huolimattomin käsin antanut ne pois, -- hänen vapautensa lunnaina.
Jos voisin ne saada takaisin? -- Heräisiköhän taivaan viha, jos minä --?
Manaisinkohan itselleni uuden onnettomuuden ja hädän --? -- -- Kuka
tietää; -- kukapa tietää! Varminta lie minun kieltäytyä. (Tarttuu
jälleen kynttilään.) Saanhan takaisin lapseni. *Sen* tulee riittää.
Koetan nyt levätä. Kaikki nuo uskaliaat ajatukset, -- nukkua ne päästäni
pois. (Menee taustaa kohti; mutta pysähtyy keskellä lattiaa ja sanoo
aprikoiden)
Kuninkaan äiti!
(Poistuu hitaasti vasemmasta tausta-ovesta.)
(Lyhyen ajan jälkeen tulevat _Nils Lykke_ ja _Elina Gyldenlöve_ aivan
hiljaa sisään ensimäisestä ovesta vasemmalta. _Nils Lykkellä_ on pieni
lyhty kädessä.)
NILS LYKKE
(valaisee huonetta tarkastellen ympärilleen ja kuiskaa).
Kaikki on hiljaista. Minun täytyy lähteä.
ELINA.
Oi, salli minun siis vielä yksi ainoa kerta katsoa sinua silmiin,
ennenkuin jätät minut.
NILS LYKKE
(syleilee häntä).
Elina!
ELINA
(pienen vaitiolon jälkeen).
Etkö koskaan enää tule Östråtiin?
NILS LYKKE.
Kuinka voit luulla niin? Etkö ole nyt kihlattuni? -- Mutta tahdotko sinä
olla minulle uskollinen, Elina? Etkö unohda minua ennenkuin jälleen
kohtaamme?
ELINA.
*Tahdonko* olla uskollinen? Onko minulla omaa tahtoa enää? Voisinko muka
olla sinulle uskoton, vaikkapa tahtoisin? -- Sinä tulit yön hetkellä;
kolkutit oveeni; -- ja minä sinulle avasin. Sinä puhuit minulle. Mitä
puhuit sinä? Sinä tuijotit minua silmiin. Mikä arvoituksellinen voima se
hurmasi ja lumosi minut, niinkuin taikaverkkoon? (Kätkee kiireesti
kasvonsa _Nils Lykken_ olkapäätä vasten.) Oi, älä katso minua tämän
jälkeen. -- -- Uskollinen, kysyt? Minähän *olen* sinun. Olen *sinun*; --
minun täytyy olla -- aina ja iankaikkisesti.
NILS LYKKE.
Niinpä olet siis, kautta ritarikunniani, istuva, ennenkuin vuosi loppuun
kuluu, emäntänä isieni linnassa.
ELINA.
Ei lupauksia, Nils Lykke! Älä vanno mitään.
NILS LYKKE.
Mikä sinulla on? Miksi pudistat niin surullisesti päätäsi?
ELINA.
Koska tiedän, että suloisia sanoja, jotka hurmasivat mieleni, olet
kuiskannut monen monille ennen minua. Ei, ei, älä vihastu, armaani! Minä
en moiti sinua, niinkuin tein silloin, kun en tuntenut vielä sinua.
Nythän tiedän, miten paljon korkeammalle kaikkia muita sinä pyrit. Mitä
voi rakkaus olla *sinulle* muuta kuin leikkiä ja naiset muuta kuin
leluja.
NILS LYKKE.
Elina, -- kuule minua!
ELINA.
Olen kasvanut sinun nimesi kaiun ympäröimänä. Minä vihasin sitä nimeä,
koska elämäsi mielestäni loukkasi kaikkia naisia. Ja kuitenkin, --
kuinka merkillistä, -- kun unelmissani suunnittelin omaa tulevaa
elämääni, silloin olit sinä aina sankarini, tietämättäni sitä. Nyt minä
sen huomaan. Mitä suurta silloin tunsinkaan! Aavistelevaa,
arvoituksellista kaipuuta sinun puoleesi, sinun ainoan, -- sinun, joka
olit kerran tuleva ja näyttävä minulle koko elämän ihanuuden.
NILS LYKKE
(syrjään, laskien lyhdyn kädestään pöydälle).
Kuinka on laitani? Tämä pyörryttävä, mukaansa vievä voima --. Jos on
rakkautta, niin en ole sitä ennen tätä hetkeä tuntenut. Eikö vielä olisi
aika? Ah, tuo hirvittävä Lucian asia! (Vaipuu istumaan tuolille.)
ELINA.
Mikä sinulla on? Niin raskas huokaus --
NILS LYKKE.
Oi, ei mitään, -- ei mitään!
Elina, -- nyt tahdon tunnustaa sinulle suoraan kaikki. Minä olen
pettänyt sekä suulla että silmillä, ja monen monille olen sanonut samaa,
mitä tänä yönä sinulle kuiskailin. Mutta usko minua --
ELINA.
Hiljaa! Ei mitään siitä. Eihän minun rakkauteni ole pieninkään korvaus
kaikesta, mitä sinä minulle lahjoitat. Oi ei; minä rakastan sinua siksi,
että jokainen sinun silmänluontisi on kuninkaallinen käsky, joka sitä
vaatii. (Asettuu maahan _Nils Lykken_ jalkoihin.)
Oi, salli minun vielä kerran painaa se kuninkaan käsky syvälle sieluuni,
joskin tiedän hyvin, että se on kirjoitettu tänne ainiaaksi ja
iankaikkisesti.
Hyvä Jumala, -- kuinka sokea olen ollut itseäni kohtaan! Vielä tänä
iltana sanoin äidilleni: »voidakseni elää, täytyy minulla olla
ylpeyteni». Mitä sitten ylpeyteni on? Tietää kansalaiseni vapaiksi ja
sukuni kunnioitetuksi kautta maan? Oi, ei, ei! Minun rakkauteni on
ylpeyteni. Pikku koira on ylpeä, kun se tohtii istua herransa jaloissa
ja saa leivänmuruja hänen kädestään. Samoin olen minäkin ylpeä,
niinkauan kuin uskallan istua sinun jaloissasi, kun sinun sanasi ja
silmäsi ruokkivat minua elämän leivällä. Katso, siksi sanon sinulle,
niinkuin sanon äidilleni: »voidakseni elää, täytyy minulla olla
rakkauteni»; sillä siihen ylpeyteni sisältyy nyt ja aina.
NILS LYKKE
(vetää hänet syliinsä).
Ei, ei jaloissani, vaan rinnallani on paikkasi, -- aina, miten korkealle
kohtalo minut saattaneekin asettaa. Niin, Elina, -- sinä olet johtanut
minut paremmalle tielle; ja jos minun kerran on sallittu tehdä kunniakas
työ ja sovittaa, mitä hurjassa nuoruudessani olen rikkonut, on kunnia
sinun ja minun yhdessä.
ELINA.
Oi, sinä puhut, niinkuin minä olisin se sama Elina, joka illalla heitti
kukkakimpun jalkoihisi. Kirjoistani luin rikkaasta elämästä kaukaisissa
maissa. Torvien soiden ratsastaa ritari vihreään viitaan haukka
käsivarrellaan. Niin kuljet sinäkin läpi elämän; -- niin nimesi kaikuu
edelläsi, minne saapunet. Ainoa, mitä *minä* tältä rakkaudelta pyydän,
on saada levätä kuin haukka käsivarrellasi. Kuin *haukka* olin minäkin
sokea valolle ja elämälle, kunnes sinä otit pois silmiltäni siteen ja
annoit minun lentää ilmoihin ja yli viidan huippujen. Mutta, usko minua,
-- kuinka rohkeasti siipeni levitänkin, aina palaan kuitenkin takaisin
häkkiini.
NILS LYKKE
(nousee).
Niinpä uhmaan minäkin menneisyyttä! Kas tässä, -- ota tämä sormus; ja
ole minun Jumalan ja ihmisten edessä, -- minun, vaikka vainajain uni
siitä häiriytyisi --
ELINA.
Sinä peloitat minua. Miksi sanoit sinä --?
NILS LYKKE.
Ei se ollut mitään. Tule nyt; anna minun asettaa sormus sormeesi. -- Kas
niin; nyt olen kihlannut sinut!
ELINA.
*Minä* Nils Lykken morsian! Tuntuu kuin olisi unta, -- kaikki tämä, mitä
tänä yönä on tapahtunut. Oi, mutta niin ihanaa unta! Minun rintani on
niin keveä. Ei ole sielussani enää katkeruutta eikä vihaa. Minä tahdon
sovittaa kaikki vääryyteni. Olen ollut tyly äidilleni. Huomenna menen
hänen luokseen; hän antakoon minulle anteeksi, mitä olen rikkonut.
NILS LYKKE.
Ja suokoon suostumuksensa liittoomme.
ELINA.
Sen hän tekee. Oi, minä tiedän sen varmasti. Minun äitini on hyvä;
kaikki ihmiset ovat hyviä; -- minulla ei ole enää kaunaa ketään kohtaan
-- paitsi yhtä.
NILS LYKKE.
Paitsi yhtä?
ELINA.
Oi, se on surullinen juttu. Minulla oli sisar --
NILS LYKKE.
Lucia?
ELINA.
Tunsitko sinä Lucian?
NILS LYKKE.
En, en; olen kuullut vain hänen nimensä.
ELINA.
Myöskin hän antoi sydämensä eräälle ritarille, joka -- petti hänet. Nyt
on hän taivaassa.
NILS LYKKE.
Ja sinä?
ELINA.
Vihaan ritaria.
NILS LYKKE.
Älä häntä vihaa! Jos sielussasi on laupeutta, anna hänelle anteeksi,
mitä hän on rikkonut. Usko minua, hänellä on rangaistus omassa
rinnassaan.
ELINA.
Hänelle en koskaan anna anteeksi! Minä en *voi*, vaikka tahtoisinkin;
sillä niin pyhästi olen vannonut -- -- (Kuunnellen.) -- Hst! Kuulitkos?
NILS LYKKE.
Mitä? Mistä?
ELINA.
Ulkoa; kaukaa. Siellä ratsastaa joukko miehiä maantiellä --
NILS LYKKE
Ah, ne ovat *he*! Ja minä unohdan --! He tulevat tänne. Vaara uhkaa!
Minun täytyy lähteä!
ELINA.
Mutta minne? Oi. Nils Lykke, mitä salaat sinä --?
NILS LYKKE.
Huomenna, Elina, tulen takaisin. Nyt nopeasti, -- missä on se
salakäytävä, josta puhuit?
ELINA.
Hautakammion läpi. Katso täällä -- on luukku --
NILS LYKKE.
Hautakammion! (itsekseen.) Vaikkapa; pelastaa hänet täytyy!
ELINA
(ikkunan ääressä).
Ratsujoukko on aivan portin takana -- (Ojentaa _Nils Lykkelle_ lyhdyn.)
NILS LYKKE.
Hyvä -- (Alkaa laskeutua luukusta alas.)
ELINA.
Mene pitkin käytävää arkun luo asti, jossa on pääkallo ja musta risti;
se on Lucian --
NILS LYKKE
(nousee kiireesti takaisin ja lyö luukun kiinni).
Lucian --. Phui!
ELINA.
Mitä sanot?
NILS LYKKE.
Oh, ei mitään. Ruumiin haju minua pyörrytti.
ELINA.
Kuule, ne kolkuttavat porttiin!
NILS LYKKE
(pudottaa lyhdyn).
Ah, liian myöhäistä --! (Kamaripalvelija _Björn_ tulee kiireesti
kynttilä kädessä oikealta.)
ELINA
(rientää häntä vastaan).
Mitä tämä on, Björn? Mitä on tapahtunut?
BJÖRN.
Päällekarkaus! Kreivi Sture --
ELINA.
Kreivi Sture? Mikä hänellä?
NILS LYKKE.
Surmattuko?
BJÖRN
(_Elinalle_).
Missä on äitinne?
KAKSI PALVELIJAA
(syöksyy sisään oikealta).
Inger-rouva! Inger-rouva!
ROUVA INGER GYLDENLÖVE
(sytytetty kynttilä kädessä tulee sisään vasemmalta takimmaisesta ovesta
ja sanoo nopeasti).
Tiedän kaikki. Menkää alas linnanpihaan. Pitäkää portti auki ystäville,
mutta muille kiinni.
(Laskee kynttilän pöydälle vasemmalle. _Björn_ ja palvelijat poistuvat
oikealle.)
INGER-ROUVA
(_Nils Lykkelle_).
*Sellainen* se ansa siis oli, herra valtaneuvos!
NILS LYKKE.
Inger Gyldenlöve, minä vakuutan --!
INGER-ROUVA.
Väijytys, jossa hänet vangittaisiin, heti, kun olitte saanut minulta
tuon lupauksen, joka voi murskata minut!
NILS LYKKE
(vetäen poveltaan lupaus-paperin ja repien sen kappaleiksi).
Tässä lupauksenne. Minä en pidä itselläni mitään, joka todistaisi teitä
vastaan.
INGER-ROUVA.
Mitä teette?
NILS LYKKE.
Minä puollan tästä hetkestä teitä. Jos olen rikkonut teitä vastaan, --
niin, kautta taivaan, koetan sovittaa rikokseni. Mutta ulos *täytyy*
minun nyt päästä, vaikka raivata tie miekallani! -- Elina, -- sano
äidillesi kaikki! -- Ja te, Inger-rouva, olkoon tilimme unohdettu. Olkaa
jalomielinen ja -- vaiti! Uskokaa minua: te olette minulle kiitollinen
ennenkuin päivä nousee.
(Kiiruhtaa ulos oikealle.)
INGER-ROUVA
(katsoo korskeana hänen jälkeensä).
Kas niin! Ymmärrän hänet!
(Kääntyy _Elinan_ puoleen.)
Nils Lykke --? No --?
ELINA.
Hän kolkutti oveeni ja asetti tämän sormuksen sormeeni.
INGER-ROUVA.
Ja rakastaa sinua koko sydämestään?
ELINA.
Niin hän sanoi, ja minä uskon häntä.
INGER-ROUVA.
Kauniisti tehty, Elina! Hahaa, herra ritarini, nyt tulee *minun*
vuoroni!
ELINA.
Äiti -- te olette niin omituinen. Oi, minä tiedän sen kyllä, -- minun
tyly käytökseni vihastutti teidät.
INGER-ROUVA.
Ei suinkaan, Elina! Sinä olet kuuliainen tytär. Laskit hänet sisään;
kuuntelit hänen koreita sanojaan. Käsitän hyvin, mikä ponnistus se
sinulle oli; sillä tunnenhan vihasi --
ELINA.
Mutta! äitini --!
INGER-ROUVA.
Hiljaa! Meidän aikeemme sopivat yhteen. Miten sinä teitkään, älykäs
lapseni? Minä näin rakkauden oikein loistavan hänestä! Pidä häntä nyt
kiinni! Vedä yhä tiukemmalle ansaan; ja sitten --. Ah, Elina, jos
voisimme raastaa hänen rinnastaan tuon valapaton sydämen.
ELINA.
Voi minua -- mitä sanotte!
INGER-ROUVA.
Älä anna luontosi lannistua. Kuule, minulla on sana, joka pitää pystyssä
sinut. Tiedä siis. -- (Kuunnellen.) Nyt he taistelevat portin takana.
Kärsivällisyyttä! Kohta hän tulee. (Kääntyy jälleen _Elinan_ puoleen.)
Tiedä siis: Nils Lykke oli se mies, joka saattoi sisaresi hautaan.
ELINA
(huutaen).
Lucia!
INGER-ROUVA.
Hän se oli, niin totta kuin meillä on kostaja!
ELINA.
Taivas minua nyt auttakoon!
INGER-ROUVA
(kauhistuneena).
Elina --?
ELINA.
Olen hänen kihlattunsa Jumalan edessä.
INGER-ROUVA.
Onneton lapsi -- mitä olet tehnyt!
ELINA
(samein äänin).
Rikkonut sydämeni rauhan. -- Hyvää yötä, äiti!
(Poistuu vasemmalle.)
INGER-ROUVA.
Hahahaa! Alas luisuu Inger Gyldenlöven suku! Se oli viimeinen tyttäreni.
Miksi en voinut olla puhumatta? Jos hän ei olisi mitään tiennyt, olisi
hän ehkä tullut onnelliseksi, -- tavallansa.
Sen piti käydä niin! On *kirjoitettu* tuolla tähdissä, että minun on
taitettava yksi vihreä oksa toisensa jälkeen, kunnes koko puu on paljas
ja lehdetön.
Antaa mennä; menköön! Nyt saan takaisin poikani. Muita, tyttäriäni, en
tahdo muistella.
Tilille? Käydä tilille? -- Ah, se on viimeisenä päivänä vasta. -- On
pitkä aika ennenkuin se tulee.
NILS STENINPOIKA
(huutaa ulkona oikealla)
Hei, -- murtakaa portti!
INGER-ROUVA.
Kreivi Sturen ääni --!
NILS STENINPOIKA
(aseettomana ja revityin vaattein syöksyy sisään ja huutaa epätoivosta
nauraen).
Terveeksi jälleen, Inger Gyldenlöve!
INGER-ROUVA.
Minkä menetitte?
NILS STENINPOIKA.
Valtakuntani ja henkeni!
INGER-ROUVA.
Ja talonpojat? Sotilaani, -- mihin ne jätitte?
NILS STENINPOIKA.
Osan näette pitkin maantietä. Kuka muut otti, en voi teille sanoa.
OLAF SKAKTAVL
(ulkoa oikealta).
Kreivi Sture! Missä olette?
NILS STENINPOIKA.
Täällä, täällä!
OLAF SKAKTAVL
(tulee sisään, oikea käsi kääreessä).
INGER-ROUVA.
Oi, Olaf Skaktavl --?
OLAF SKAKTAVL.
Oli mahdotonta päästä läpi väijytyksen.
INGER-ROUVA.
Olette haavoittunut, näen.
OLAF SKAKTAVL.
Oh, yksi sormi vähemmän, siinä kaikki.
NILS STENINPOIKA.
Missä ovat ruotsalaiset?
OLAF SKAKTAVL.
Kintereillämme. Murtavat porttia --
NILS STENINPOIKA.
Oo, Jeesus! Mutta ei, ei! Minä en *voi*, -- minä en tahdo kuolla!
OLAF SKAKTAVL.
Jokin piilopaikka, Inger-rouva! Emmekö voi kätkeä häntä tänne jonnekin?
INGER-ROUVA.
Mutta jos he tutkivat talon?
NILS STENINPOIKA.
Niin, niin, he löytävät minut! Ja minut laahataan vankeuteen, tai
hirtetään --! Oi, ei, Inger Gyldenlöve, -- sen minä varmaan tiedän, --
sitä te ette anna tehdä!
OLAF SKAKTAVL
(kuunnellen).
Lukko murtui --!
INGER-ROUVA.
Mieslauma ryntää porttikäytävään!
NILS STENINPOIKA.
Ja jättää elämä nyt! Nyt, kun sen vasta piti alkaa! Nyt, kun juuri sain
tietää, että minulla on jotakin, jonka vuoksi elää! Ei, ei, ei! -- Älkää
luulko, että olen pelkuri, Inger Gyldenlöve! Kun saisin vain sen verran
elon päiviä, että --
INGER-ROUVA.
Ovat jo alhaalla linnantuvassa. (Vaativasti _Olaf Skaktovlille_.) Hänet
*täytyy* pelastaa -- maksoi, mitä maksoi!
NILS STENINPOIKA
(tarttuu _Inger-rouvan_ käteen)
Oi, sen minä tiesin; -- te olette ylevä ja hyvä!
OLAF SKAKTAVL.
Mutta miten? Kun emme voi piiloittaa häntä --
NILS STENINPOIKA.
Ah, minä tiedän; minä tiedän! Salaisuus --!
INGER-ROUVA.
Salaisuus?
NILS STENINPOIKA.
Niin; teidän ja minun!
INGER-ROUVA.
Kristus, -- tiedättekö te sen?
NILS STENINPOIKA.
Kaikki. Ja nyt, kun on henki kysymyksessä --. Missä on ritari Nils
Lykke?
INGER-ROUVA.
Paennut.
NILS STENINPOIKA.
Paennut! Jumala minua auttakoon; sillä ainoastaan ritari voi kieleni
päästää. -- Mutta henki on kalliimpi kuin lupaukset! Kun ruotsalaisten
päällikkö tulee --
INGER-ROUVA.
Mitä silloin? Mitä aiotte?
NILS STENINPOIKA.
Ostaa henkeni ja vapauteni; -- paljastaa hänelle kaikki.
INGER-ROUVA.
Oi, ei, ei! Säälikää!
NILS STENINPOIKA.
Eihän ole muuta pelastusta. Kun kerron hänelle, mitä nyt tiedän --
INGER-ROUVA
(katsoen häneen järkytystään hilliten).
Niin olette pelastettu?
NILS STENINPOIKA.
Niin juuri. Nils Lykke puhuu hyväkseni. Uskokaa, se on viimeinen keino.
INGER-ROUVA
(selviten ja päättävästi).
Viimeinen keino? Olette oikeassa, -- viimeistä täytyy aina vielä
koettaa. (Osoittaa vasemmalle.) Kas tuonne voitte kätkeytyä siksi aikaa.
NILS STENINPOIKA
(hiljaa).
Uskokaa minua, -- ette koskaan kadu tekoanne.
INGER-ROUVA
(puolittain itsekseen).
Jumala suokoon, että sananne olisi totta!
NILS STENINPOIKA
(menee nopeasti ulos takimmaisesta ovesta vasemmalle).
OLAF SKAKTAVL
(aikoo seurata häntä, mutta _Inger-rouva_ pidättää).
INGER-ROUVA.
Ymmärsittekö, mitä hän tarkoitti?
OLAF SKAKTAVL.
Se kurja! Hän ilmaisee teidän salaisuutenne, tahtoo uhrata teidän
poikanne pelastaakseen itsensä.
INGER-ROUVA.
Kun on henki kysymyksessä, sanoi hän, niin täytyy koettaa viimeistä
keinoa. -- Hyvä, Olaf Skaktavl, tapahtukoon niinkuin hän sanoi.
OLAF SKAKTAVL.
Mitä tarkoitatte?
INGER-ROUVA.
Henki hengestä! Toisen heistä täytyy tuhoutua.
OLAF SKAKTAVL.
Ah, -- Te tahdotte --?
INGER-ROUVA.
Jos ei tuon suuta tuolla tuketa ennenkuin hän pääsee ruotsalaisen
päällikön puheille, niin kadotan poikani, jos hänet sitävastoin
raivataan tieltä, niin saan aikanani vaatia kaikki hänen oikeutensa oman
lapseni hyväksi. Silloin saatte nähdä, että vielä on malmia Inger
Ottiksentyttäressä. Luottakaa siihen, -- kauan teidän ei tarvitse
odottaa enää kostoa, jota kaksikymmentä vuotta olette janonnut. --
Kuuletteko, he tulevat ylös portaita! -- Olaf Skaktavl! Teistä riippuu,
olenko huomenna lapseton nainen vai --
OLAF SKAKTAVL.
Käyköön niin! Vielä on minulla yksi luja koura tallella. (Ojentaa
hänelle kätensä.) Inger Gyldenlöve, minun tähteni ei nimenne kuole
sukupuuttoon. (Poistuu vasemmalle _Nils Stenssonin_ luo.)
INGER-ROUVA
(kalpeana ja vavahtaen).
Uskallanko tosiaan sen --?
(Huoneesta kuuluu melua, hän rientää huudahtaen ovea kohti.)
Ei, ei, -- se ei saa tapahtua!
(Sisältä kuuluu raskas putoamisen jysäys; hän sulkee korvansa kaksin
käsin ja rientää epätoivoisin katsein poikki lattian. Hetken päästä
ottaa hän varovasti kätensä korviltaan, kuuntelee jälleen ja sanoo
hiljaa.)
Nyt se meni! Kaikki tuolla on hiljaista. -- Sinä näit sen, Jumala, että
minä epäröin! Mutta Olaf Skaktavl oli liian nopeakätinen.
OLAF SKAKTAVL
(tulee vaitiollen saliin).
INGER-ROUVA
(lyhyen ajan jälkeen katsomatta häneen).
Onko se tehty?
OLAF SKAKTAVL.
Hänestä saatte olla huoletta; -- hän ei anna ilmi ketään.
INGER-ROUVA
(kuin äsken).
Hän on siis vaiti?
OLAF SKAKTAVL.
Kuusi tuumaa rautaa rinnassa. Kaasin hänet vasemmalla kädelläni.
INGER-ROUVA.
-- Niin, niin, oikea olisi ollutkin siihen liian hyvä.
OLAF SKAKTAVL.
*Se* on teidän asianne; -- ajatus lähti teistä! Ja nyt Ruotsiin! Rauha
teille, siksi aikaa! Kun ensi kerran tapaamme Östråtissa, alan minä itse
työni.
(Poistuu takimmaisesta ovesta oikealle.)
INGER-ROUVA.
Käsissäni verta. Siihen piti sen siis mennä. -- Hän alkaa olla kalliisti
ostettu.
(Kamaripalvelija _Björn_ tulee sisään, seurassaan muutamia ruotsalaisia
huoveja, ensimäisestä ovesta oikealta.)
ERÄS HUOVEISTA.
Anteeksi; -- jos olette linnanrouva --
INGER-ROUVA.
Kreivi Stureako etsitte?
HUOVI.
Häntä.
INGER-ROUVA.
Ette ole siinä tapauksessa harhateillä. Kreivi on hakenut suojaa
luotani.
HUOVI.
Suojaa? Anteeksi, jalosyntyinen rouva, mutta sitä ette voi hänelle
antaa, sillä --
INGER-ROUVA.
Mitä sanotte, on kreivi itsekin käsittänyt, ja siksi hän on -- menkää,
katsokaa itse -- siksi hän on surmannut itsensä.
HUOVI.
Surmannut itsensä?
INGER-ROUVA.
Katsokaa itse, kuten sanoin. Tuolta huoneesta löydätte ruumiin. Ja koska
hän nyt jo on joutunut toisen tuomarin eteen, niin pyydän, että hänet
viedään täältä kaikella sillä kunnialla kuin hänen aatelinen
syntyperänsä vaatii. -- Björn, sinä tiedät, että minun oma arkkuni on
ollut monta vuotta valmiina salakamarissa. (Huoveille.) Siinä pyydän
teitä viemään kreivi Sturen ruumiin Ruotsiin.
ENSIMÄINEN HUOVI.
Käskynne täytetään. (Eräälle toisista.) Juokse sinä ja vie tämä tieto
herra Jens Bjelkelle. Hän odottaa muitten ratsumiesten kanssa kauempana
maantiellä. Me toiset saamme lähteä tuonne ja -- -- --
_(Yksi huoveista_ menee ulos oikealle, muut _Björnin_ kanssa huoneeseen
vasemmalle.)
INGER-ROUVA
(kulkee hetkisen vaiti ja rauhattomana ympäri salia).
Ellei kreivi Sture sellaisella kiireellä olisi jättänyt jäähyväisiään
maailmalle, olisi hän kuukauden päästä heilunut hirsipuussa tai saanut
istua elinikänsä vankeudessa. Olisiko se ollut hänelle tätä parempi
kohtalo?
Tai hän olisi pelastanut henkensä heittämällä lapseni vihollisteni
käsiin. *Minäkö* se siis hänet tapoin? Eikö susikin puolusta pentuaan?
Kuinka uskaltavat he tuomita minua, jos iskinkin kynteni siihen
olentoon, joka aikoi ryöstää minun oman lihani ja vereni? -- Se on
seikka, jonka *täytyi* tapahtua. Jokainen äiti olisi tehnyt niinkuin
minä.
Mutta ei ole aikaa turhiin aprikoimisiin. Toimia minun pitää.
(Asettuu pöydän ääreen vasemmalle.)
Minä kirjoitan kaikille ystävilleni kautta maan. Kaikkien heidän täytyy
nousta puolustamaan suurta asiaa. Uusi kuningas -- valtionhoitaja ensin
ja sitten kuningas -- -- (Alkaa kirjoittaa, mutta keskeyttää
ajatuksissaan ja sanoo hiljaa.)
Kenenkä valitsevat he vainajan sijaan? -- Kuninkaan äiti --? Se on
kaunis sana: kuninkaan äiti. Kuninkaan tappaja -- mikä eriskummallinen
ajatus. Vastakohtia. Toinen, joka ottaa hengen kuninkaalta, ja toinen,
-- antaa hengen kuninkaalle. (Nousee.)
No hyvä, minä annan korvauksen siitä, mitä olen ottanut. -- Minun
poikani olkoon kuningas! (istuutuu jälleen ja ryhtyy työhön, mutta
työntää sen taas syrjään ja nojautuu taaksepäin tuolillaan.)
On aina ilkeää, kun talossa on ruumis. Sentähden minun on nyt niin
kummallinen olla. (Kääntää nopeasti päätään sivulle, ikäänkuin puhuen
jollekulle.) Vai ei, muka? Mistä muusta se sitten johtuisi?
(Aprikoiden.)
Onko sitten niin suuri ero kaataa vihollinen tai surmata hänet? Knut
Alfinpoika oli halkaissut miekallaan monta otsaa, ja kuitenkin oli hänen
omansa rauhallinen kuin lapsen. Miksikä minä sitten aina näen tuon --
(tekee kädellään liikkeen ikäänkuin iskien jotakuta veitsellä) tuon
iskun sydämeen -- ja sitten punaisena virtaavan veren? (Hän soittaa ja
jatkaa puhettaan penkoen papereitaan.)
Tästä lähtien minä en tahdo sellaisia ilkeitä näkyjä. Tahdon tehdä työtä
yötä ja päivää. Ja kuukauden kuluttua -- yhden kuukauden -- tulee minun
poikani luokseni -- --
BJÖRN
(tulee sisään).
Tekö soititte, rouva?
INGER-ROUVA
(kirjoittaen).
Sinun pitää tuoda lisää kynttilöitä. Tästä alkaen minä tahdon paljon
valoa huoneisiin.
(_Björn_ menee takaisin vasemmalle.)
INGER-ROUVA
(hetken päästä, nousten kiivaasti).
Ei, ei, ei; -- minä en voi käyttää kynää tänä yönä! Päätäni polttaa ja
Särkee. (Peljästyneenä kuunnellen.)
Mikä se on? Oh, ne ruuvaavat arkun kantta kiinni tuolla.
Silloin, kun olin lapsi, kertoivat minulle jutun kuolleesta ritari
Aagesta, joka kulki kirstu seljässä. -- Jos tuonkin päähän pälkähtäisi
tulla jonakin yönä kirstu seljässä kiittämään kestityksestä? (Hymyilee
hiljaisesti.) Hm, -- meillä aikuisilla ei ole enää mitään
lapsuususkoistamme. (Kiivaasti.) Mutta sellaiset sadut eivät kuitenkaan
sovi! Ne tuovat rauhattomia unia. Kun minun poikani tulee kuninkaaksi,
täytyy ne kieltää.
(Hän käy pari kertaa edestakaisin; sitten avaa hän ikkunan.)
Kuinkahan kauan mahtaa mennä ennenkuin ruumis alkaa mädätä? Kaikki
huoneet täytyy tuulettaa. Niinkauan kuin sitä ei ole tehty, on täällä
epäterveellinen olla.
(_Björn_ tulee sisään tuoden kahta kynttilänjalkaa sytytetyin
kynttilöin, ja asettaa ne pöydälle.)
INGER-ROUVA
(joka on jälleen ryhtynyt papereihinsa).
Se on oikein. Painakin nyt mieleesi, mitä sinulle sanon. Paljon
kynttilöitä pöydälle! -- -- Mitä ne nyt hommaavat siellä sisällä?
BJÖRN.
Ne ruuvaavat vielä arkun kantta kiinni.
INGER-ROUVA
(kirjoittaen).
Ruuvaavatko ne sen *hyvästi*?
BJÖRN.
Niin kuin on tarpeen.
INGER-ROUVA.
Niin, niin, -- sinä et saata tietää, kuinka se on tarpeen. Pidä
silmällä, että se tehdään huolellisesti. (Menee hänen luokseen käsi
täynnä papereita ja sanoo salaperäisesti.) Björn, sinä olet vanha mies,
mutta yhden asian painan sydämellesi: Varo kaikkia ihmisiä, -- sekä
niitä, jotka *ovat* kuolleita, että niitä, joiden *täytyy* kuolla. --
Mene nyt sinne -- mene, ja katso, että ne ruuvaavat kannen hyvin kiinni.
BJÖRN
(hiljaa, päätään pudistaen).
En ymmärrä, mikä hänellä on.
(Menee jälleen huoneeseen vasemmalle.)
INGER-ROUVA
(ryhtyy sinetöimään erästä kirjettä, mutta heittää sen vielä
puolitekoisena kädestään, kulkee hetken edestakaisin; sitten sanoo hän
kiivaasti).
Jos minä olisin pelkuri, niin ilmoisna ikänä en olisi tätä tehnyt! Jos
olisin pelkuri, niin olisin minä huutanut itselleni: seis! niin kauan
kun vielä hiukankin toivot sielullesi autuutta! (Hänen silmänsä osuvat
Sten Sturen kuvaan; hän karttaa näkyä ja sanoo hiljaa.)
Tuossa hän ilmielävänä hymyilee minulle! Hyi!
(Kääntää kuvan seinään päin, siihen katsomatta.)