Anna-Liisa.
Lasten leperrystä.
Palanen helminauhaa.
Kynä ja mustepullo.
Lapsi haudassa.
Tarhakukko ja viirikukko.
"Kaunis!"
Kertomus dyyneiltä.
Marionettiennäyttäjä.
Kaksi veljestä.
Vanha kirkonkello.
Kaksitoista postivaunuissa.
Anna-Liisa.
Anna-Liisa oli kuin maito ja mansikka, nuori ja iloinen, kaunis
katsella. Hampaat paistoivat niin valkoisina, silmät niin
kirkkaina, jalka oli kevyt tanssissa ja mieli vieläkin kevyempi!
Mitä siitä seurasi? "Ilkeä vekara!" -- niin, kaunis hän ei ollut!
Hänet annettiin ojankaivajan vaimon hoitoon, Anna-Liisa joutui
kreivilliseen linnaan, istui koreassa huoneessa, yllään silkkiset ja
samettiset vaatteet, ei tuulenhenkikään saanut käydä häneen, kukaan
ei saanut sanoa hänelle kovaa sanaa, sillä se vahingoitti häntä eikä
hän kärsinyt sitä: hän imetti kreivillistä lasta. Se oli hieno kuin
prinssi, kaunis kuin enkeli, kuinka hän rakastikaan tätä lasta!
Hänen omansa, niin, se oli kodissa, ojankaivajan kodissa, missä ei
pata kiehunut yli laitainsa, mutta suu kiehui, ja tavallisesti ei
siellä ollut ketään kotona. Poika itki, mutta mitä ei kukaan kuule,
se ei ketään liikutakaan. Hän itki kunnes nukkui eikä unessa tunneta
nälkää eikä janoa, uni on sellainen hyvä keksintö. Vuosien kuluessa
-- niin, aikaa myöten kasvaa rikkaruoho, sanotaan -- Anna-Liisan
poika kasvoi, ja kuitenkin sanottiin hänen kasvussaan pysähtyneen.
Mutta tähän perheeseen hän kokonaan oli kasvanut kiinni, he olivat
saaneet siitä rahat, Anna-Liisa oli hänestä kokonaan vapaa, hän
oli kaupunkilaismatami, vietti sisällä tyyntä, rauhallista elämää
ja käytti ulos mennessään hattua. Mutta hän ei koskaan mennyt
ojankaivajalle, se oli niin kaukana kaupungista eikähän hänellä ollut
sinne asiaakaan, poika oli heidän, ja syödä hän kuului osaavan.
Pitihän hänen tehdä työtä ruuastaan ja niin hän kaitsi Jensenin Matin
punaista lehmää, hän kyllä saattoi katsoa sitä ja tehdä jotakin
puolestaan.
Kahlekoira herraskartanon valkaisualtaalla istuu auringonpaisteessa
ylpeänä koppinsa katolla ja haukkuu jokaista ohikulkijaa, sadeilmalla
se ryömii sisäpuolelle, sen on kuiva ja hyvä olla. Anna-Liisan poika
istui ojanreunalla ja vuoli liekapaalua. Keväällä hän näki kolmen
mansikkataimen kukkivan, ne kyllä kasvattaisivat marjoja, siitä hän
iloitsi enemmän kuin mistään muusta, mutta marjoja ei kuulunut. Hän
istui sateessa ja pahassa ilmassa, kastui pintaa myöten, tikerä
tuuli kuivasi sitte vaatteet hänen yllään. Jos hän tuli kartanolle,
niin häntä tönittiin ja tuupittiin, hän oli ruma ja ilkeä, sanoivat
piiat ja rengit, siihen hän oli tottunut -- häntä ei koskaan oltu
rakastettu!
Miten kävi Anna-Liisan pojan? Miten hänen saattoi käydä? Hänen
kohtalonsa oli: "ei koskaan rakastettu".
Maankamaralta hänet viskattiin laivaan. Hän läksi merille huonolla
aluksella, hän istui ruorin ääressä sill'aikaa kuin kippari joi.
Likainen ja ilkeä hän oli, viluinen ja nälkäinen, ei olisi luullut
hänen koskaan syöneen kylläkseen, eikä hän ollutkaan.
Oltiin lopulla vuotta, oli raaka, märkä, tuulinen ilma. Tuuli viilsi
kylmänä paksujen vaatteiden läpi, varsinkin merellä, ja siellä kulki
yhden purjeen varassa kurja alus, kannellaan vain kaksi miestä,
niin, saattoi sanoa ainoastaan puolitoista, ne olivat kippari ja
hänen poikansa. Koko päivän oli ollut hämärää, nyt kävi vieläkin
pimeämmäksi, oli pureva pakkanen. Kippari otti ryypyn, joka lämmitti
sisällisesti, pullo oli esillä ja lasi niinikään, se oli ylhäältä
ehyt, mutta jalka oli mennyt poikki ja sen sijaan sille oli vuoltu
siniseksi maalattu puutalla, jolla se seisoi. Ryyppy teki hyvää,
kaksi vieläkin parempaa, arveli kippari. Poika istui ruorin ääressä,
jota hän piteli kovine, tervaisine käsineen. Ruma hän oli, hiukset
takkuiset, alakuloinen ja masentunut hän oli, se oli ojankaivajan
poika, kirkonkirjoissa häntä sanottiin Anna-Liisan pojaksi.
Tuuli viilsi omalla tavallaan, haaksi omallaan! Purje pullistui,
tuuli oli tarttunut siihen, mentiin huimaavaa vauhtia -- raakaa,
märkää oli ympärillä ja vielä enemmän sitä lajia saattoi tulla --
seis! Mikä oli? Mikä tönähti, mikä räjähti, mikä tarttui alukseen? Se
kääntyi ympäri. Oliko se pilvenputoama, oliko se hyökyaalto? Poika
ruorin ääressä päästi kovan huudon: "Jeesuksen nimeen!" Haaksi oli
töydännyt mahtavaan kiveen meren pohjalla ja vaipui kuin vanha kenkä
kadun lokaan, vaipui miehineen, hiirineen päivineen, niinkuin on
tapana sanoa; ja hiiriä siinä oli, mutta vain puolitoista miestä:
kippari ja ojankaivajan poika. Kukaan ei nähnyt tätä, paitsi kirkuvat
lokit ja kalat siellä alhaalla; niin, eivätkä nekään oikein, sillä
ne katselivat peloissaan syrjään, kun vesi kohisi vaipuvan haahden
sisään. Tuskin syltäkään se oli veden alla, unohdetut olivat nuo
molemmat, unohdetut, unohdetut! Ainoastaan lasi siniseksi maalattuine
puutalloineen ei vaipunut, puutalla piti sitä pinnalla. Lasi
ajelehti, kunnes se tulisi särkymään ja heitettäisiin rannalle --
missä ja koska? Niin, sehän ei merkinnyt mitään! Se oli palvellut
aikansa ja sitä oli rakastettu. Tätä ei Anna-Liisan poika ollut
kokenut! Taivaan valtakunnassa ei yksikään sielu enään sano: ei
milloinkaan rakastettu!
* * * * *
Anna-Liisa asui kaupungissa, hän oli asunut siellä jo monta vuotta.
Häntä kutsuttiin matamiksi ja hän pöyhisteli, varsinkin puhuessaan
vanhoista muistoista, kreivillisestä ajastaan, jolloin hän ajoi
vaunuissa ja saattoi puhua kreivittärien ja vapaaherrattarien
kanssa. Hänen suloinen kreivilapsensa oli mitä kaunein Jumalan
enkeli, mitä herttaisin olento, hän oli pitänyt Anna-Liisasta ja
Anna-Liisa hänestä. He olivat suudelleet toisiaan ja taputelleet
toisiaan, hän oli Anna-Liisan ilo, puolet hänen elämäänsä. Nyt hän
oli suuri, neljäntoista vuoden vanha, hän oli saanut oppia ja hän oli
kaunis. Anna-Liisa ei ollut nähnyt häntä sitte kuin hän kantoi häntä
käsivarsillaan, hän ei moneen vuoteen ollut käynyt kreivillisessä
linnassa, se oli kokonaisen matkan takana.
-- Kerran minun täytyy tehdä tuumasta tosi! sanoi Anna-Liisa. --
Minun täytyy lähteä katsomaan ihanuuttani, suloista kreivilastani!
Niin, varmaan hänkin ikävöi minua, ajattelee minua, pitää minusta,
niinkuin silloin, kun hän enkelinkäsivarsineen riippui kaulassani ja
sanoi: "An-Lis!" Se soi kuin viulu! Niin, minun täytyy tehdä tuumasta
tosi ja lähteä häntä katsomaan.
Hän ajoi kyytirattailla, hän kulki jalan, hän saapui kreivilliseen
linnaan. Se oli suuri ja loistava niinkuin ennenkin, puutarha
ulkopuolella oli sama kuin ennenkin, mutta ihmiset talossa olivat
kaikki oudot eikä yksikään heistä tietänyt mitään Anna-Liisasta, he
eivät tietäneet mitä hän kerran oli täällä merkinnyt. Kreivitär sen
kyllä vielä heille sanoo, ja myöskin hänen oma poikansa. Miten hän
ikävöikään häntä!
Nyt oli Anna-Liisa perillä. Kauvan hänen täytyi odottaa ja odottavan
aika on pitkä! Ennenkuin herrasväki asettui ruualle kutsuttiin hänet
kreivittären luo ja häntä puhuteltiin hyvin ystävällisesti. Suloisen
poikansa hän saisi nähdä aterian jälkeen, silloin hänet taasen
kutsuttiin sisään.
Kuinka hän oli tullut suureksi, pitkäksi ja kapeaksi! Mutta kauniit
silmät olivat ennallaan ja enkelinsuu. Hän katseli häneen, mutta
ei sanonut sanaakaan. Varmaan hän ei tuntenut häntä. Hän kääntyi
ympäri, aikoi mennä, mutta silloin tarttui Anna-Liisa hänen käteensä,
painoi sen suutaan vastaan. "Kas niin, hyvä on!" sanoi hän ja läksi
sentiensä huoneesta, hän, Anna-Liisan rakkauden ajatus, hän, jota hän
oli rakastanut ja rakasti yli kaiken, hän, hänen maallinen ylpeytensä!
Anna-Liisa asteli ulkopuolelle linnaa, avonaiselle maantielle, hän
oli niin surullinen. Poika oli kohdellut häntä kuin vierasta, ei
ajatusta hän ollut uhrannut hänelle, ei sanaa, hän, jota hän kerran
yötä päivää oli kanniskellut ja aina kantoi ajatuksissaan.
Suuri musta korppi lensi tielle hänen eteensä, kirkui ja kirkui
uudestaan. "Hyi!" sanoi hän, "mikä pahan ilman lintu sinä olet!"
Hän astui ojankaivajan asumuksen ohitse. Vaimo seisoi ovella ja niin
he puhelivat.
-- Sinulla näyttää olevan hyvät oltavat! sanoi ojankaivajan vaimo. --
Olet paksu ja lihava! Hyvin sinä voit!
-- Niin kyllä! sanoi Anna-Liisa.
-- Heidän laivansa on hukkunut miehineen päivineen! sanoi
ojankaivajan vaimo. -- Lauri kippari ja poika hukkuivat molemmat.
Ne ovat nyt mennyttä. Olin toki luullut, että poika kerran olisi
auttanut minua roposella, sinulle hän toki ei ollut maksanutkaan
mitään, Anna-Liisa!
-- Ovatko he hukkuneet! sanoi Anna-Liisa ja sitte he eivät enään
puhuneet siitä asiasta. Anna-Liisa oli niin suruissaan siitä, ettei
hänen kreivilapsensa ollut suvainnut puhua hänelle, hän, joka rakasti
häntä ja oli kulkenut tänne tuon pitkän matkan. Ja olihan se maksanut
rahaakin. Saavutettu ilo ei ollut suuri, mutta siitä ei hän täällä
puhunut sanaakaan, hän ei tahtonut keventää mieltään puhumalla siitä
ojankaivajan vaimolle, olisihan tämä saattanut luulla, etteivät
kreivilliset enään antaneet hänelle arvoa. Silloin kirkui taasen
korppi hänen päänsä päällä.
-- Mokomakin musta kummitus, sanoi Anna-Liisa, -- peloitteleepa se
minua tänään!
Hän oli ottanut mukaansa kahvipapuja ja sikuria, hän tekee hyvän
työn ojankaivajan vaimolle, jos hän antaa ne hänen keitettävikseen.
Anna-Liisakin saattaa saada siitä kupin. Ojankaivajan vaimo läksi
keittämään kahvia ja Anna-Liisa istuutui tuolille ja meni siinä
uneen. Silloin hän näki unta olennosta, josta ei hän milloinkaan
ennen ollut nähnyt unta. Se oli kylläkin ihmeellistä: hän näki
unta omasta lapsestaan, joka tässä talossa oli kärsinyt nälkää ja
parkunut, saanut olla oman onnensa nojassa ja nyt makasi syvällä
meressä, Herra ties missä. Hän näki unta, että hän istui siinä missä
istui ja että ojankaivajan vaimo oli keittämässä kahvia, hän saattoi
tuntea papujen tuoksun, ja tuolla ovella seisoi jokin niin kaunis,
hän oli yhtä korea kuin kreivillinen lapsi, ja pienokainen sanoi:
-- Nyt maailma hukkuu, pitele kiinni minusta, sillä sinä olet
kuitenkin äitini! Sinulla on enkeli taivaan valtakunnassa, pitele
kiinni minusta!
Ja sitte lapsi tarttui kiinni häneen. Mutta kuului sellainen meteli,
varmaan maailma meni kappaleiksi. Ja enkeli kohosi ja piteli kiinni
hänen paidanhihoistaan, piteli niin lujasti, että hänestä tuntui
siltä kuin häntä olisi nostettu ylös maasta, mutta hänen jalkoihinsa
takertui jotakin raskasta, se riippui hänen selässään, oli kuin
sadat naiset olisivat tarttuneet kiinni ja ne sanoivat: "jos sinut
pelastetaan, niin pelastettakoon meidätkin! Käykää kiinni! Käykää
kiinni!" ja he kävivät kaikki kiinni. Se oli liikaa. "Ritsis-ratsis!"
kuului, hiha repeytyi ja Anna-Liisa putosi kauhistuksissaan ja heräsi
siihen -- hän oli putoamaisillaan tuolilta, jolla hän istui. Hän oli
niin sekaisin päästään, ettei hän ensinkään voinut muistaa, mitä unta
hän oli nähnyt, mutta jotakin pahaa se oli ollut.
Sitte juotiin kahvi, sitte puheltiin ja sitte läksi Anna-Liisa
lähimpään kylään, missä hänen piti tavata kyytimies, vielä tänä
iltana ja yönä ajaakseen kotipaikalleen. Mutta kun hän pääsi
kyytimiehen luo, niin tämä sanoi, ettei hän voisi päästä lähtemään
ennenkuin seuraavan päivän iltana. Anna-Liisa punnitsi siis nyt mitä
jääminen tulisi hänelle maksamaan, punnitsi tien pituutta ja teki sen
johtopäätöksen, että jos hän kulkisi pitkin rantaa eikä ajotietä,
niin matka olisi miltei kaksi penikulmaa lyhyempi. Olihan kaunis ilma
ja täysikuun aika, ja Anna-Liisa päätti kävellä, seuraavana päivänä
hän saattoi olla kotona.
Aurinko oli alhaalla, iltakellot soivat vielä -- ei, ne eivät olleet
kellot, vaan Peder Oxen [tanskalaisessa kansankielessä puhutaan
"kellosammakosta" (Bombinater igneus), jonka valtiomies Fredrik
II:sen ajoilta Peder Oxe tarun mukaan olisi tuonut maahan. Suoment.
muist.] sammakot, jotka kurnuttivat soissa. Nyt ne vaikenivat, oli
aivan hiljaista, ei lintukaan äännähtänyt, jokainen niistä oli
asettunut levolle, ja varmaankaan ei pöllö ollut kotosalla. Äänetöntä
oli metsässä ja rannalla, missä hän kulki. Hän kuuli omat askelensa
hiekassa, meri ei läikkynyt, kaikki syvässä vedessä oli äänetöntä;
mykkinä olivat kaikki siellä alhaalla, sekä elävät että kuolleet.
Anna-Liisa kulki eikä ajatellut mitään asiaa, niinkuin sanotaan. Hän
oli poissa ajatustensa luota, mutta ajatukset eivät olleet poissa
hänen luotaan, ne eivät milloinkaan ole poissa meidän luotamme, ne
vain lepäävät horroksissa, sekä jo eläviksi heränneet ajatukset,
jotka ovat panneet levolle, että ne ajatukset, jotka eivät vielä
ole liikahtaneet. Mutta ajatukset kyllä aina tulevat esiin, ne
saattavat liikahtaa sydämessä, liikahtaa meidän päässämme tai hyökätä
kimppuumme.
"Hyvä työ kantaa siunauksensa hedelmää!" on kirjoitettu. "Synnissä on
kuolema!" on niinikään kirjoitettu. Paljon on kirjoitettu, paljon on
sanottu -- sitä ei tiedetä, sitä ei muisteta, niin kävi Anna-Liisan.
Mutta se saattaa johtua mieleen, se saattaa tulla!
Kaikki paheet, kaikki hyveet lepäävät meidän sydämissämme! Sinun
sydämessäsi, minun sydämessäni! Ne lepäävät pieninä näkymättöminä
siemeninä: tuleepa sitte ulkoapäin auringonsäde, pahan käden
kosketus, käännyt kulmasta oikealle tai vasemmalle, niin, se voi
ratkaista asian, ja pientä siemenjyvää järkytetään, se paisuu,
se halkeaa ja vuodattaa mehunsa kaikkeen sinun vereesi, ja niin
olet sinä täydessä vauhdissa. Ne ovat huolestuttavia ajatuksia,
meillä ei ole niitä, kun me kuljemme horroksissa, mutta ne ovat
liikkeellä. Anna-Liisa kulki horroksissa, ajatukset olivat
liikkeellä! Kynttilämessusta kynttilämessuun on sydän saanut paljon
asioita laskutaululleen, sillä on vuoden tili, paljon on unohtunut,
ajatuksia sanoissa ja teoissa, Jumalaa, meidän lähimmäistämme
ja omaa omaatuntoamme vastaan. Me emme ajattele niitä, sitä ei
Anna-Liisakaan tehnyt. Hän ei ollut tehnyt mitään pahaa maan lakia
ja oikeutta vastaan, häntä pidettiin kaikin puolin arvossa, hän oli
kunnollinen ja rehellinen, sen hän tiesi. Ja niin hän käveli pitkin
rantaa -- mitä tuossa nyt olikaan? Hän pysähtyi: mitä siihen oli
ajelehtinut? Vanha miehen hattu siinä oli. Missäpähän tuokin oli
vierinyt laivasta! Hän astui lähemmä, pysähtyi ja katseli sitä --
hyi, mikä tuossa sitte oli? Hän aivan pelästyi. Mutta ei siinä ollut
mitään pelästymistä, meriruohot ja kaislat vain olivat kietoutuneet
suuren, pitkulaisen kiven ympärille, näytti siltä kuin siinä olisi
ollut kokonainen ihminen. Se oli vain kaislaa ja meriruohoa, mutta
hän pelästyi kuin pelästyikin, ja jatkaessa matkaa eteenpäin johtui
hänen mieleensä niin moninaisia, joita hän lapsena oli kuullut,
kaikki taikausko "ranta-aaveesta", hautaamattoman haamusta, joka oli
ajelehtinut autiolle rannalle. "Rannanpesijä", kuollut ruumis, se
ei tehnyt mitään, mutta sen haamu, Ranta-aave, seurasi yksinäistä
kulkijaa, tarrautui kiinni ja vaati, että se vietäisiin kirkkomaahan
ja haudattaisiin vihittyyn multaan. "Käykää kiinni! käykää kiinni!"
sanoi se, ja Anna-Liisan hiljaa itsekseen toistaessa näitä sanoja,
johtui koko hänen unensa äkkiä hänen mieleensä, hän muisti aivan
selvästi kuinka äidit olivat tarrautuneet häneen kiinni, huutaen:
"käykää kiinni! käykää kiinni!" kuinka maailma oli hukkunut,
hänen paidanhihansa olivat repeytyneet ja hän oli pudonnut eroon
lapsestaan, joka tuomion hetkellä oli tahtonut pitää häntä pystyssä.
Hänen lapsensa, hänen oma lapsensa, jota ei hän koskaan ollut
rakastanut, niin, jota ei hän ollut edes ajatellut, tämä lapsi oli
nyt meren pohjassa, se saattoi tulla ranta-aaveena huutamaan: "käy
kiinni! käy kiinni! toimita minut kristittyyn multaan!" Ja tätä
ajatellessa pisteli kauhu häntä kantapäihin niin että hän kulki
nopeammin. Pelko tuli kylmänä, kosteana kätenä ja asettui hänen
sydänkammioonsa, melkein hän rupesi voimaan pahoin. Ja kun hän
nyt katseli merta, kävi se yhä sakeammaksi ja tiheämmäksi. Raskas
sumu työntyi maille, se asettui pensaiden ja puiden ympärille, ne
kävivät omituisen näköisiksi. Hän kääntyi katsomaan kuuta, joka
oli hänen takanaan. Se oli kuin mikäkin kalpea, säteetön kiekko.
Tuntui siltä kuin jokin raskaana olisi asettunut painamaan kaikkia
hänen jäseniään: käy kiinni! käy kiinni! ajatteli hän, ja kun hän
taasen kääntyi katsomaan kuuta, tuntui hänestä siltä kuin sen valjut
kasvot olisivat olleet aivan hänen vierellään, ja sumu riippui kuin
liina alas hänen olkapäitään: "käy kiinni! käy kiinni! toimita
minut kristittyyn multaan!" oli hän kuulevinaan ja kuulikin jotakin
ääntä, niin onttoa, niin outoa. Se ei ollut sammakkojen ääntä
suosta, ei korppien eikä variksien ääntä, sillä niitähän ei näkynyt.
"Hautaa minut! hautaa minut!" kuului selvästi. Niin, se oli hänen
lapsensa ranta-aave, hänen lapsensa, joka lepäsi meren pohjalla,
joka ei saanut rauhaa ennenkuin se saatettiin kirkkomaahan ja hauta
kaivettiin vihittyyn multaan. Sinne hän päätti mennä, siellä hän
päätti kaivaa! Hän kulki siihen suuntaan missä kirkko oli ja tuntui
siltä kuin taakka olisi käynyt keveämmäksi, se katosi, ja silloin
hän taasen aikoi kääntyä takaisin ja lähteä kotiin lyhyintä tietä.
Mutta samassa alkoi taasen painaa: käy kiinni! käy kiinni! Oli kuin
sammakot olisivat kurnuttaneet, oli kuin lintu olisi valittanut,
kuului aivan selvästi: "hautaa minut! hautaa minut!"
Sumu oli kylmää ja kosteaa, hänen kätensä ja kasvonsa olivat kylmät
ja kosteat pelosta. Ulkopuolelta häntä ahdisti, hänen sisässään
muodostui ääretön tila ajatuksille, joita ei hän milloinkaan ennen
ollut tuntenut.
Yhtenä kevätyönä saattaa täällä pohjolassa pyökkimetsä puhjeta,
heloittaa nuoressa upeudessaan päivän auringonpaisteessa. Yhdessä
ainoassa sekunnissa saattaa meissä versota ja kehittyä se synnin
siemen, joka ajatuksina, sanoina ja tekoina on kylvetty kuluneeseen
elämäämme. Se versoaa ja kehittyy yhdessä ainoassa sekunnissa,
kun omatunto herää. Ja Jumala herättää sen, kun me vähimmin
sitä odotamme. Silloin ei ole mitään pakoa, teko pysyy tekona
ja todistaa, ajatukset kehkeytyvät sanoiksi ja sanat helisevät
kuuluvina maailmalle. Me kauhistumme sitä mitä olemme tukahuttamatta
kantaneet mielessämme, me kauhistumme sitä mitä ylimielisyyttämme
ja ajattelemattomuuttamme olemme kylväneet maailmalle. Sydän on
tallettanut kaikki hyveet, mutta myöskin kaikki paheet, ja ne
saattavat viihtyä hedelmättömimmässäkin maaperässä.
Anna-Liisan ajatuksissa liikkui mitä me tässä sanoin olemme
lausuneet, se oli hänet kokonaan vallannut, hän vaipui maahan, ryömi
siten kappaleen eteenpäin. "Hautaa minut! hautaa minut!" kuului, ja
mieluimmin hän olisi haudannut itsensä, kunhan hauta olisi ollut
kaiken unohtamista. -- Se oli vakava herätyksen-hetki kauhuineen ja
tuskineen. Taikausko pani hänen verensä milloin kuumenemaan, milloin
kylmenemään; niin paljon, josta ei hän milloinkaan ollut viitsinyt
puhua, johtui hänen mieleensä. Äänetönnä kuin pilven varjo kirkkaassa
kuutamossa kiiti hänen ohitseen näky -- hän oli ennenkin kuullut
siitä puhuttavan --, aivan hänen ohitseen kiiti neljä päristelevää
hevosta, tuli paistoi niiden silmistä ja sieraimista, ne vetivät
tulisia vaunuja, niissä istui se paha herra, joka toistasataa
vuotta sitte oli mahtaillut näillä tienoilla. Aina puoliyön aikaan
sanottiin hänen ajavan kartanoonsa ja heti kääntyvän takaisin; hän
ei ollut valkoinen niinkuin sanotaan kuolleen olevan, ei, hän oli
musta kuin hiili, loppuun palanut hiili. Hän nyökytti Anna-Liisalle
ja heilutti kättään: "käy kiinni, käy kiinni! niin voit taasen ajaa
kreivillisissä vaunuissa ja unohtaa lapsesi!"
Nopeammin kiiruhti hän eteenpäin ja hän pääsi kirkkomaalle; mutta
mustat ristit ja mustat korpit sekaantuivat hänen silmissään, korpit
rääkyivät samaa kuin korppi tänään oli rääkynyt, mutta nyt hän
ymmärsi mitä ne sanoivat. "Minä olen korppiemo! minä olen korppiemo!"
sanoi jokainen niistä ja Anna-Liisa tiesi nimen tarkoittavan
itseäänkin, ehkäpä hänet muutettaisiin tuollaiseksi mustaksi linnuksi
ja pantaisiin alituisesti huutamaan mitä se huusi, jollei hän saanut
hautaa kaivetuksi.
Ja hän heittäytyi maahan ja hän kaivoi paljaine käsineen haudan
kovaan maahan niin että veri vuosi hänen sormistaan.
"Hautaa minut! hautaa minut!" kuului lakkaamatta. Hän pelkäsi
kukonlaulua ja ensimäistä punaista viirua idässä, sillä jos ne
ennättivät ennenkuin hänen työnsä oli päättynyt, oli hän kadotettu.
Ja kukko lauloi ja idässä leimahti -- hauta oli kaivettu vain
puoleksi. Jäätävä käsi liukui alas hänen päätään ja kasvojaan,
sydämen kohdalle. "Vain puoli hautaa!" kuului huokaus, liidellen
pois, alas meren pohjalle. Niin, se oli ranta-aave! Anna-Liisa vaipui
lamaantuneena ja suunniltaan maahan, hänessä ei ollut ajatusta eikä
tuntoa.
Oli selvä päivä, kun hän tuli tajuihinsa, kaksi miestä nosti hänet
ylös, hän ei maannut kirkkomaalla, vaan ranta-äyräällä, ja siinä
oli hän kaivanut eteensä syvän läven hiekkaan ja repinyt sormensa
verille rikkinäistä lasia vastaan, jonka terävä varsi oli upotettu
siniseksi maalattuun puujalkaan. Anna-Liisa oli sairas. Omatunto
oli sekoittanut taikauskon kortit, levittänyt ne ja saanut niistä
selville, että hänellä nyt oli ainoastaan puoli sielua, toisen puolen
oli hänen lapsensa ottanut mukaansa meren pohjalle. Ei ikinä hän voi
kohota kohti taivaan armoa ennenkuin hän on saanut takaisin toisen
puolen, jota pideltiin syvässä vedessä. Anna-Liisa tuli kotiinsa, hän
ei enään ollut sama ihminen kuin hän oli ollut. Hänen ajatuksensa
olivat hämääntyneet niinkuin hämääntynyt vyhti, yksi ainoa lanka
hänellä oli selvitettynä, se, että hänen piti saattaa ranta-aave
kirkkomaalle, kaivaa sille hauta ja siten saada takaisin koko
sielunsa.
Monena yönä häntä kotona kaivattiin ja aina hänet löydettiin
rannalta, missä hän odotti ranta-aavetta. Niin kului kokonainen
vuosi, silloin hän taasen eräänä yönä katosi eikä häntä löydetty.
Koko seuraava päivä etsittiin turhaan.
Illemmällä, kun lukkari tuli kirkkoon soittaakseen iltakelloja,
näki hän Anna-Liisan lepäävän alttarin edessä. Siellä hän oli ollut
varhaisesta aamusta asti, hänen voimansa olivat miltei lopussa,
mutta hänen silmänsä loistivat, kasvoilla oli punertava hohde.
Viimeiset auringonsäteet paistoivat häneen, loistivat alttaripöydän
päällitse kiiltäviin hakasiin raamatussa, joka oli avoinna sillä
kohtaa profeetta Joelia, missä sanotaan: "repikäät sydämenne eikä
vaatteitanne, kääntykää Herran puoleen!" Se nyt oli sattuma,
sanottiin, niinkuin niin moni muu asia on sattuma.
Anna-Liisan kasvoilla, joita aurinko valaisi, kuvastui rauha ja armo.
Hän voi niin hyvin, sanoi hän. Nyt hän oli saavuttanut voittonsa!
Tänä yönä oli ranta-aave, hänen oma lapsensa, ollut hänen luonaan, se
oli sanonut: "sinä kaivoit minulle ainoastaan puolen hautaa --, mutta
nyt sinä vuoden kestäessä olet kokonaan haudannut minut sydämeesi,
ja sinne kätkee äiti lapsensa parhaimmin." ja sitte se oli antanut
hänelle takaisin hänen kadotetun sielunpuolikkaansa ja taluttanut
hänet tänne kirkkoon.
"Nyt minä olen Jumalan huoneessa!" sanoi hän, "ja siellä on ihminen
autuas!"
Kun aurinko oli kokonaan laskenut, oli Anna-Liisan sielu kohonnut
kokonaan ylös, sinne missä ei sen tarvitse peljätä, kun se on
taistellut loppuun, ja loppuun oli Anna-Liisa taistellut.