttä. Hohho-jajaa! Lopultakin siis oltiin
perillä. Miellyttävä traagillisuuden tunne täytti sieluni, muistot
ravitsivat. Kokemusteni ketjuun oli vielä liittynyt mitä
arvokkaimpana helmenä perinpohjin tuntemani onneton rakkaus. Ja jos
sanon sinulle oikein toden, niin on se minulle näin onnettomana
paljon mieluisampi ja koko tunne paljon voimakkaampi kuin mitä se
oli onnellisimpina hetkinään.
Nyt olen piirtänyt sinulle vahvimmat viivat, jotka kuvaavat
sisällisen kehitykseni rataa kolmena viime vuotena. Siitä kuvasta
näkyy, kuinka ne voimat, jotka minua ovat kuljettaneet, aina ovat
ihan sopivissa paikoissa tiepuolessa minua odottaneet saadakseen
yhdessä aikaan tuon hauskan radan. Nyt se rata on lopussa ja voimat
ovat lakanneet vaikuttamasta. Eikä minusta tunnu ollenkaan
hullummalta katsoa taakseni.
* * * * *
Sinun kauniin kuvasi näin vielä äsken jossain. Mutta kun luen mitä
tähän asti olen kirjoittanut, valtaa minut tuskallinen pelko siitä,
kuinka olet jaksanut tämän oikein käsittää. Kyynillisesti sanon
itselleni: saa nyt nähdä, kuinka tämä siihen ihmiseen vaikuttaa. Ja
minusta tuntuu, niinkuin sinun kuvasi kääntyisikin pois ja
häviäisi, ja minä itse samalla kadottaisin lopunkin tajuntani
kaikesta, mitä on ollut ja on. Mutta kun siinä tilassa istun
muutaman minuutin, palaa sinun kuvasi takaisin, ja minulla on taas
sama tunne kuin sinua kätellessäni, että oletkin lähempänä minua
kuin koskaan, ettei tässä kirjeessä ole sanaakaan sinulle uutta,
olet vain odottanut, että minä sen itse joskus sanoisin. Ja että me
sittenkin yhdessä olemme kokeneet kaksi lämmintä totuutta: että
ihmiset siinä, mikä koskee heidän sympatiojaan, s.o. heidän
sisäisintä itseään, ovat ennakkoluulottomia luonnon lapsia (nim. ne
ihmiset, jotka yleensä ovat jotain) ja että (suo anteeksi tämän
lauseen banaalisuus) mies ja nainen voivat olla ystävät.
Nyt olen sinulle tarpeeksi puhellut. Sano nyt sinä pari sanaa, ja
sitten menkäämme kumpikin taas tämän maailman pariin, niinkuin ei
mitään olisi tapahtunut. Sinä kai menet kohta naimisiinkin. Hyvästi
nyt ja voi hyvin, sinä!