-- On ihan niinkuin huhtikuun päivä, sanoo naapuritöllin akka pihastaan
meidän äidille tänne meidän pihaan. Se käy sukkeluudesta, ja äiti vastaa
nauraen:
-- Ni-hin on, melkein...
Ja päivä paistaa heidän kummankin kasvoihinsa, kun he hitaasti, välillä
aina sulanutta maisemaa vilkaisten, painuvat kumpikin porstuansa ovesta
sisään.
... Joka vuosi minä tajuan alkaneen kevään yhtäkkiä, jollain määrätyllä
hetkellä, jostain valovivahduksesta. Se saattaa viipyä vain siunaaman
aikaa rakennuksen päädyssä niinkuin peilillä heijastettu valoläikkä tai
niinkuin suunnattoman suuri utuinen perho, joka siihen jostain lehahtaa,
aivan liikkumattomana antaa auringon sädehtiä siivissään ja häviää taas
kuin outo ajatus. Se ei ollut siinä ollenkaan minua varten, se on ollut
ehkä ennenkin ja muuallakin, nyt satuin vain minä sen näkemään. Se ei
sanonut mitään, tuli vain ja meni, mutta minä tunnen, että se _tiesi_
jotain, jota ei täälläpäin vielä tiedetä.
Sentapaisesta saattaa ensikerran tajuta saapuneen kevään. Eilen ehtoolla
kuuden aikaan minulla oli sellainen hetki.
Meidän pirtti on tasaisen, kauniin koivumäen syrjässä. Uunin ja suuren
kaapin välissä, aivan kiinni sivuakkunassa on pöytä, jolla kahvipannu
vallitsee kuppien ja muiden astioiden keskellä, kuunnellen seinäkellon
astuntaa. Kello on luultavasti äsken lyönyt kuusi, mutta minä en ole
sitä vähääkään havainnut. Se on mennyt ohi korvieni, niinkuin ystävän
yksinäinen lausahdus kahden istuttaessa. Kaatelen kahvia ja juon,
silmäni katsoo koivikkoon näkemättä siellä mitään. Tuollainen
seisahtunut katse, jota myöten ihmisen sisäinen olemus hiljaa itsellänsä
soluu sinne minne katsoo.
Mutta koivikossa tapahtuukin jotain. Valkeiden runkojen väliin virtaa
enemmän valoa, niinkuin lähestyisi sieltä takaa jokin näky, joka
yksinoloani hyväkseen käyttäen aikoo ilmestyä minulle. Valo lisääntyy
yhä, pitkin metsikköä se keskittyy runkoihin, jotka toinen toisensa
takaa vilkkuen näyttävät sielullisilta olennoilta kukin
yksityispiirteineen: yksi on suora, toinen länkevä, yksi sileä, toinen
hasutuohi. En ole ennen huomannut, että niitä olisi noin paljon ja noin
tiheässä, ja että niiden välissä vilkkuisi tuollainen valosoitto. Silmä
tulee siinä viivähtäneeksi ja korvan takana pirtin aaltoileva
yksinäisyys herättelee kaunista kuvitelmaa: koivikko on täynnä naurua,
punertavaa, valkohampaista naurua. En näe enää runkoja vaan jotakin,
joka on niiden välissä: veitikkamaisia tytönsilmiä ja leveästi
hymyileviä hahmoja, jotka kaikki katsovat tännepäin yli pirtin, ja minä
käsitän, että siellä on aleneva aurinko...
Kun en sitä itseänsä tähän näe, on mielikuvitus sitä alttiimpi. Tuo
koivunkylkien hymyilevä hohde on kuin valaistus pientä kuvaelmaa varten:
"Juro, voimallinen olento on koko talven viipynyt metsänrannan takana,
jossa hänellä on laaja työmaa. Niin ovat viikot ja kuukaudet kuluneet.
Mutta kerran kevätpuoleen hän tunsi ilmassa tuoksua, josta tuli mieleen
neitseellisyys, kummallinen asia, joka ei ikinäaikoina ollut käväissyt
hänen ajatuksessaan. Hän viipyi työmaalla kauemmin ja katseli, ja
seuraavana aamuna taas tuli aikaisemmin ja illalla taas viivytteli.
Mutta hänet oli huomattu, ja eräänä iltana vilahteli punertavaa naurua
puitten välissä. Hän ei antanut tämän itseensä paljoa vaikuttaa, vaan
painui vähän päästä väsyneen näköisenä pois ja jätti hymyilevät hahmot
sinne. Mutta mennessään hän huomasi, kuinka hänen sisässään vasten hänen
tahtoaan virisi suloinen tunne: koko se nauru oli sinne siinnyt hänen
omasta yksinäisestä ajatuksestaan ja hän tunsi kaipaavansa sitä niinkuin
isä nuorta lastaan."
Tällainen on kuvitelma, jonka elän pöydän ääressä koivikkoa
katsellessani. Mutta kuka on tuo juro olento? Onko se itse aurinko, vai
onko se minun oma unohtunut sieluni?