_Melville Gurney_, -- Tuo Mrs. Servosse ja Lily viipymättä tänne.
Sano Lily'lle, että se on minun tahtoni.
_Marion Gurney_.
Saapuessaan Warrington'iin he tapasivat aina valmiin Burleson'in jo
asettuneena vuoteen viereen; mutta se oli jo myöhäistä, sillä Hullu ei
voinut enää ymmärtää eikä panna arvoa siihen hyvyyteen, joka kaikkialta
virtasi hänen ylitsensä. Naapurit, jotka tulivat ja menivät, saivat
häneltä vaan unteloita, tyhjiä silmäyksiä ja kuulivat ainoastaan
haihattelevia, katkonaisia rakkauden ja kaipauksen sanoja, joita hänen
kuumeiset huulensa lausuivat niille rakkaille, joitten hän luuli olevan
vuoteensa vieressä. Ne kukat, joita kauniit kädet poimivat ja
järjestivät hänen silmiensä ihasteltavaksi, ne herkut, joita runsaasti
lähetettiin hänen kielensä himarteeksi, jäivät huomaamatta kärsijältä,
joka oli yksinään tuskansa ja tuomionsa kanssa. Uskollinen Andy oli
ainoa, jonka hän tunsi; sillä ainoastaan se oli todellista hänelle,
mikä oli ollut ennenkuin järjen täysi valo himmentyi taudin pilvien
kautta. Kerran taikka pari, se on totta, kenraali Gurney, joka oli
väsymätön huolenpidossaan, kuuli nimeänsä jupistavan ja luuli itsensä
tunnetuksi; mutta sen sijaan hän aina huomasi, kun hän tarkemmin
kuunteli, että harhaileva ajatus tavotti Lily'a ja hänen poikaansa.
Keskiviikkona ilmestyi _Verdenton Gazette_, ja siinä oli seuraava
kirjoitus:
"Meidän on suru ilmoittaa, että översti Servosse, joka viime lauantaina
palasi kotiin lyhyeksi ajaksi, makaa sairaana siinä kuumeessa, joka nyt
niin kauheasti raivoo läheisissä valtioissa. Huolimatta taudin
tarttuvasta luonnosta ovat useat kymmenkunnat meidän parhaita
kansalaisiamme vapaa-ehtoisesti olleet häntä hoitamassa; ja satamääriä
on käynyt häntä katsomassa ja muulla tavalla osottanut ystävyyttänsä ja
hyvänsuontiaan. Hänen perhettänsä on telegrafeerattu kotiin, mutta on
varsin vähän toivoa, että he ehtivät tulemaan ennen hänen kuolemaansa.
Hän on melkein alusta alkain houreksinut, ja hänen lääkärinsä pitävät
hänen parantumistaan miltei mahdottomana".
"Översti Servosse muutti tähän maakuntaan Michigan'in valtiosta kohta
sodan jälkeen ja on asunut täällä koko ajan siksi kuin hän toista
vuotta sitten lähti pois täältä. Hän oli toimelias ja taitava
valtiollinen johtaja ja otti suuressa määrässä osaa lainsäädännön
luomiseen ja muodostamiseen Uudestaan rakentamisen aikakautena.
Luonnollisesti hän joutui sangen katkeran poliitillisen hyökkäyksen
alaiseksi ja epäilemättä häntä jonkun aikaa kovasti väärin
ymmärrettiin. Että hän oli erittäin kykenevä mies, myönnetään nyt
yleisesti, ja kaikkialla tunnustetaan, että hän kokonaan ja
rehellisesti uskoi siihen katsantotapaan, joka hänellä oli.
Personallisesti hän oli mies, jolla oli hyvin jalot ominaisuudet ja
joka hankki itselleen monta ja lujaa ystävää. Arvellaan, ettei hän
voinut pitää mietittyä ja pitkällistä vihaa; mutta hänen rohkea ja
säästämätön pilkkansa niistä miehistä ja toimista, joita hän vastusti,
esti monta hänen vastustajaansa panemasta arvoa hänen luontonsa muihin
harvinaisiin ja viehättäviin puoliin. Olivatpa kuitenkin heidän entiset
suhteensa mimmoiset hyvänsä, meidän kansalaisemme varmaan vilpittömällä
surulla vastaan ottavat tiedon hänen kuolemastaan".
Päivää jälkeen tämän kirjoituksen julkaisemisen vaimo ja tytär, etelään
päin kiirehtiessään, lukivat sen kopioittuna jossakin pohjoisessa
Journalissa.
Saman päivän iltana suuri kansan joukko kokoontui Warrington'in tammien
alle suorittaaksensa viimeistä kunnian-osotustaan sen omistajalle.
Vakavat, juhlalliselta näyttävät miehet, jotka olivat olleet hänen
ystävänsä, ja toiset, jotka olivat olleet hänen vihamiehensä, seisoivat
vieretysten avonaisen haudan ympäri jaloimpien puitten alla, joita hän
oli rakastanut. Näitten takana oli musta nyyhkivä kehä -- miehiä,
vaimoja ja lapsia -- jotka itkivät ja vaikeroivat, kun multa-möhkäleet
kohahtivat alas sen miehen arkulle, johon he olivat niin kauan
turvanneet ja jota he niin suuresti olivat kunnioittaneet.
Vielä katkerammat kyyneleet valuivat tuoreelle, punaiselle
hautakummulle seuraavana aamuna; ja sitten päivä paisti, linnut
lauloivat, kirkas-laineinen puro juoksi liristen ohitse, ja kuolleet
makasivat rauhassa. Aika hymyili julman-näköisenä, kun se uudestaan
luki sitä selittämätöntä probleemia, joka oli pilkannut Hullun sydäntä.