Aurinko on laskenut. Kuun ensimmäinen neljännes on taivaalla kirkkaana
ja korkealla. Mutta sen valo ei tunnu vielä ollenkaan, sillä paljon
päivänvaloa on jäänyt riutuneitten teitten pienoisvesistöihin ja taivaan
lakeen. Länsitaivas on laimean keltainen, terhakat kuusenlatvat
piirtyvät viileän näköisinä sitä vastaan. Yhdessä kohden on puitten
välissä syvä loma. Sen pohjalla näkyy siniharmaa tasapinta, niinkuin
vilahdus kaukaisen meren selältä.
Kun minun takkavalkeani hiiltyy, on ilmassa yhtä paljon sekä päivän että
kuun valoa. Mutta jo muutamien hiljaisten hetkien päästä on jälkimmäinen
voittanut. Koivikko on herännyt äskeisestä harhastaan ja pitää aivan
levollisena kuutamoa. Minä huomaan, kuinka sielussani vähitellen sikiää
hyväileviä ajatuksia, jotka pyrkivät jonnekin aivan oudoille aloille.
Kas, minä muistelen _häntä_, kaukaista asiaa, lempeätä kevätiltaa monen
talven takaa.
* * * * *
Aamulla ei aurinko enää näytä niinkään jäyhältä ja vakavalta. Se
paistelee aivan puhtaalta taivaalta ja levittää maan pinnalle
toimeliasta sävyä. Sen valaisema koivuhaka näyttää iloiselta, mutta nyt
hymyilevät koivujen omat valkoiset rungot, niiden välissä ei väiky
mitään mielikuvia. Aurinko tekee suurta työtään eikä nyt näytä muistavan
muuta. Se nostattaa maasta käsittämättömän suuret vesimäärät, aukoo
haapojen kukkasilmuja ja keittää pihkaa koivujen varpurykelmissä, jotka
ylhäällä tavoittavat taivaan sinistä kantta. Puolipäivään asti sen
toiminta on pelkkää nousua, vauhdin lisäämistä, se on jatkuva suuri
tapaus, jota ei voi nimittää. Ja sen ohella sattuu lukemattomia pikku
seikkoja. Aivan valkoisia hattaroita kertyy vähitellen taivaalle tiesi
mistä, mutta ne vain lisäävät päivän häikäisyä. Ja hieno tuuli, jota ei
tunne eikä juuri näekään muusta kuin kuivasta lehusta, joka vipajaa
seipään sivussa, se on maanpinnan lievä vastavaikutus auringon säteille.
Päästään puolipäivään, seinustat lemuavat kuloruoholle ja sulaneelle
maalle, jossain vasikka ammahtaa...
Mutta juuri sillä hetkellä ensimmäinen pieni valkohattara kuin
piloillaan asettuu suuren auringon eteen estäen sitä näkemästä, mitä
tapahtuu. Jostain ilmasta pyrähtää näet musta parvi kasassa olevien
heinäseipäitten kärkiin, valahtaa siitä saman tien ruskeaan
sänkipeltoon, jossa pian liikkuvien mustien ohessa näkyy keltaiset nokat
ja kuuluu narskuva pakina, niinkuin uusien asukasten tullessa tyhjään
taloon. Riennetään katsomaan kuinka kaikki on, ymmärretään, arvostellaan
ja pakistaan. Kun on kulunut kaksi minuuttia, on selvä, että kottaraiset
ovat tulleet jo aikoja sitten, se on jo vanha asia...
Nyt asettuu yhä uusia hattaroita auringon eteen, kohta vain sen hymy
kuultaa niiden läpi, kun se suopeasti sallii hattaroiden pitää peliään.
Valaistus himmenee, ikäänkuin hiukan viilenee, yli maanpinnan käy
värähdys, että jotain tapahtuu ylhäällä verhojen takana. Niinkuin siellä
pidettäisiin äänekästä iloa, joka vain ei kuulu tänne alas. Niinkuin
sinne auringon tanhuville olisi tullut niitä eilisiä koivutyttöjä,
oikein julkisesti tutuiksi lyöttäytyen, ja nyt tahtovat toteuttaa monet
mielijohteensa. Ne ovat tulleet kevään ristiäisiin. Iloiset liikkeet
kajastuvat heikosti maanpinnalle, keksitään jotain ja kysytään saako
niin tehdä...
Jo aukenee yhdestä kohdin pilviuudin, ja alas valahtaa valokimppu, aivan
kuin joku siellä leikkisi jättiläispeilillä. Se osuu metsänlappeeseen,
jonka tummanvihreä väri heti tahdottomasti kirkastuu, niinkuin olisi
siinä juhannus paraillaan. Peiliä käännetään, valkoinen huvila koivikon
keskellä joutuu valokimpun piiriin, ja kohta väikkyy siellä muuan
päiväjuhla, jota viime suvena vietettiin valkoisin hamein ja punaisin
nauhoin. Mutta aivan näkymätön värähdys riittää jälleen kaikki
muuttamaan. Huvila on jo kolkko ja asumaton, mutta hyvin kaukana
vesistön takaisella kylänrinteellä näköpiirin laidassa on helteisin
heinäkuun pouta päivänsavuineen.
Välillä valo hetkeksi tasoittuu, niinkuin annettaisiin peiliä kädestä
toiseen, maisema näyttää raukean uneliaalta, ja siitä osuu silmään monta
kohtaa, joita ei huomaa kirkkaina hetkinä. Kuuluu siinä kuin sivumennen
ensimmäisen käenpiian piipitys, mutta se ei jaksa vaikuttaa maisemien
mielialaan, jota tuo vaimennettu valo pitää odotuksen vallassa.
Tuuli tohahtaa, se tulee katsomaan, miksi on pysähdytty. Ei, ei olekaan
pysähdytty. Tuulen viemänä kiitää valoläikkä jo pitkin kaukometsien
latvoja ja ruskeita heinäpeltoja, jotka sen sivutessa tulevat kuin
siistimmiksi. On päiväsydän. Auringon säteet, jotka sinkoavat maahan,
jäävät siihen ahertamaan kukin pienelle alueelleen, sulattavat,
kuivaavat ja tunkeutuvat lopulta maahan, jossa tekevät ruohonidun
levottomaksi. Ja kun tällaista tapahtuu laajalla alalla, nousee siitä
ilmaan väreily, ikäänkuin säteitten yhteistyöstä syntyvä ääni, johon
korva on tottunut niin ettei sitä kuule. Väreilyn seassa lentää laiha
kevätvaris yli alueen, sen kuvio siirtyy taivaalla valkeasta harmaaseen,
harmaasta taas valkeaan ja humahtaa siitä leveään heleänsiniseen. Se
äännähtää muutaman kerran oudolla äänellä ja siihen vastaa toinen haan
laidasta yhden kerran, lyhyt tärkeä keskustelu, koskeva rakenteilla
olevaa pesää. Harakka luovii tanhuvilta pelloille päin, pitkä pyrstö
seuraa perässä niinkuin jokin huonosti kiinnitetty lisäke, jonka
odottaisi irtautuvan tuuleen. Harakka ei puhu mitään, päiväsydämen
juhlatunnelma hillitsee sen kielen.
Se tunnelma on nyt hehkeimmillään, se asuu maassa, ilmassa ja noiden
hohtopilvien takana. Jos pysähdyt tirkistämään, mistä kaikki tuo tulee,
näet taivaalla laajan alueen, jossa siellä täällä on kirkas repeämä,
mutta et tiedä, minkä takana niistä kulloinkin tuo kujeileva silmä
piilee, mistä tuo loihtiva valokimppu lähtee. Joka revelmä on yhtä
häikäisevä, ja koko ajan kun katsot, pysyy siellä kaikki kevyesti
paikoillaan. Mutta käännäpäs pääsi ja katso taas, niin näet aivan toisen
yhdistelmän kuin äsken, ja sinulle vain hymyillään hohtoreunojen välistä
tai lähetetään päin kasvojasi häikäisevä valokimppu. -- Kas tällaista se
on, huhtikuun päivä.
Odotus on lauennut, maa ja ilma käsittää mistä on kysymys. Huomaat
kuinka eriväriset peltosarat puhtaina raitoina seuraavat toisiaan
näköpiirin laitaan, jossa tumma metsä sitoo viimeisen raidan taivaan
sineen. Harmaa laakea kylä kuuntelee päiväsydämen ääniä. Kuinka
käenpiika huutaa koivikossa niinkuin olisi jo viikon huutanut, ja
kottaraiset viheltelevät talon puistossa, jonne näyttävät kotiutuneen.
Varpuset kirkuvat hirsiläjällä lokaisen raitin ohessa ja kukot laulavat
yli voimiensa, niinkuin juopuneet nuorukaiset talosta taloon.
Etäisempien ääni muistuttaa katkonaisia posetiivin säveliä, joita tuuli
tuo. Riutuneitten teitten keskiuomissa juoksee myriaadeja vesivirtoja.
Vastamäen ahteessa ne hohtavat kirkkaana metalliverkkona, joka
liikkumatta pysyy paikoillaan, vaikka vesi alati juoksee.
Lukemattomia ääniä, ilman väreilyä ja kaukometsien siintoa. Huhtikuun
päivä...
* * * * *
Mitä nyt! Ilma synkkenee aivan vakavasti, melkein sormia paleltaa, ja
kukkojen laulu kuuluu uhkaavan kovana ja selvänä. Tuleeko talvi?
Auringon päällä on vahvalti pilviä, joiden väri muistuttaa liejuista
vettä. Etelän puolella se valuu jyrkästi alas metsään kaamean näköisenä
kuin keräisi itseensä suunnattomia luonnonvoimia. Puuttuu vain salaman
välähdys.
Mutta mieli ei käy siitä apeaksi. Tämä luonnon suuripiirteinen oikku
vaikuttaa kuin nuoren tytön epäystävällinen niskanheitto, kun silmien
loiste lupaa... Jäätävä henkäys keväisen maan yli kiihottaa kesän
odotusta.
Ensin sen ilmaisee harvapuinen haka, jossa maanpinta on vanhan
lehtivanukkeen peitossa. Siellä rapisee jo ennen kuin ilmassa huomaa
mitään. Sataa rakeita. Paisuneen kevätpuron ulina kilpailee yhäti
kiihtyvän rapinan kanssa.
Ja kesken kaiken, pyryn ollessa sakeimmillaan, repeää pilvimuuri, ja
aurinko viehättävän seurueensa ympäröimänä katselee avoimin kasvoin tätä
näytelmää. Suvi ja talvi...
* * * * *
Noin pari tuntia pyryn tauottua minä lähdin kävelemään ja katsomaan,
miltä maailma näyttää.
Satanut lumi oli saman tien sulanut, se oli ollut omiansa virkistämään
rukiin orasta, joka nyt vihersi heleämmin. Auringon valo tuli
repaleisten, hiukan levottomien pilvenjäännösten välistä ja levitti
ilmaan lähenevän illan aavistusta. Tunnelma on miellyttävän raukea kuin
lemmenleikin jälkeen. Tai paremmin ehkä tuntuu siltä, kuin olisi
päivällä joku juhlakulkue mennyt läpi kylän.
Tulen keskelle laajaa vainioaluetta, jossa tien vieressä seisoo kaksi
suurta haapaa. Pysähdyn niitten seuraan. Peltojen äärillä on nuorta
hakamaata, josta nyt jo kuuluu monta uutta laulua. Koiraspeipposet
helistävät yhtä ja samaa säveljaksoaan, joka suusta suuhun kulkee kautta
haan. Ja siinä välissä koettaa keltasirkku saada lyhyen sanansa
sanotuksi...
-- On, on se kiuru... Kylläpä tämä on rikas päivä. -- Haapojen
kukkanuput aivan elävät silmissä, kun ne huomaavat minun iloni.
Totisesti on suuri ero elpyvän haavanoksan ja savisen sänkipellon
välillä, josta se kohoo. Mutta sieltäpä se kumminkin kohoo. Minä
tarkastelen sitä kauan, hymähdän omalle lapsekkuudelleni, mutta en voi
kuitenkaan mitään sille, että mielessäni syttyy ajatus toisensa jälkeen,
mitä kummallisimpia ajatussarjoja, jotka lopulta tuntuvat liikkuvan itse
oksassa. Tämä lienee seuraus pitkällisestä yksinäisyydestä; katoaa pois,
jahka suvi tulee. -- -- --
Kylässä menee joku nainen saunaa lämmittämään. Tie, jota hän kulkee, on
aivan sula ja näyttää täältä kaukaa ruskealta. Naisella on päässä vaalea
liina, se vilahtelee iloisesti, tuntuu siltä, kuin liina liikkuisi omin
valloin. Se johtuu siitä, että ilma taas on hiukan pimentynyt, kun
taivas on mennyt pilveen. Minä palaan kotiin, lakaistulle pihamaalle.
Huomaan, että on jo ilta. Sauna on lämminnyt ja selitteleiksen savun
jätteistä...
On vain vuorokausi kulunut siitä eileniltaisesta, mutta se tuntuu jo
jääneen yhtä kauas kuin viime talvi. Tämä päivä on ollut niin pitkä ja
monivivahteinen, että sen jättämä vaikutelma nyt illan tullen lievästi
väsyttää mieltä. Tuntee kuin hienoa kuumetta liian voimakkaitten
aistimusten ja mielikuvien jälkeen. Mätänevän kuloruohon ja lahopuun
lemu kiihottavat vieläkin. Linnut eivät tosin enää laula, sillä ilmassa
on hiukan kaamea sävy. Lännessä näet ovat pilvet kokoontuneet jäyhäksi
röykkiöksi, jonka alareunasta aurinko vaisusti katselee. Sekin on
väsynyt kokopäiväiseen kujeiluunsa. Kuuta ei näy; se oli kaunis eilen
illalla, kun kevät vielä oli talven puolella, mutta nyt on jo
kesä-kevät. Sade on tulossa.
Ja niinkuin vanha hyräily palaa mieleeni sama tunnelma, joka ennen
pienenä ollessa tällaisina iltoina minut aina valtasi. Juuri kun sadetta
tai ukkosta odotettiin, ja pirtissä istuivat isä, äiti ja joku tuttu
kylänihminen ennen saunaan menoa, silloin halusin minä retkeillä pois
kotopihalta haan taakse, jonne pirtti ei enää näy, mutta sen läsnäolon
kumminkin miellyttävästi aavistaa. Pimennyt ilma ja alkava ukkonen
vallitsi siellä jo täydellisesti, niinkuin olisi ollut kaukana
takamaalla, kuuli synkän illan uhkaavat tohahdukset, sai kahden kesken
katsoa silmästä silmään myrskyä, joka siinä kenenkään aavistamatta jo
vaani, odottaen yön tuloa. Mutta kun se ensi kerran ulvahti, saattoi
juosta kotiin, hiukan märkänä, tavoittelevat kauhut kintereillä...
Järven rannassa siinä kohden, missä joki laskee, on jo sulat vedet, ja
laakea ruohoton rantakaistale kaartuu siinä pehmeänä ja upottavana
vettyneeltä kaislalta lemuten. Sen ja kovan maan rajassa kurkottavat
pajut vettä kohden kukkivilla latvoillaan. Niiden valkeus on heleämpi
nyt pimenevässä illassa kuin päivän valossa, ja välistä juoksevan joen
vilinä panee nekin hiukan väräjämään.
Kullakin paikalla on oma aikansa, jona sitä on katseltava, jolloin sen
tunnelma on vahvin. Tällaista joensuuta ja järvenrantaa on katseltava
pilvisenä huhtikuun ehtoona, kun sade on lähellä ja pajut valkoisissaan.
-- -- --
Puolen tunnin päästä on porraskivi kirjava. Sade alkaa ja paisuu hiljaa
ja varmasti. Luonnossa on jotain lähestyvää, se ikäänkuin kyyristyy
kokoon, vetää päällensä pimeän peiton ja antaa sataa kaiken yli, mikä
päivällä toimeliaana väreili. Mutta se ei ole enää kuoleman unta. Sen
unelmat liikkuvat kesän intohimoja kohden, nousevat maasta ja täyttävät
ilman, joka siitä syystä nyt pimeässä sateessakin uhkuu lämmintä
lupausta.
"Aikamme uros"