"Valkeus paistaa pimeydessä".
Niin aika kului; ja kaksitoista vuotta siitä päivästä, jolloin Lee
antautui Appomattox'in omenapuun alla, tapahtui toinen antauminen, ja
viimeinen niistä hallituksista, jotka järjestettiin Uudestaan
rakentamisen suunnitelman mukaan, joutui niitten käsiin, jotka olivat
alottaneet ja jatkaneet sotaa Kansakuntaa vastaan; jotka olivat
julkisesti vastustaneet Uudestaan rakentamisen aatetta, olivat
itsepintaisesti kieltäneet sen laillisuutta taikka sen lupausten
sitovaa luontoa ja viimein salaisella, säännöllisellä väkivallalla
kukistaneet ja voimattomaksi saattaneet sen aineksen, josta se
kannatuksen puolesta oli riippunut. Tosin kyllä tämän aikakauden lait
ulkomuodolta ja kirjaimenmukaisesti jäivät eloon: hengen ja sisällön
puolesta ne olivat kuolleet. Kuitenkin kansakunta katsoi päälle ilman
kummastusta taikka levottomuutta ja osotti korkeimman toimeenpanevan
virkamiehensä kautta jotakin enempää, kuin vaan äänetöntä suostumusta
seuraukseen.
Että näillä hallituksilla olisi huono menestys, ei ollut mikään outo
asia Hullulle. Hän oli arvannut ja ennustanut sitä alusta alkaen. Hän
oli aina uskonut, että ne jo ennen syntyänsä olivat saastutetut
turmiollisen taudin siemenillä. Hän oli odottanut niitten häviämistä.
Niitten hajoaminen ja uuden aseman ottaminen päähallituksen suhteen
olisi tuskin kummastuttanut häntä. Hän oli valmis tunnustamaan, että on
varsin vähän toivoa siitä, että enemmistöjen hallinto, kun heikot,
oppimattomat ja köyhät muodostavat näitä enemmistöjä, menestyy. Hän oli
valmis jättämään sillensä kaikki, mikä oli syynä käytöllisen uudestaan
rakentamisen huonoon menestykseen, ja tahtoi mielellään nähdä ne
askelet, jotka otettiin erehdyksessä, peräytettyinä. Kuitenkin häntä
kauan aikaa hämmästytti, kun hän huomasi, kuinka perinpohjaisesti
tappelutanteren tekemä päätös oli kumottu.
Silloin hän rupesi tutkimaan asiaa enemmän sen kokonaisuudessa ja
havaitsi, että yksityis-seikat olivat tähän saakka sokaisseet häntä.
Esine, jota hän katseli, oli ollut liian likellä hänen silmänsä
verkkokalvoa voidaksensa selvästi siihen kuvautua. Hän katseli
uudestaan tapausten juoksua _ante bellum_ ajoista asti; ja mitä hän
näki, oli tämä: --
Ensiksi, kansa, ylpeä, urhoollinen ja itsekiitokseen mieltynyt,
yhdistettynä varsinaiseen liittoon semmoisen kansan kanssa, joka oli
vähemmän loistava, mutta enemmän vauras, vähemmän kerskaavainen, mutta
enemmän luja-aikeinen, vähemmän omaa puoltansa pitävä, mutta enemmän
ahkera. Tässä liitossa edellinen oli hallinnut, siksi kuin vallan
oikeus näytti melkein syntyperäiseltä; ja lopullisesti, kun herätetty
enemmistö ehkäisi heidän tahtoansa, he, totisesti pitäen itseänsä
kärsimättömän sorron alaisena, riensivät aseisin ja taistelivat
ihmeteltävällä miehuudella ja sitkeydellä saadaksensa oikeutta purkaa
sitä sopimusta, joka sitoi heidät noihin toisiin. Kun tämä ei
onnistunut, he joutuivat voittajan valtaan, johon he alistuivat
vihaisesti, mutta äänettömästi, ei sen vuoksi, että he katsoivat sitä
oikeaksi, ei sen vuoksi, että joku velvollisuuden tunto taikka kunnian
vaatimus olisi pakoittanut heitä siihen, vaan yksinkertaisesti taipuen,
koska heidät oli voitettu ja heidän täytymällä täytyi antautua.
Toiseksi, niitten ehtojen joukossa, jotka määrättiin tälle voitetulle
kansalle, oli yksi, joka vaati, että äsken orjamainen, heidän
keskellään elävä rotu -- joka täytymyksestä oli ei ainoastaan
orjamainen, vaan myöskin köyhä ja taitamaton -- päästettäisiin samaan
osaan ja ääneen hallituksessa, kuin he itse. Tätä rotua he totisesti ja
hartaasti katsoivat syntyperältänsä ja sanomattoman suuressa määrässä
huonommaksi ja alhaisemmaksi, että yksin sen rotu-nimikin oli muuttunut
joksikin halveksimisen ja ylenkatseen sanaksi. Heidän alistumisensa
hetkeen saakka eivät he eikä koko kansakuntakaan olleet katsoneet tätä
huonompaa rotua mahdolliseksi omistamaan mitään syntyperäisiä
oikeuksia. Laki oli pitänyt heitä pelkkänä irtanaisena tavarana; ja
kansassa oli tullut sananparreksi, "ettei heillä ollut mitään
oikeuksia, joita valkoisten miesten tarvitsi arvossa pitää". Tämän
rodun mielivaltainen ostaminen, myyminen, työhönkäyttäminen,
ruoskiminen, silpominen oli ikivanhoista ajoista asti ollut semmoinen
oikeus, jota vasta-alistettu kansa oli vaatinut itselleen ja
harjottanut ja joka oli myönnetty ja sallittu heille heidän edellisessä
liitossaan voittajiensa kanssa. Että tämä huonompi rotu oli Jumalalta
luotu ja määrätty valkoisten kanssa-ihmistensä alamaisiksi ja
käskyläisiksi, oli myöskin ollut osa heidän uskonnostaan ja sitä oli
opetettu heidän saarnastuoleistaan yhteydessä muitten totuuksien
kanssa, joita he pitivät pyhinä, niin että jokaista yritystä muuttaa
heidän keskinäistä suhdettansa katsottiin jumalallisen tahdon
kumoamiseksi.
Kolmanneksi, että kun näin huonompana pidetty rotu, joka oli merkitty
erinäisellä, jo itsestään häpeän ja häväistyksen tunnukseksi käyneellä
värillä, vallan puolesta kohotettiin samaan asemaan kuin se kansa, joka
vielä äsken oli hallinnut koko valtiota ja sitten neljä vuotta
äärettömästi kärsinyt, vuodattanut verta ja raskaasti työskennellyt
saadaksensa oikeutta pitää heitä orjuudessa, jonka oikeuden he
arvelivat hallituksessa olevien liittolaistensa saattaneen vaaran
kaupalle, että siis, kun niin tehtiin, se varsin luonnollisesti
erittäin suututti ja nöyryytti voitettua kansaa. He katsoivat sitä
iskuksi vasten kasvojaan, joka annettiin pelkästä voiman ylellisyydestä
ja ainoastaan koston vuoksi. He pitivät sitä toimena, joka tavoitti ja
tarkoitti heidän nöyryyttämistään ja alentamistaan yksinkertaisesti sen
tähden, että he olivat joutuneet tappiolle siinä aseitten ratkaisussa,
johon olivat vedonneet. Heidän mielestään sillä tapaa mielivaltaisesti
ja tarpeettomasti loukattiin urhoollista ja onnetonta vastustajaa, ja
heidän vihansa kyti kuumana semmoista vainoajaa vastaan, joka saatti
tehdä niin kurjan pahansuonnin työn.
Kuitenkin he tämän pakon alle tultuaan näyttivät auttamattomilta. He
olivat voitetut, muserretut, hajotetut. Vetoaminen aseisin oli turha.
Se valta, joka ihan äsken oli pakoittanut heidät antaumaan, oli vaan
lujempi ja tukevampi kuin ennen taistelon alkua. Sen armeijat olivat
melkoisena voimana levitetyt valloitetun alan yli, ja ne, joita oli
päästetty palveluksesta, eivät tarvinneet muuta, kuin torven
toitotusta, jälleen riveihin kokoontuakseen, sillä välin kuin alistetun
kansan sotajoukot olivat toivottomasti hälvennetyt ja hervaantuneet,
heidän sotavaransa hukutetut ja voima ja tilaisuus järjestyä ja
yhdistyä saavuttamattomissa.
Semmoinen oli kuitenkin tämän kansan kukistamaton henki, että he vaan
ylenkatseella ajattelivat mukaantumista eli suostumista siihen, mitä he
katsoivat sorroksi. Verrattomalla rohkeudella he syyttivät näitä asiain
entiselleen saattamisen ehtoja vääriksi ja kunniattomiksi ja lausuivat
suoraan, että he aikoivat totella ja noudattaa niitä lakeja ja
päätöksiä, jotka sen johdosta olivat säädetyt ja tehdyt, ainoastaan,
jos heidän oli ihan mahdoton välttää sitä -- mutta ei muutoin. He
ilmoittivat täydellisesti ja rehellisesti, että he jokaisella
mahdollisella tavalla vastustaisivat, kiertäisivät, mitättömäksi
saattaisivat ja hävittäisivät näitä lakeja ja sitä työtä, joka oli
tehty niitten alla, kun vaan tilaisuus siihen tarjoutuisi. Se oli
julkisesti ja suoraan lausuttu uhkaus; ja tämän uhkauksen täyttämiseksi
pantattiin semmoisen kansan kunnia, joka piti vielä tarkempaa huolta
yhteisistä kuin yksityisistä oikeuksistaan, jota tappio suututti ja
jonkunlainen tavattoman ja anteeksi antamattoman vääryyden ja sorron
tunto kiihoitti.
Hullu näki heidän urhoollisesti estävän jokaista askelta, joka johdatti
voittajien tuuman toteuttamiseen, harmistuneina väittävän vastaan,
vihoissansa syyttävän ja lopullisesti melkein kyynelsilmin alistuvan.
Ei mikään voitettu vihollinen milloinkaan vastahakoisemmilla askeleilla
taikka hartaammin mutistetuilla kirouksilla käynyt sen ikeen alle, joka
hänen mielestään tarkoitti orjuutta ja häväistystä hänelle. Hän näki,
kuinka miehiä ja vaimoja vaivasi mitä kipein personallisen nöyryytyksen
tunto, koska he väkisin saatettiin semmoisen kansan vallan alaiseksi,
jota he aina olivat pitäneet itseänsä huonompana -- Etelän perityn
vihollisen, tuon "matelevan ja kitsaan Yankee'n" -- ja sitten vielä
enemmän alennettiin, kun he pantiin samalle laillisen ja poliitillisen
vallan ja oikeuden kannalle, kuin semmoinen rotu, jota he aina olivat
katsoneet liian huonoksi ja halvaksi edes ylenkatsottavaksi -- pelkiksi
etnoloogillisiksi nolliksi, joilla ei ollut mitään arvoa paitsi kun ne
toimivat yhteydessä jonkun inhimillisten rotujen luvunlaskussa jotakin
merkitsevän numeron kanssa.
Vielä lisäksi -- ja tämä on tärkein kohta -- hän näki, kuinka he, sillä
aikaa kuin näin kumartuivat häpeän ruoskan alle, varhain keksivät
heikon paikan vihollisensa pantsarissa ja vakaasti valmistivat itseänsä
tähdätäksensä siihen turmiollista iskua. He eivät pystyneet
taistelemaan ja sillä tapaa kostamaan heille tehtyä loukkausta; mutta
äärettömällä kärsivällisyydellä, verrattomalla järjestyksellä,
hellittämättömällä ja kaikki-käsittävällä innolla he saattivat varmaan
tylstyttää vihollisensa tarkoitukset. Ei, enemmän, he saattivat kääntää
tätä vihollista vastaan sen aseen, jolla hän oli koettanut aikaan saada
heidän alennustaan, ja sen kautta ehkä toimittaa samanlaisen alennuksen
sortajallensa. Se oli rohkea ajatus voitetussa kansassa. Ainoastaan
sotainen ja kuninkaallisen ylpeä rotu voi semmoisen luoda taikka
toimeen panna.
Tämän tarkoituksen saavuttamiseksi vaadittiin jokaiselta tämän luokan
yksityiseltä jäseneltä aivan väistymätöntä ja kaikenpuolista miehuutta,
yhdistettynä aina valvovaan varovaisuuteen, sekä horjumatonta
luottamusta jokaiseen toveriin. Miesten, vaimojen ja lasten täytyi
ehdottomasti luottaa toisiinsa ja semmoista luottamusta ansaitakin.
Vaikka heillä oli silmät, he eivät saaneet nähdä; ja vaikka heillä oli
korvat, he eivät saaneet kuulla. Heille täytyi arvelematta ja
epäilemättä uskoa elämää ja kuolemaa koskevia salaisuuksia. Koko Etelä
oli sulatettava ja taottava yhdeksi saman-aineiseksi harkoksi, jolla
oli vaan yksi yhteinen ajatus, yksi korkea tarkoitus, yksi taipumaton
tahto. Se oli komea ajatus, joka tavallaan ansaitsi menestystä!
Se erosi kaikista muista vallankumouksen yrityksistä -- sillä
vallankumous se todellakin oli -- siinä varovaisuudessa ja taidossa,
jolla sitä täytyi johdattaa. Se oli semmoinen liikunto, joka tehtiin
vihollisen kasvojen edessä, lisäksi valtavan väkevän vihollisen. Sitä
täytyi salata ja peittää tältä viholliselta taikka sen menestys tuli ei
ainoastaan vaaran alaiseksi, vaan kokonaan ja auttamattomasti
mahdottomaksi. Jos Pohja alusta olisi nähnyt ja käsittänyt jotakin
tämän liikunnon todellisesta luonnosta, Kansakunnan valta olisi jo
idussa kukistanut sen. Etelän unioonisen, federaalisen taikka Uudestaan
rakentamista vaativan puolueen pelossa pitäminen taikka sortaminen ei
ollut mikään vaikea suoritettava tämän maakunnan harjaantuneille
johtajille, joitten takana seisoi suuttunut sotamiehistö ja voittamaton
kansa, jonka luottamus heidän viisauteensa ja harras uskollisuus
oikeuksiinsa vielä olivat järkähtämättä ja jolle he olivat vaan
rakkaammat jo kärsittyjen onnettomuuksien tähden; mutta tämän
toimittaminen ilman Pohjan epäluuloa ja pelkoa herättämättä, ennenkuin
se jo oli tehty ja taattu työ, vaati ääretöntä taitoa, kärsivällisyyttä
ja rohkeutta. Jos se onnistui, se oli kaikkein loistavin vallankumous,
mikä koskaan tehtiin. Jos se ei onnistunut -- noh, nuot siihen
ryhtyneet tunsivat, ettei heillä ollut mitään enää kadotettavana. Kun
sota päättyi, he ylpeästi olivat sanoneet: "kaikki on kadotettu, paitsi
kunnia"; mutta kun uudestaan rakentamisen määräykset tulivat, he
tunsivat itsensä peitetyiksi häpeällä, alennetuiksi mailman silmissä;
ei omien tekojensa tähden -- niitten puolesta he todellakin olivat
ylpeät -- vaan sen tähden, mikä heille oli tehty. Heidän tunteensa
olivat samat, kuin sen, jonka kimppuun kadunlakaisia on karannut.
Hullu katsoi luultavaksi, ettei todellista väkivaltaa alusta aiottu.
Arvattavasti ajateltiin, että pelkkä säikähyttäminen, vetoaminen
yliluonnollisiin pelkoihin ja ruumiillisen rangaistuksen uhkaus
riittäisivät kokonaan tärvelemään ja hajoittamaan mustien äänestyksen
sekä jättämään valkoisen vähemmistön voimattomaksi. Kun äskeisten
orjien ja pitkämielisten "Unionistein" odottamattomasta miehuudesta
huomattiin, ettei tätä aikaan saataisi paljaalla voiman osotuksella
ja aaveentapaisten pukujen ylle ottamisella, syntyi melkein
välttämättömänä seurauksena johonkin määrin väkivaltaisuuksia. Korskean
kansan ylpeys, omasta mielestänsä kovan vääryyden kärsineen kosto sekä
niitten kunnianhimo, jotka janoivat valtaa, pantiin kaikki altiiksi ja
riippuvaksi tämän taistelon päätöksestä. Tappelu oli jo aloitettu; ja
taantuminen ei olisi ollut ainoastaan turmiollinen, vaan myöskin
häpeällinen.
Tämän katsastuksen jälkeen Hullu saatti hyvin ymmärtää, kuinka verraten
vähäpätöinen tuo pelkkä kysymys niitten valtiollisista oikeuksista oli,
jotka Etelän miesten mielestä laillisesti olivat ilman valtiollisia
oikeuksia ja siveellisesti ja ymmärryksellisesti eivät kyenneet
semmoisia oikeuksia käyttämään. Hän näki myöskin nyt, ettei näitten
ihmisten rääkkääminen, joita he olivat ottaneet rangaistaksensa ja,
ainakin välillisesti, mieltänsä myöten tappaaksensa, synnyttäisi heidän
mielessään samaa inhon ja kauhun tuntoa, kuin se herättäisi Pohjan
"liiallisissa" ihmisystävissä, yhtä vähän kuin semmoistakaan, jota sopi
katsoa oikeaksi ja kohtuulliseksi. Hän saatti myöskin käsittää, että
erityinen viha varsin luonnollisesti vallitsi tässä kansassa kaikkia
niitä valkoisia vastaan, jotka auttoivat, kehoittivat, rohkaisivat,
järjestivät ja johdattivat mustia äänestäjiä, kun nämät puollustivat
poliitillista oikeutta ja poliitillista valtaa harjottivat.
Ne keinot, joita keksittiin ja käytettiin orjuuden suojelemiseksi ja
jotka olivat osottaneet itsensä hyvin tehokkaiksi, olivat erittäin
kehittäneet sitä henkeä, joka suosi vastenmielisten aatteitten
väkivaltaista tukehuttamista ja jota Pohjassa nimitettiin
"suvaitsemattomuudeksi" ja Etelässä "itsepuollustukseksi". Hän saatti
siis hyvin ymmärtää, kuinka voitiin katsoa varsin vähäpätöiseksi ja
anteeksi annettavaksi loukkaukseksi, että löi, haavoitti ja pahasti
piteli jotakuta äsken orjamaisen rodun jäsentä, eikä millään tavalla,
siveelliseltä kannalta katsoen, vaaralliseksi asiaksi, vaikka tappoikin
niitä, jos se oli tarpeellista heidän tarkoituksensa saavuttamiseksi.
Hän voi myöskin käsittää, miksi se heidän mielestään oli vaan "joku
tuiman oikeuden käyttäminen", kun he sortivat taikka surmasivat niitä,
jotka harrastivat tämän äsken luodun poliitillisen voiman saattamista
vaikutukseen ikäänkuin sen entisiä isäntiä vastaan. Hänelle selveni,
että he pitivät nurjaa mieltä Pohjassa syntyneitä miehiä vastaan, ei
ainoastaan heidän syntyperänsä tähden, vaan siitäkin syystä, että he
katsoivat heitä jonkunlaisiksi kansansa vihollisiksi; ja hän voi
ymmärtää, miksi vihollisuus ja vastenmielisyys häntä ja muita vastaan,
jotka olivat suuremmassa määrässä puuhanneet Uudestaan rakentamisen
toimeen panemista, olivat melkoisesti vähentyneet ja väkivaltaisuus
näitä kaikkia luokkia vastaan miltei kokonaan lakannut niin pian, kuin
ne eivät enää voineet vahingoittaa taikka eivät kyenneet järjestämään
mitään menestyvää vastustusta valkoisen rodun enemmistön tahtoa
vastaan, jossa rodussa yksinään he aivan vilpittömästi luulivat asuvan
syntyperäisen oikeuden hallita ei ainoastaan heitä itseään, vaan
myöskin sitä äsken orjamaista väestöä, joka eli heidän keskellään.
Hän luuli, että tämä selitys kaikin puolin suoritti tuon kysymyksen,
oli avain, joka avasi kaikki Ku-Klux laitosta koskevat salaisuudet
sekä tuon kauhun hallituksen aikana, joka seurasi sen perustamista,
että sen rauhan kestäessä (joka muutoin jää aivan käsittämättömäksi),
joka syntyi sen päästyä kieltämättömään ylivaltaan. Hän luuli
_Kukistus-politiikin_ jokaisessa muodossaan olleen seurauksena näistä
moninaisista johdattavista syistä; ja sen täydellisyys ja menestys
herätti hänessä rajatonta ihmetystä. Silloin kävi hänestä ilmeiseksi
asiaksi, että se ylpeys, kostonhimo ja häpeällisen sorron tunto, joka
asui Etelän kansan sydämessä, oli nielaissut kaikki muut ajatukset, oli
saattanut kaikki muut syyt ja suhteet heidän mielestään vähäpätöisiksi
ja mitättömiksi verrattuina tuohon "ainoaan suureen ja pyhään
tarkoitukseen", sen maan, johon he olivat niin muuttumattomalla
rakkaudella liittyneet, vapauttamiseen niitten vihollisten vallasta,
joita he katselivat syntyperäisellä vastenmielisyydellä ja inholla.
Kaikki muu oli hukkunut tähän ainoaan ajatukseen. Kaikki muu sopi antaa
anteeksi ja unhottaa; kaikki muut synnit saatti sovittaa, paitsi tämän
ainoan synnin tätä kaikkialle tunkeuvaa tarkoitusta vastaan. Se antoi
äänen ja värin koko tämän kansan henkiselle ja siveelliselle elämälle,
ja saatti semmoisen tuntumaan luvalliselta ja viattomalta, mitä muutoin
olisi pidetty kauheana ja hirvittävänä.
Ettei kukaan luulisi, että Hullu päätti äkkinäisesti tässä asiassa, on
yksi valaiseva tapaus kerrottu seuraavassa luvussa.