huomaa, miten hän mielessään elää uudestaan äskeisen kohtauksen Nils
Lykken kanssa. Viimein tekee hän sellaisen kädenliikkeen kuin heittäisi
kukkakimpun pois, sitten sanoo hän matalalla äänellä).
-- -- ja sitten hän kokosi Tanskan kuninkaankruunun sirpaleet --; ne
kukat ne olivat; -- ja
»Kautta Kristuksen pyhän veren, miten hän on ylpeä ja kaunis!»
Jos hän olisi kuiskannut sen salaisimmassa sopessa, penikulmien päässä
Östråtista; -- olisin ne sittenkin kuullut!
Kuinka häntä vihaan! Kuinka olen aina häntä vihannut, -- tuota Nils
Lykkeä! -- Ainoakaan mies ei ole sellainen kuin hän, sanovat ihmiset.
Naisilla hän leikkii, ja -- tallaa heidät jalkoihinsa.
Ja *hänelle* aikoi äitini minua tarjota! -- Kuinka häntä vihaan! He
sanovat, että Nils Lykke on toisenlainen kuin muut miehet. Se ei ole
totta! Hänessä ei ole mitään merkillistä. On paljon, paljon sellaisia
kuin hän! Kun Björn kertoi minulle satuja, silloin olivat mielestäni
kaikki prinssit Nils Lykkejä näöltään. Kun istuin yksinäni täällä
salissa ja unelmoin kronikkaan kertomuksista, ja ritarini saapuivat ja
läksivät pois, -- kaikki olivat he näöltään kuin Nils Lykke.
Kuinka se on kummallista, ja kuinka hyvää on vihata! Koskaan ennen en
ole tiennyt, kuinka se on suloista. Ei, tuhannen vuoden hinnasta en
möisi niitä hetkiä, jotka olen saanut elää sitten kun näin hänet! -- --
»Kautta Kristuksen pyhän veren, miten hän -- --»
(Menee verkalleen taustalle, avaa ikkunan ja katselee ulos.)
NILS LYKKE
(tulee sisään etummaisesta ovesta oikealta, itsekseen).
»Nukkukaa hyvin Östråtissa, herra ritari», sanoi Inger Gyldenlöve
poistuessaan. Nukkukaa hyvin? Hm, niin on helppo sanoa, mutta -- --;
tuolla ulkona myrskyinen taivas ja meri; alla ruumiskammiossa nuori
neito arkussa; kahden valtakunnan kohtalo käsissäni; ja rinnassani
kuihtunut kukkaskimppu, jonka nainen sinkosi jalkoihini. Todellakin,
pelkäänpä, että uni tulee nyt hiukan myöhään. (Huomaa _Elinan_, joka
lähtee ikkunan luota ja aikoo mennä vasemmalle.) Tuossa hän on. Ylpeät
silmät näyttävät miettiviltä -- Ah, jos uskaltaisin -- (ääneen).
Elina-neito!
ELINA
(pysähtyen ovella).
Mitä te tahdotte? Miksi vainoatte minua?
NILS LYKKE.
Te erehdytte; minä en vainoa teitä. Olen itse se vainottu.
ELINA.
*Te*?
NILS LYKKE.
Monien mietteiden vainoama. Siksi käy uneni kuin teidänkin; -- se
pakenee pois.
ELINA.
Menkää ikkunan luo, niin saatte ajanrattoa, -- näette myrskyisen meren.
NILS LYKKE
(hymyillen).
Myrskyisen meren? Sen voin teissäkin nähdä.
ELINA.
Minussa?
NILS LYKKE.
Ensimäinen kohtauksemme sai minut siitä vakuutetuksi. --
ELINA.
Ja te moititte sitä?
NILS LYKKE.
En suinkaan, mutta toivoisin kuitenkin näkeväni teitä suopeampana
mieleltänne.
ELINA
(ylpeästi).
Luuletteko, että siinä onnistutte?
NILS LYKKE.
Olen varma siitä; sillä minähän tuon nyt teille tervetulleen sanoman.
ELINA.
Ja se on?
NILS LYKKE.
Hyvästelyni.
ELINA
(askeleen lähempänä).
Hyvästelynne? Te jätätte Östråtin näin pian?
NILS LYKKE.
Vielä tänä yönä.
ELINA
(näyttää hetken olevan kahden vaiheella; sitten lausuu hän kylmästi).
Sanon siis jäähyväiseni, herra ritari! (Kumartaa ja aikoo poistua.)
NILS LYKKE.
Elina Gyldenlöve, -- minulla ei ole mitään oikeutta pidättää teitä,
mutta teette epäjalosti, jos ette tahdo kuulla, mitä minulla on teille
sanottavaa.
ELINA.
Minä kuuntelen, herra ritari!
NILS LYKKE
Tiedän, että te vihaatte minua.
ELINA.
Tarkkanäköisyytenne ei ole heikontunut, huomaan.
NILS LYKKE.
Tiedän myöskin, että olen täysin sen vihan ansainnut. Sopimattomin ja
loukkaavin sanoin viittasin teihin kirjeessäni Inger-rouvalle.
ELINA.
Mahdollista, en ole sitä lukenut.
NILS LYKKE.
Mutta sisältö ei ainakaan liene teille tuntematon; tiedän, ettei äitinne
ole jättänyt siitä teille mainitsematta; ainakin on hän sanonut teille,
että ylistin onnelliseksi sitä miestä, joka --; niin, tiedättehän, mikä
oli toiveeni --
ELINA.
Herra ritari, -- jos aiotte siitä puhua, niin --
NILS LYKKE.
Aion puhua siitä -- pelkästään menettelyäni puolustaakseni. En muista
syistä; sen vannon teille. Jos maineeni on saapunut korviinne ennenkuin
minä itse ilmestyin Östråtiin, -- ja sitähän saatan, ikävä kyllä,
olettaa, -- niin tuntenette elämäni tarpeeksi, joten ette ihmetelle,
että minä käyn tällaisiin asioihin käsiksi hieman rohkeanlaisesti. Minä
olen nähnyt paljon naisia, Elina Gyldenlöve! Taipumattomia en ole nähnyt
yhtään! Sellaisissa oloissa tulee hiukan mukavuutta rakastavaksi.
Unohtaa tavan kulkea kiertoteitä --
ELINA.
Mahdollista. En tiedä, mitä maata ne naiset lienevät olleet. -- Te
erehdytte muuten, jos luulette, että tuo kirje äidilleni herätti sen
sydämeni vihan ja katkeruuden teitä kohtaan. Minulla oli vanhemmat
syyni.
NILS LYKKE
(levottomana.)
Vanhemmat syynne? Mitä sillä tarkoitatte?
ELINA
Oletuksenne on oikea -- maineenne kulki ennen teitä itseänne Östråtiin,
niinkuin kaikkialle yli maan. Kun Nils Lykken nimi mainitaan, kuuluu se
aina jonkun naisen yhteydessä, jonka hän on kietonut pauloihinsa ja
hyljännyt. Toiset mainitsevat sen suuttumuksella, toiset nauravat ja
ilkkuvat kevytmielisesti noita heikkotahtoisia raukkoja. Mutta
suuttumuksessa ja naurussa ja pilkassa soi laulu teistä, huumaten muut
äänet, kiihoittaen kuin vihollisen voitonlaulu.
Tämä kaikki yhteensä se synnytti minussa vihan teitä kohtaan. Aina
olitte ajatuksissani; ja minua veti ikäänkuin kaipuu päästä eteenne,
seistä silmätysten kanssanne, että saisitte nähdä olevan naisia, joille
uhraatte sulavia sanojanne turhaan -- jos niihin aiotte turvautua.
NILS LYKKE.
Te tuomitsette minua väärin, jos tuomitsette sen nojalla, mitä huhu on
teille kertonut. Mahdollista, että kaikessa siinä, mitä olette kuullut,
on totta; -- mutta syitä te ette tunne. -- Seitsentoista-vuotiaana
junkkerina alotin minä iloisen elämäni. Olen elänyt kuudettatoista
vuotta sen jälkeen. Kevyet naiset lahjoittivat minulle, mitä toivoin, --
jo ennenkuin toiveeni oli kehittynyt pyynnöksi; ja avoimin käsin he
ottivat vastaan mitä heille tarjosin. Te olette ensimäinen nainen, joka
heitti lahjani halveksuen takaisin jalkaini juureen.
Älkää luulko, että valitan sitä. Ei, päinvastoin, -- minä kunnioitan
teitä -- sen tähden, ja siinä määrin, etten ole vielä ainoaakaan naista
niin kunnioittanut. Mutta on eräs seikka, jota valitan ja joka kalvaa
minua suurena sieluntuskana: se on se, ettei kohtalo ennen johtanut
minua teidän pariinne. -- --
Elina Gyldenlöve! Äitinne on puhunut minulle teistä. Kun elämä kiersi
levotonta kulkuaan tuolla maailmalla, olitte te täällä yksinäisessä
Östråtissa, hiljaisena, runoissanne ja unelmissanne. -- Katsokaa, siksi
te nyt ymmärrättekin, mitä minulla on teille sanomista. -- Tietäkää
siis, että minäkin olen kerran elänyt sellaista aikaa kuin te täällä.
Minä ajattelin silloin, että kun astun suureen ja avaraan maailmaan,
niin minua vastaan tulee siellä jalo ja ihana nainen, joka viittaa minua
seuraamaan häntä ja näyttää minulle tien mainehikkaaseen päämaaliin. --
Toivo petti, Elina Gyldenlöve! Minua vastaan tuli naisia; mutta *hän* ei
ollut heidän joukossaan. Jo ennenkuin olin varttunut täydeksi mieheksi,
olin oppinut halveksimaan heitä kaikkia.
Onko se minun vikani? Miksi eivät nuo muut olleet kuin te? -- Tiedän,
että isänmaanne kohtalo painaa raskaasti teidän mieltänne. Te tiedätte
vaikutuksen, joka minullakin on asioihin ollut. -- -- Minusta sanotaan,
että olen petollinen kuin meren vaahto. Ehkä totta; mutta jos sitä olen,
ovat naiset minut sellaiseksi opettaneet. Jos olisin löytänyt
aikaisemmin, mitä etsin, -- tavannut naisen, ylpeän, jalon, ylevän kuin
te, silloin olisi kulkuni varmaan muuttunut aivan toiseksi. Ehkäpä
silloin olisin tällä hetkellä seissyt sivullanne kaikkien Norjanmaan
sorrettujen puolustajana. Sillä sen minä uskon: nainen on mahtavin
maailmassa, ja hänen vallassaan on taivuttaa mies, mihin Herramme häntä
tahtoo.
ELINA
(itsekseen).
Olisiko niinkuin hän sanoo? Ei, ei; valhe on hänen silmissään ja petos
huulillaan. Ja kuitenkin --; mikään laulu ei ole hänen sanojaan
suloisempi.
NILS LYKKE
(tullen lähemmäksi, hiljaisemmin ja tuttavallisemmin).
Kuinka usein olettekaan istunut täällä Östråtissa, yksinänne, moninaisin
ajatuksin. Silloin on alkanut rintaanne ahdistaa; katto, seinät ovat
ikäänkuin painuneet alas ja pusertaneet sieluanne. Silloin olette
kaivannut ulos, olette halunnut lentää kauas, pois täältä, tietämättä
itse, minne. -- Kuinka monesti olettekaan käyskennellyt yksin vuonon
rantaa; laiva, retkelle koristettu, ritareineen ja naisineen, laulun ja
soittimien kaikuessa, on purjehtinut ohitse, etäällä ulapalla; --
suurten tekojen utuinen maine on saapunut kuuluviinne; -- silloin olette
tuntenut sydämessä halun, voittamattoman kaipuun nähdä, mitä on meren
tuolla puolen. Mutta ette ole ymmärtänyt, mikä teillä oli. Olette joskus
ajatellut, että isänmaanne kohtalo se täyttää sielunne noilla monilla
rauhattomilla ajatuksilla. Te petitte itseänne; teidän ikäisellänne
nuorella neidolla on muuta aprikoimista. -- -- Elina Gyldenlöve! Ettekö
koskaan ole ajatellut salaista voimaa, -- väkevää ja salaperäistä
valtaa, joka sitoo ihmisten kohtalot toisiinsa? Kun unelmoitte
kirjavasta elämästä avarassa maailmassa, -- kun uneksitte turnauksista
ja iloisista juhlista, -- ettekö milloinkaan nähnyt unelmissanne
ritaria, joka seisoi, huulilla hymy ja suru sydämessä, keskellä melua ja
touhua, -- ritarista, joka oli kerran uneksinut, kauniisti kuin te,
naisesta, jalosta ja ihanasta, jota hän turhaan etsi kaikkien niiden
joukosta, jotka häntä ympäröivät?
ELINA.
Kuinka te voitte pukea salaisimmat ajatukseni sanoiksi? Kuinka te
saatatte minulle sanoa, mitä olen sydämeni pohjassa kantanut -- itse
tietämättäni? Mistä te tiedätte --?
NILS LYKKE.
Mitä olen teille sanonut, olen lukenut silmistänne.
ELINA.
Koskaan ei yksikään mies ole puhunut minulle kuin te. Olen vain
hämärästi ymmärtänyt teitä; ja silti -- -- kaikki, kaikki tuntuu minusta
niin muuttuneelta sitten kun -- -- (Itsekseen syrjään.) Nyt ymmärrän,
miksi he sanoivat, että Nils Lykke on toisenlainen kuin kaikki muut.
NILS LYKKE.
On eräs seikka maailmassa, joka voi saada ihmisen pään sekaisin, jos hän
sitä aprikoi; ja se on ajatus: miten olisi saattanut käydä, ellei
silloin tai silloin olisi käynyt niin. Jos olisin kohdannut teidät
polullani silloin, kun elämäni puu oli vielä nuori ja vihreä, niin ehkä
olisitte tällä hetkellä ollut -- --
Mutta anteeksi, jalo neiti! Näiden parin silmänräpäyksen keskustelu on
saanut minut unohtamaan keskinäisen asemamme. Tuntuu kuin olisi salainen
ääni sanonut jo alussa minulle, että teidän kanssanne voin puhua
avoimesti, imartelematta ja teeskentelemättä.
ELINA.
Niin voittekin.
NILS LYKKE.
Hyvä; -- ja tämä avomielisyys on ehkä jo puolittain meidät
sovittanutkin. Niin, olen toiveissani vielä rohkeampikin. Ehkä se aika
on vielä tuleva, jolloin muistelette tätä vierasta ritaria ilman vihaa
ja kaunaa. No, no, -- älkää ymmärtäkö minua väärin! En tarkoita nyt
*heti*, -- vaan kerran, joskus. Ja tehdäkseni sen teille helpommaksi, --
ja kun nyt kerran olen alkanut puhua avomielisesti ja aivan suoraan
kanssanne, niin sallikaa minun sanoa itsellenne --
ELINA.
Herra ritari --!
NILS LYKKE
(hymyillen).
Ah, huomaan, että tuo kirjeeni peloittaa yhä teitä. Mutta olkaa aivan
rauhallinen. Antaisin mitä tahansa, etten olisi sitä kirjoittanut; sillä
-- kun tiedän, ettei teidän ole liioin kipeää sitä kuulla, niin voinhan
nyt sanoa sen teille suoraan, -- en rakasta teitä, enkä koskaan tule
rakastamaan. Olkaa siis, kuten sanottu, aivan rauhallinen; minä en enää
koskaan koeta -- --
Mutta mikä teitä vaivaa --?
ELINA.
Minulla? Ei, ei mikään. -- -- Sanokaapa minulle vain: miksi te pidätte
noita kukkia vielä? Mitä te niillä teette?
NILS LYKKE.
Näitä? Eivätkö nämä ole taisteluhansikka, jonka te kaikkien naisten
puolesta nakkasitte huonolle Nils Lykkelle? Enkö siis ottaisi sitä
maasta?
Mitä teen niillä, kysyitte? (Hiljaisemmin.) Kun jälleen seison Tanskan
sieväin naisten keskellä, -- kun soittimen kielet vaikenevat jälleen ja
salissa vallitsee hiljaisuus, -- silloin otan esille nämä kukat ja
kerron sadun nuoresta naisesta, joka istuu täällä yksinään hämärässä
hirsihallissa, kaukana Norjan mailla -- --
Mutta pelkäänpä pidättäväni liian kauan jaloa neitoa. Me emme näe enää
toisiamme; sillä ennen aamun sarastusta lähden. Lausun siis teille
jäähyväiseni!
ELINA.
Ja minä annan hyvästini teille, ritari.
(Lyhyt pysähdys.)
NILS LYKKE.
Olette jälleen niin miettivä, Elina Gyldenlöve! Isänmaanne kohtaloko
kalvaa taas mieltänne?
ELINA
(pudistaen päätänsä, tuijottaen hajamielisesti suoraan eteensä).
Isänmaani? -- En ajattele isänmaatani.
NILS LYKKE.
Ehkä teitä siis ahdistaa tämä aika, jossa on niin paljon taistelua ja
tuskaa?
ELINA.
Aika? Sen unohdan nyt. -- -- Te menette Tanskaan? Niinhän sanoitte?
NILS LYKKE.
Minä menen Tanskaan.
ELINA.
Voinko katsella Tanskaan päin tästä salista?
NILS LYKKE
(osoittaen vasemmalla olevaa ikkunaa).
Voitte, tuosta ikkunasta. Tuolla etelässä päin on Tanska.
ELINA.
Ja onko se kaukana täältä? Kauempana kuin sataisen peninkulmaa?
NILS LYKKE.
Paljon kauempana. Meri on Tanskan ja Teidän välillä.
ELINA
(itsekseen).
Meri? Aatoksella on haukan siivet. Meri ei sitä estä.
(Poistuu vasemmalle.)
NILS LYKKE
(katsoo hetken hänen jälkeensä, sitten sanoo hän).
Jos voisin uhrata siihen kaksi päivää -- tai ainoastaan yhden -- niin
olisi hän minun vallassani, kuten kaikki muutkin.
Tämä nuori tyttö on muuten harvinaista ainesta. Hän on ylpeä.
Päättäisinköhän tosiaan --? Ei, mieluummin ainoastaan nöyryytän häntä --
--
(Käyskentelee edestakaisin.)
Toden totta, enkö liene saanut vertani tuleen! Kuka olisi uskonut enää
nykyään sitä mahdolliseksi? -- -- Pois, pois sellaiset! Minun täytyy
päästä tästä sekaannuksesta, johon olen joutunut.
(Istuutuu tuolille oikealla.)
Miten on minun se selitettävä? Sekä Olaf Skaktavl että Inger Gyldenlöve
näyttävät olevan sokeita, eivät huomaa epäluuloja, joille he joutuvat
alttiiksi, kun aletaan huhuta, että minä olen liitossa mukana. -- Tai
olisikohan Inger-rouva sittenkin huomannut aikeeni? Nähnyt, että
lupauksieni tarkoituksena oli vain vietellä Nils Sture esiin piilostaan?
(Kavahtaa ylös.)
Kirottua! Olenko minä itse tosiaan puijattu? On hyvin uskottavaa, ettei
kreivi Sture olekaan Östråtissa. Ehkäpä huhu hänen paostaan onkin ollut
vain sotajuoni. Istuu ehkä paraikaa hyvässä turvassa ystäviensä keskellä
Ruotsissa, kun minä täällä --
(Kävelee rauhattomana edestakaisin.)
Että minun pitikin olla niin varma asiastani! Jospa nyt en saa aikaan
mitään! Jospa Inger-rouva näkee tarkoitukseni, -- eikä suinkaan salaa
hommiani --. Joutua naurun-esineeksi sekä täällä että Tanskassa! Aioin
vietellä Inger-rouvan ansaan, -- ja teinkin vain hyvän palveluksen hänen
asialleen, -- lisäsin hänen suosiotaan rahvaan joukossa --! -- Ah,
antaisin itseni vaikka pirulle, jos hän hankkisi kreivi Sturen kynsiini
-- -- --
(Ikkuna taustalla lentää auki. _Nils Steninpoika_ näkyy sen
ulkopuolella.)
NILS LYKKE
(tavoittaa miekkaansa).
Mitä tämä?
NILS STENINPOIKA
(hypähtäen alas permannolle).
No viimeinkin ollaan perillä!
NILS LYKKE
(hiljaa).
Mitä tämä merkitsee?
NILS STENINPOIKA.
Jumalan rauhaa, hyvä herra!
NILS LYKKE.
Kiitoksia, herrani! Merkillisen ovenpa olette tullaksenne valinnut.
NILS STENINPOIKA.
Oh, mitäpä pentelettä voin? Portti oli kiinni. Tässä talossa mahtavat
ihmiset nukkua kuin karhut joulunaikaan.
NILS LYKKE.
Jumalan kiitos! Hyvä omatunto on paras päänaluinen, tiedättekös.
NILS STENINPOIKA.
Kyllä mahtaa olla, sillä vaikka kuinka kolkutin ja jyskin --
NILS LYKKE.
-- niin ette päässyt sisälle?
NILS STENINPOIKA.
Hiuskarvalleen! Niinpä ajattelin: kun sinun nyt kerran täytyy päästä
Östråtiin tänä iltana, vaikka sitten pitäisi mennä läpi tulen ja veden,
niin menetpä mieluummin vaikka läpi ikkunan.
NILS LYKKE
(hiljaa).
Ah, jospa olisi niin. (Menee pari askelta lähemmäksi) Teidän oli siis
niin ylen tärkeää joutua Östråtiin juuri tänä iltana?
NILS STENINPOIKA.
Että oliko? No kuinkas muuten? Minä en halua antaa ihmisten odotella
itseäni, tietkääs!
NILS LYKKE.
Aha, rouva Inger Gyldenlöve odottaa teitä?
NILS STENINPOIKA.
Inger Gyldenlöve? No, siihen en aivan tyystin osaa vastata; (ovelasti
hymyillen) mutta täällä taitaa olla joku muu --
NILS LYKKE
(hymyilee nyt myöskin).
Niin, täällä taitaa olla se joku --?
NILS STENINPOIKA.
Sanokaa, oletteko te talon väkeä?
NILS LYKKE.
Minä? Niin, kyllä sikäli, koska tästä illasta olen Inger-rouvan
vieraana.
NILS STENINPOIKA.
Vai niin? -- Minäpä luulen, että meillä nyt on kolmas ilta Martin-messun
jälkeen?
NILS LYKKE.
Kolmas ilta Martin --? Niin, aivan oikein. -- Tahdotteko päästä
linnanrouvan puheille heti? Mikäli tiedän, ei hän ole vielä mennyt
levolle. Mutta ettekö voisi istahtaa siksi aikaa hiukan lepäämään, rakas
nuori herra? Kas, täällä on vielä kannu viiniä jäljellä. Hiukan
syötävääkin löytynee. No, käykää käsiksi; tarvitsette ehkä vahvistusta.
NILS STENINPOIKA.
Osutte oikeaan, herra: ei olisi hullummaksi.
(Asettuu pöydän ääreen ja syö ja juo seuraavan kuluessa.)
Paistia ja makeita leivoksia! Täälläpäs vietetään herraselämää! Kun on
maannut, niinkuin minä, metsässä ja elänyt neljä viisi päivää leivällä
ja vedellä --
NILS LYKKE
(tarkastelee häntä hymyillen).
Niin, se ei mahda olla helppoa miehelle, joka on tottunut istumaan
kreivillisessä linnassa pöydän päässä.
NILS STENINPOIKA.
Kreivillisessä linnassa --?
NILS LYKKE.
Mutta nythän saatte levätä Östråtissa, niinkauan kuin haluttaa.
NILS STENINPOIKA
(iloissaan).
Saanko? Ihanko totta? Minun ei siis tarvitse heti jälleen lähteä
matkaan?
NILS LYKKE.
Niin, en sitä tiedä. Siihen voinette itse parhaiten vastata.
NILS STENINPOIKA
(hiljaa).
Oi peijakas! (Asettuu mahtailevaan asentoon tuolillaan). Niin,
katsokaas, -- se asia ei nyt ole aivan vielä päätetty. Minusta ei omasta
puolestani olisi yhtään vastenmielistä jäädä tänne nyt ensin; mutta --
NILS LYKKE.
-- mutta ette ole joka suhteessa oma isäntänne? On muita toimia ja
toisia asioita --
NILS STENINPOIKA.
Niin, siinäpä solmu juuri onkin. Jos riippuisi minusta, niin lepäilisin
mielelläni talven täällä Östråtissa; olen nyt viettänyt enimmän ajan
kenttä-elämää, niin että -- -- (Keskeyttää yhtäkkiä, kaataa pikariinsa
ja juo.) Onneksenne, herra!
NILS LYKKE.
Kenttähommissa? Hm!
NILS STENINPOIKA.
Ei, vaan aioin sanoa, että olen kauan kaivannut nähdä rouva Inger
Gyldenlöveä, josta niin paljon haastetaan. Hän mahtaa olla mainio
nainen. Eikö niin? -- Ainoa, johon minä en voi sopeutua, on se, että hän
on niin hiiden väkinäinen iskemään irti.
NILS LYKKE.
Iskemään irti?
NILS STENINPOIKA.
Oo, kyllähän minut ymmärrätte; tarkoitan: hän ryhtyy niin
vastahakoisesti mihinkään, että saataisiin ajetuksi muukalaiset herrat
pois maasta.
NILS LYKKE.
Niin, siinä olette oikeassa. Mutta nyt saatte yrittää parastanne, niin
se käy kyllä.
NILS STENINPOIKA.
Minä? Jumala paratkoon; sepähän nyt suuria auttaisi, jos minä --
NILS LYKKE.
Merkillistä, että siis tulette hänen luokseen, kun teillä ei ole
parempia toiveita.
NILS STENINPOIKA.
Mitä sillä tarkoitatte? -- Kuulkaas, tunnetteko te Inger-rouvaa?
NILS LYKKE.
Luonnollisesti, kun olen hänen vieraansa, niin --
NILS STENINPOIKA.
No, silti ei ole lainkaan sanottu, että hänet tunnette. Minäkin olen nyt
hänen vieraanaan, enkä ole vielä nähnyt häntä vilaukseltakaan.
NILS LYKKE.
Mutta kuitenkin tiedätte kertoa -- --
NILS STENINPOIKA.
-- mitä joka mies kertoo? Niin, se nyt on luonnollista. Ja sitäpaitsi
olen joskus kuullut Pietari Kanslerilta. --
(Keskeyttää sekautuneena ja alkaa hartaasti syödä.)
NILS LYKKE.
Aioitte jotakin sanoa.
NILS STENINPOIKA
(aterioiden).
Minä? Oh, se nyt oli vain sellaista.
NILS LYKKE
(nauraa).
NILS STENINPOIKA.
Mikä teitä naurattaa, herra?
NILS LYKKE.
Ei mikään, herrani!
NILS STENINPOIKA
(maistaen pikarista).
Teillä on tässä talossa tulista viiniä.
NILS LYKKE
(lähestyy tuttavallisesti).
Kuulkaas, -- eiköhän nyt olisi aika heittää naamio pois?
NILS STENINPOIKA.
Naamio? Oh, heittäkää vain, jos tahdotte.
NILS LYKKE.
Lakatkaa siis teeskentelemästä. Teidät tunnetaan, kreivi Sture!
NILS STENINPOIKA
(nauraen).
Kreivi Sture? Luuletteko tekin, että minä olen kreivi Sture?
(Nousee pöydästä.)
Erehdytte, herra. Minä en ole kreivi Sture.
NILS LYKKE.
Ette tosiaan? Kuka te sitten olette?
NILS STENINPOIKA.
Nimeni on Nils Steninpoika.
NILS LYKKE
(katsoo hymyillen häneen).
Hm! Nils Steninpoika! Mutta ette Sten Sturen poika Nils? Ainakin nimi
sopii.
NILS STENINPOIKA.
Totta kyllä; mutta Jumala ties, millä oikeudella sitä kannan. Isääni en
ole milloinkaan nähnyt; äitini oli köyhä talonpoikaisnainen, jolta
ryöstettiin omaisuus ja henki jonakin entisen sodan aikana. Pietari
Kansleri sattui juuri silloin paikalle; hän otti minut hoitoonsa,
kasvatti minua ja opetti minulle ase-ammattia. Kuten tiedätte, on Kustaa
kuningas vainonnut häntä monta vuotta ja minä olen seurannut
uskollisesti häntä, missä hän on liikkunutkin.
NILS LYKKE.
Pietari Kansleri on opettanut teille muutakin kuin ase-ammattia,
huomaan. -- No hyvä; te siis ette ole kreivi Sture. Mutta tulette
kuitenkin Ruotsista. Pietari Kansleri lähetti teidät tänne kohtaamaan
vierasta henkilöä, joka -- --
NILS STENINPOIKA
(nyökkää viekkaasti päätänsä).
-- on jo löydetty.
NILS LYKKE
(hiukan epävarmana).
Ja jota te ette tunne.
NILS STENINPOIKA.
Yhtä vähän kuin te minua; sillä vannon teille Isän Jumalan nimessä: minä
en ole kreivi Sture.
NILS LYKKE.
Vakavaa tottako, herrani?
NILS STENINPOIKA.
Niin totta kuin elän! Miksi minä kieltäisin sitä, jos niin olisi?
NILS LYKKE.
Mutta missä kreivi Sture sitten on?
NILS STENINPOIKA
(hiljaisemmin).
Niin, siinäpä se salaisuus onkin!
NILS LYKKE
(kuiskaten).
Jonka te tunnette? Eikö niin?
NILS STENINPOIKA.
Ja joka minun on ilmoitettava teille.
NILS LYKKE.
Minulle? No niin, -- missä hän on?
NILS STENINPOIKA
(osoittaa ylöspäin).
NILS LYKKE.
Tuollako? Inger-rouvan piilossa ullakolla?
NILS STENINPOIKA.
Ei, ei, te ymmärrätte minut väärin.
(Katselee varovasti ympärilleen)
Nils Sture on taivaassa.
NILS LYKKE.
Kuollut? Missä?
NILS STENINPOIKA.
Äitinsä linnassa, -- kolme viikkoa sitten.
NILS LYKKE.
Ah, te petätte minua! Viisi, kuusi päivää sitten tuli hän rajan ylitse
Norjaan.
NILS STENINPOIKA.
Oh, sehän olin vain minä!
NILS LYKKE.
Mutta vähän sitä ennen oli kreivi näyttäytynyt Taalaissa. Rahvas, joka
oli ennestään levotonta, nousi ilmi-kapinaan ja tahtoi valita hänet
kuninkaaksi.
NILS STENINPOIKA.
Hahaha -- se olin vain minä!
NILS LYKKE.
*Te*?
NILS STENINPOIKA.
Saatte kuulla, miten se kävi. Eräänä päivänä kutsui Pietari Kansleri
minut luokseen ja ilmaisi kautta rantain, että suuria tapauksia on
tulossa. Hän käski minun lähteä Norjaan, Östråtiin, missä minun piti
olla perillä määrätyn ajan päästä --
NILS LYKKE
(nyökkää päätänsä).
Kolmantena iltana Martin-messun jälkeen.
NILS STENINPOIKA
Täällä piti minun tavata eräs vieras --
NILS LYKKE.
Oikein, se olen minä.
NILS STENINPOIKA.
Häneltä piti minun saada tietää, mitä minun sitten oli tehtävä. Minun
oli samalla ilmoitettava hänelle, että kreivi on yhtäkkiä kuollut, vaan
ettei sitä tiedä vielä kukaan muu kuin hänen äitinsä, kreivitär, sekä
Pietari Kansleri ja eräät vanhat Sturein palvelijat.
NILS LYKKE.
Minä ymmärrän. Kreivi oli talonpoikien pää. Jos huhu hänen kuolemastaan
olisi levinnyt, olisivat he hajaantuneet, -- ja koko yritys olisi mennyt
myttyyn.
NILS STENINPOIKA.
Hyvin mahdollista; minä en ole niistä asioista niin perillä.
NILS LYKKE.
Mutta kuinka pälkähti päähänne esiintyä kreivinä?
NILS STENINPOIKA.