"Kuka naapurini on?"
Eräänä päivänä vähä aika viimeisessä luvussa kerrottujen tapausten
jälkeen heidän naapurinsa Squire Hyman tuli Warrington'iin omia
sanojansa myöten tervehtimään Mr. Savage'a, mutta itse asiassa,
niinkuin Mrs. Servosse luuli, uudistamaan tuttavuuttansa heidän
kanssaan, jonka hän edellisenä vuonna oli katkaissut suutuksissaan
siitä, että he pyysivät mustan koulun opettajattaria luonansa käymään.
Hän näytti vähän aralta alussa; ja Mr. Savage oli poissa, ettei hänen
tekosyynsä pitänyt paikkaansa. Koska översti Servosse ei ollut kotona,
luuli Metta, että hänen kävisi vaikeaksi silloittaa vieraansa tyhjä
onni. Tämä muisti ilmeisesti viimeisen kerran, kuin hän oli siellä, ja
tiesi, ettei hänen emäntänsäkään ollut unhottanut sitä. Kuitenkin oli
tällä sattumalta yksi Victor Hugo'n uusista romaneista työpöydällänsä;
ja tietäen, että Squire Hyman kummallisella, karkealla tavallansa oli
vähän kirjallinen mies, koska hänen puolisonsa oli sanonut, että hän
oli lukenut sangen paljon sekä aivan omituisella ja alkuperäisellä
tavalla käsitti mitä hän luki, huomautti hän hänelle tätä kirjaa ja
saatti hänet pian istumaan _vis à vis_[28] itsensä kanssa, iso keppi ja
hattu vieressään lattialla ja suussaan pitkävartinen piippu, joka
tuskin koskaan paloi, vaikka hän sytytti sitä joka viides minuti.
Tietysti hän ei polttanut Mrs. Servosse'n arkihuoneessa ilman hänen
luvattansa eikä hän edes ottanut pyytääksensä sitä lupaa; mutta
ymmärtäen, minkä arvoinen vanhan miehen piippu varmaan oli hänelle,
siitä hellittämättömyydestä, jolla hän kuljetti sitä muassaan, Mrs.
Servosse kehoitti häntä sytyttämään sitä. Ei kestänyt kauan aikaa,
ennenkuin tämä vanhan tuttavan tavalla keskusteli kirjoista ja
tapauksista niin omituisella tavalla, että Mrs. Servosse tunsi itsensä
hyvin palkituksi.
"Victor Hugo", sanoi hän miettiväisesti. "Tiedättekö, Madam, että se
tapa, jolla tämä nimi on tullut tunnetuksi tällä puolella merta,
minusta tuntuu melkein unelmalta? Hän on varmaan vanha mies nyt, paljon
vanhempi minua, ma'am; ja hän on ollut hyvin tuottelias kirjailia,
luullakseni, aivan nuoruudesta asti. Kuitenkaan -- voisitteko uskoa
sitä? -- minä en koskaan ennen sotaa nähnyt enkä lukenut, ainakaan sitä
myöten kuin nyt muistan, mitään siitä, mitä hän on kirjoittanut. Enkä
minä tunne ketään, joka olisi sen tehnyt. Ei, että minä olisin mikään
oppinut mies, ma'am; mutta meillä Etelän ihmisillä oli hyvin paljon
aikaa lukea noina päivinä; ja, kosk'ei minulle oltu annettu suurta
kasvatusta, rupesin lukemaan, etten tuntisi olevani takapajulla
toverieni suhteen! Minä tietysti en lukenut kaikkia eikä minulla,
surullista puhua, ollut mitään erityistä tarkoitusperää; mutta minä
luin, mitä muut ihmiset lukivat, novelleja ja valtiollisia ja
uskonnollisia lentokirjoja ja mitä hyvänsä joutui eteeni. Mutta minä en
lukenut mitään Hugo'n teoksista ja tuskin kuulin niistä, ennenkuin
kerta viimeisenä sotavuotena erään naapurin poika palasi hospitalista,
jossa hän oli maannut sairaana kauan aikaa, ja lainasi minulle yhden
kirjan, jota hän nimitti 'Lee's Miserables'.[29] Se sisälsi
jonkunlaisia pintapuolisia sanasutkauksia, niinkuin minä huomasin;
mutta minä luulen, että ne olivat täyttä totta poika raukoista
juoksukaivannoissa. No niin, se on kummallista, mikä menekki tällä
kirjalla oli täällä Etelässä, piiritystilasta huolimatta; enkä minä
ensinkään kummastellut, kun muutamia päiviä sitten näin väitettävän,
että hänellä oli melkein yhtä paljon lukioita Amerikassa, kuin
kotonakin. Hän on kaikkein franskalaisin Amerikalainen, mitä ikinä
luin".
Sitten hän hetkeksi sukelsi johonkin muuhun kirjaan tai luki ääneen
jonkun vähäisen kohdan, joka koski hänen huomiotansa, siksi kuin hän
oli saanut selkoa siitä aikakaudesta, josta kirjassa puhuttiin, ja
kirjan yleisestä tarkoituksesta. Hän sanoi tahtovansa lainata sitä
niin pian kuin Mrs. Servosse oli päättänyt sen, mutta ei suostunut
vastaan-ottamaan sitä ennen.
Hetken ajan perästä pyysi hän saada katsoa kirjakaappiin ja oli pian
täydessä toimessa uusien tuttavuuksien tekemisessä ja vanhojen
uudistamisessa, niinkuin hän sanoi. Siellä löytyi muutamia kirjoja,
jotka Servosse oli pannut jollekin ylemmälle hyllylle, etteivät ne
herättäisi kenenkään huomiota ja ettei luultaisi hänen asettaneen niitä
näkyviin jonkunlaisella loukkaamisen tarkoituksella. Näissä teoksissa
puhuttiin orjuudesta ja senlaatuisista aineista.
Metta havaitsi, että vanhus erittäin käänsi huomiotansa tähän hyllyyn.
Hän näytti sangen pian unhottaneen kaikki Victor Hugo'sta ja nyt hän
kysyi, saisiko hän lainata muutamia noista kirjoista. Metta tuskin
tiesi, mitä sanoa hänelle. Hän olisi mielellään tahtonut käskeä hänen
odottaa, kunnes Comfort tulisi, sillä hänestä näytti hullunkuriselta
niin sanotussa vapaassa ja kristityssä maassa epäillä, olisiko
turvallista lainata joku kirja. Vanhus huomasi hänen epäilyksensä ja
sanoi: --
"Minä lukisin ne suurella uteliaisuudella. Minä olen kuullut niin
paljon niistä enkä ole koskaan nähnyt niitä ennen. Te ehkä ette tiedä,
madam, että niitä ennen sotaa pidettiin 'kapinan julistuksina'; niin
ettei niitä saatu luettavaksi kuin melkoisella vaaralla ja vaivalla.
Näitten alttiiksi en huolinut koskaan panna itseäni; mutta nyt, kun
kaikki on ohitse ja näitten kirjojen opit ovat päässeet valtaan, minä
mielelläni lukisin niitä juuri saadakseni nähdä, mikä niissä
vahingoittaa meitä".
Metta muistutti, että hänen miehensä oli pannut ne ylemmälle hyllylle
sitä varten, ettei näyttäisi siltä, kuin hän joko tahtoisi väkisin
saada naapureitansa huomaamaan niitä tai myöskin, kuin hän niitten
salaamalla tahtoisi kieltää omistavansa niitä.
"Ei, hänellä ei ole mitään syytä siihen nyt", lausui vanhus; "vaikka
minä muistan, kun yhtä miestä tutkittiin, julistettiin syylliseksi ja
vieläpä tuomittiin ruoskittavaksi ja vankihuoneesen pistettäväksi juuri
sentähden, että hän omisti yhden tuommoisen kirjan".
"Minä en tietänyt", arveli Metta, "että laki todella teki asian
rikolliseksi, taikka oikeammin, minä en luullut, että semmoista lakia
koskaan pantiin toimeen".
"Oh, kyllä pantiin", hän vastasi. "Se kohtaus, jota tarkoitan, koski
Mr. Wanzer'ia, joka kuului erääsen hyvin tunnettuun perheesen tässä
maakunnassa, vaikka hän oli juuri muuttanut tänne Indiana'sta, jolla
tavoin hän joutuikin pitämään tätä kirjaa luonansa. Siitä pidettiin
suuri tutkinto ja mielet olivat kovasti kiihtyneet. Häntä
puollustettiin hyvin taitavasti, ja hänen lakimiehensä teki monta
muistutusta lakia vastaan, jota luultiin julistettavan perustuslakia
vastaan sotivaksi. Mutta se ei auttanut mitään. Ylioikeus puollusti
lakia jokaisessa pikku seikassakin".
"Minä luulin, että ainoastaan hylkyväki ahdisti ihmisiä siitä, mitä he
tahtoivat lukea", arveli Metta; "ainakin noista hyvistä vanhoista
ajoista asti, jolloin oli tapa polttaa ihmisiä siitä, että he lukivat
raamattua".
"No", vastasi vanhus, "kyllähän hylkyväkikin oli siinä toimessa;
kumminkin meidän oli tapa kovasti suuttua ajatellessamme, että ihmiset
tuottivat tänne 'abolitionistein kirjoja', joksi niitä nimitettiin,
nostamaan orjiamme kapinaan; ja epäilemättä teimme niitä näitä, mitä
yhtä hyvin olisi voinut jättää tekemättä".
"Mutta kuinka saatoitte sitä tehdä, Squire?" kysyi Metta. "Tämä oli
olevinaan vapaa maa; ja kuinka voitte ajatella, että teillä oli oikeus
vainota ketään siitä, että hän luki, kirjoitti tai sanoi jotakin, jota
hän uskoi? Luultavasti olisitte noina aikoma hirttäneet puolisoni
siitä, että hän lausui ajatuksensa?"
"Noina aikoina", sanoi vanhus juhlallisesti, "ei översti Servosse
koskaan olisi lausunut semmoisia ajatuksia. Minä myönnän, että hän on
urhoollinen mies; mutta ei kukaan olisi tuonut esiin semmoisia
mietteitä, kuin hän nyt tuo, yhtä vähän, kuin hän olisi vienyt
tulisoiton ruutimakasiiniin. Vaara oli niin ilmeinen, että olisi ollut
mahdoton löytää ketään kylläksi hullunrohkeaa yrittämään sitä.
Luullakseni olisi jokainen ihmisjoukko Etelässä, niinkuin villipedot,
repinyt semmoisen miehen jäsen jäseneltä kappaleiksi".
"Mutta ettehän suinkaan voinut ajatella sitä oikeaksi, Squire?" Metta
keskeytti.
"No, minä en luule, että teidän tulee sanoa niin, madam. Näettekö, te
moititte kokonaista kansaa, jota meidän on velvollisuus tunnustaa
yleensä rehelliseksi siinä, mitä se teki. Jos joku uskoo, että orjuus
on Jumalan säätämä ja järjestämä laitos, niin minä en voi ymmärtää,
kuinka hän olisi voinut menetellä toisin".
"Jos!" lausui Metta kiivaasti. "Luuletteko, että semmoisia löytyi?"
"Epäilemättä", vastasi vanhus vakavasti -- "löytyi monta tuhatta ja
löytyy vielä tänään. Sopii todellakin sanoa, että Etelän kansan
enemmistö uskoi sitä silloin ja uskoo sitä nyt. He katsovat orjuuden
hävittämistä ainoastaan uskonvimman hetkiseksi voitoksi jumalallisen
totuuden yli. He eivät usko, että neekeri on aiottu eli määrätty
mihinkään muuhun piiriin elämässä. He ehkä luulevat, että pahat isännät
ja keinotteliat ja semmoiset väärin käyttivät tätä laitosta ja että
Jumala siis salli sen hävitettäväksi; mutta he eivät voi ajatellakaan,
että Hän sallii mitään järjestelmää pysyväiseksi, joka ei pidätä
Afrikalaista alemmassa ja palvelevassa tilassa".
"Mutta ettehän te usko mitään näin hirveätä oppia, Squire?" Metta ei
voinut olla nopeasti kysymättä.
"Minä pyydän teiltä anteeksi, ma'am", arveli vanhus varsin
kohteliaasti; "minä en tiedä, mitä uskon. Minä olen nuoruudestani asti
ollut orjan-omistaja ja aina siitä saakka, kuin voin muistaa, olen
saarnastuoleissa ja uskonnollisissa keskusteluissa kuullut orjuuden
laitosta mainittavan, ei niin paljon semmoiseksi asiaksi, jota voi
todistaa pyhäksi, mutta joka kuitenkin kieltämättömästi oli alkuansa ja
luontoansa aivan yhtä suuressa määrässä jumalallinen, kuin naiminen tai
mikä muu kristillinen laitos hyvänsä. Minä en usko, että mikään pappi,
jolla oli epäilyksiä tässä suhteessa, olisi huomannut uskontonsa
suosituksi täällä. Ja jos löytyi joku asia, jota minä pidin muita
varmempana ja selvempänä ja lujempana, siksi kuin sota oli ohitse, oli
se, luullakseni, se, että niggerit olivat luodut orjiksi; ja että
pumpuli, tupakka, sokuri-ruoko ja riisi olivat määrätyt heidän
viljeltäväkseen ja ettei näitä voitukaan milläkään muulla lailla
viljellä. Nyt olen aivan valmis sanomaan, että koira vieköön minut, jos
tiedän, mitä uskon. Minä tiedän, että niggerit ovat vapaat ja, sen
mukaan, mitä minä voin ymmärtää, he luultavasti siksi jäävät; mutta
mitä siitä on syntyvä, sitä en tiedä".
"Puolisoni", lausui Metta, "luulee, että he pysyvät vapaina ja että
heistä tulee kelvollisia kansalaisia ja että Etelän kansa todella on
voittanut sodan kautta enemmän, kuin orjien vapauttaminen maksoi
heille".
"Niin, niin, kyllä tiedän", arveli vanhus; "minä olen kuullut överstin
puhuvan, ja mitä hän sanoo, näyttää myöskin hyvin todennäköiseltä.
Luullakseni on se se, joka on saanut minut horjumaan uskossani.
Kuitenkin minä soisin, että hän olisi varovaisempi. Hän ei näytä
ymmärtävän, että hän asuu semmoisen kansan keskellä, joka ei ole
tottunut siihen vapaasen ja suoraan tapaan, jolla hän puhuu jokaisesta
asiasta. Minä pelkään, että hän joutuu kommeluksiin. Minä tiedän, että
hän tarkoittaa hyvää, mutta hän on niin varomaton".
"Hän ei ole tottunut salaamaan ajatuksiansa", lausui Metta
jonkunlaisella ylpeydellä.
"Ei", vastasi vanhus; "eivätkä ne, joitten keskellä hän on, ole
tottuneet siihen, että heidän mieluisimpia ajatuksiansa ahdistetaan
semmoisella tavalla. Minä pelkään, että rettelöitä syntyy. Minä tahdoin
hyvin mielelläni tavata häntä tänään ja puhua hänen kanssansa siitä;
mutta minun sopii tulla toisten. Sillä välin, jos sallitte minun ottaa
nämät kirjat, aion lukea niitä huolellisesti ja ehkä löydän jonkun tien
pois dilemmastani".[30]
"Aivan niin", lausui Metta. "Meillä ei ole mitään kirjoja, joita eivät
naapurimme ole tervetulleet lukemaan, uskomaan tai epäilemään,
hyväksymään tai hylkäämään, niinkuin he itse vaan katsovat sopivaksi.
Me elämme niinkuin opetamme, Squire".
"Minä uskon sen, madam", sanoi vanhus, kun hän kumarsi tarttuaksensa
hattuunsa ja keppiinsä; "ja minä uskon, että teillä on hyvin totiset
tarkoitukset sekä opetuksessanne että elämässänne. Oh, kerroinko minä
teille?" lisäsi hän äkkiä, "poikani Jesse on kuullut överstin puhuvan
kerran tai pari ja on aivan ihastunut häneen. Hän sanoo, että
överstillä on enemmän järkeä, kuin kenelläkään, jonka hän ikinä kuuli
puhuvan semmoisista asioista. Hän on kokonaan taipunut siihen
ajatukseen, jonka vast'ikään toitte esiin -- että orjien vapauttaminen
on paras asia, joka koskaan on tapahtunut Etelän valkoiselle kansalle.
Ehkä hän on oikeassa, mutta se kuuluu aivan kummalliselta, kun hän
puhuu sillä tapaa. Hän on kuitenkin juuri niinkuin te sanotte olevanne
-- elää niinkuin hän opettaa ja ryhtyy työhön, niinkuin häntä olisi
koko elin-aikansa kasvatettu siihen. Se näyttää oivalliselta ja kuuluu
kummalliselta; mutta ehkä hän on oikeassa. Hyvää iltaa, ma'am! Sanokaat
överstille, että olen kovin pahoillani, ettei hän ollut kotona. Minä
tulen takaisin, kun olen lukenut nämät" -- koskien kirjoja piipullansa
-- "ja toivon, että silloin tapaan hänet".
Servosse ei ollut oikein tyytyväinen, kun hänen puolisonsa sinä iltana
kertoi hänelle, mitä hän oli tehnyt. Hän oli kovasti koettanut olla
antamatta mitään _oikeata_ syytä, niinkuin hän luuli, loukkaukseen
heidän naapureillensa. Vaikka hän ei epäillyt ilmoittaessaan
ajatuksiaan jokaisessa nykyhetken painavassa kysymyksessä, ei hän
katsonut hyväksi palauttaa entisiä riitakysymyksiä, vaan oli tarkasti
karttanut niitten mainitsemista, jollei se käynyt tarpeelliseksi
nyky-aikaa arvostellessa. Hän ei kuitenkaan sanonut paljon; ja kun
muutamia iltoja jälestäpäin Squire tuli heille tuomaan takaisin
kirjoja, oli Hullu melkein iloinen, että hänen vaimonsa oli lainannut
ne.
Vanhus oli ilmeisesti tullut juttelemaan. Sen saatti nähdä, kun hän
pani pois hattunsa ja keppinsä, täytti piippunsa, veti tuolinsa
nurkkaan avaran tulisijan luo, jossa kuivat hickoryt ja rikinsekainen
sinkki hohtivat, ja houkutteli heidän pikku kultatukkaista lemmittyänsä
viereensä istumaan.
"No, översti", sanoi hän tuokion lapsen kanssa leikittyänsä, "minä olen
tuonut takaisin kirjat, jotka muutamia päiviä sitten lainasin
puolisoltanne".
"Niin näen", nauroi Servosse. "No, minä toivon, että mielihyvällä
luitte niitä?"
"Sen minä tein, översti", vastasi vanhus -- "suuremmalla mielihyvällä,
luullakseni, kuin ikinä saattaisittte ajatella".
"Todella!" lausui Servosse. "Minä puoleksi pelkäsin, että ne
suututtaisivat teitä niin, että teistä tuntuisi, kuin täällä
käynnillänne purkaisitte vihanne minun päälleni".
"Ei, ei suinkaan!" vastasi vanhus jonkunlaisella naurun kotkotuksella.
"Minulla ei ollut mitään taipumusta suuttumiseen; vaikka, kun nyt
rupean ajattelemaan sitä, en saata ymmärtää, miks'en suuttunut. Siinä
on todella noissa kirjoissa kylläksi kovia paikkoja minusta ja
kansastani, että jokaisen sopisi vimmastua. Mutta totuus on se,
översti, että se näyttää kaikki koskevan mennyttä aikaa -- joka nyt on
kokonaan ohitse ja suoritettu -- niin että minusta tuntuu, kuin lukisin
jostakusta muusta henkilöstä ja jostakin toisesta ajasta, kuin omasta.
Tiedättekö, översti, etten minä ollut koskaan ennen lukenut mitään
'abolitionistein kirjoja', paitsi muutamia lempeämmän-laatuisia? ja
minulla on nyt se ajatus, että kansamme erehtyi, kun se sulki ne pois
Etelästä. Minua vähän kummastutti, kun Madam tässä" -- kädellänsä
kohteliaasti viitaten Mettaa kohden, "kysyi minulta, uskoiko kukaan
todella orjuutta oikeutetuksi. Jos te olisitte ollut Madam'in sijassa,
olisin minä kysynyt, uskoiko kukaan todella 'abolitionismia'
oikeutetuksi. Mutta minä olen vakuutettu, että ne, jotka kirjoittivat
nämät kirjat, uskoivat mitä he kirjoittivat, ja siltä näyttää, kuin
heillä olisi ollut hyvä syy tehdä niin. Kovasti surkeata, ettemme
voineet keskustella näistä asioista ja sopia niistä ilman tuota
kauheata sotaa".
"Se oli aivan mahdotonta, Squire", sanoi Servosse. "Me emme olisi
koskaan voineet tulla yksimielisiksi. Minä olen nähnyt kylläksi asiain
entisestä laidasta täällä, että jo tiedän sen. Kumpikin puolue epäili
toisen rehellisyyttä ja halveksi toisen tietoja. Sota oli välttämätön:
pikemmin tai myöhemmin sen täytyi tulla. No, emmepä edes nyt voi pitää
yhtä mieltä asioissa, jotka lähtevät orjien vapauttamisesta -- ovat
pelkkiä corollariumeita siitä probleemista, jonka Jumala on suorittanut
meille meidän parhaittemme veressä".
"Se on totta, aivan totta", huokaili vanhus, "ja se on myöskin
kummallista. Se on lopulta kaikki tavallista ihmisjärkeä. Miks'emme voi
sopia ja ajaa yhdessä, siksi kuin löydämme sen?"
"Se näyttää tulevan ihmisluonnosta, Squire".
"Se se on, översti; ja kun olette sanonut sen, olette sanonut kaikki.
Me emme voi päästä edemmäksi eikä oppia mitään lisäksi. Se tulee
ihmisluonnosta eikä ole enemmäksi hyödyksi kysyä ihmisluonnolta, kuin
tarhapöllöltäkään. 'Mitä' ja 'miksi' ovat semmoiset asiat, jotka eivät
koske ihmisluontoon. Se ei huoli enemmän syistä, kuin muulikaan
vakuuttamisesta. Ihmisluonto on vihainen, kovakorvainen, järjetön
villi-eläin; mutta sillä on aina omat temppunsa kussakin meissä. Eikös
ole niin, översti?" kysyi vanhus jonkunlaisella itsetyytyväisellä
naurulla.
"Juuri niin, Squire", vastasi Servosse. "Ja lisäksi se melkein aina
erhetyttää. Minä en esimerkiksi voi ymmärtää, miks'ei Etelä huomannut
oman etunsa vaativan, että se olisi vähitellen vapauttanut orjat kauan
aikaa sitten".
"Aivan sama ajatus, jonka aioin lausua Pohjan suhteen", vastasi nauraen
vanhus. "Minä en koskaan voinut ymmärtää, mikä etu heillä oli tässä
asiassa. Niitä ihmisiä, jotka kirjoittivat nämät kirjat, niitä voin
kyllä ymmärtää. Heissä se oli peri-aate, uskonnollinen ajatus. Heistä
orjuus oli vääryys ja synti, jota poistaessaan he tekivät Jumalalle
otollisen työn. He ovat, mitä me sanomme 'uskonvimmaisiksi'. Ei kukaan
voi moittia heitä muusta, kuin että he eivät luulleet meitä yhtä
vilpittömiksi. Heidän olisi mielestäni sopinut tehdä niin. He nostivat
myöskin liian paljon menoa orjuuden väärinkäyttämisestä. Sitä
väärinkäytettiin -- sitä ei ole epäilemistäkään -- ja pahat ihmiset
tekivät paljon pahaa sen varjolla; mutta heidän olisi kumminkin sopinut
tunnustaa meitä rehellisiksi. Me emme olleet kaikki pahat emmekä kaikki
julmia ja väärintekeviä. Muutamat meistä ajattelivat herruuden laitosta
jumalalliseksi laitokseksi; ja toiset, jotka eivät päässeet aivan yhtä
selville tässä kohden taikka eivät huolineet niin paljon, oliko se niin
vai ei, tunsivat, että tämä laitos oli meidän käsissämme ja oli tullut
lailliseksi täällä, emmekä ymmärtäneet, kuinka meidän olisi mahdollinen
luopua siitä ilman äärettömiä tappioita ja uhrauksia. Me annoimme sen
siis olla semmoisenaan. Mutta me emme olleet kovia isäntiä eikä julmia
omistajia. Me tunsimme itsemme velvoitetuiksi suojelemaan tätä
laitosta. Ei ainoastaan omat etumme, vaan myöskin yhteiskunnan
turvallisuus, niinkuin rehellisesti luulimme, riippui sen
pysyttämisestä eheänä ja täydellisenä ainakin siksi, kuin jotakin muuta
saataisiin sen sijaan. Niin kauan kuin niggeri oli _täällä_, niin kauan
-- siitä olimme kaikki vakuutetut -- täytyi hänen myöskin olla orja.
Hyvinkin moni meistä arveli, ettei se olisi mikään vääryys, jos olisi
voinut muuttaa heidät kaikki johonkin muuanne".
"Epäilemättä olette oikeassa", arveli Servosse. "Eikä se ole ensinkään
kummallista, että asiat tuntuivat teistä sellaisilta, eikä liioin, että
ne, jotka kirjoittivat nuot kirjat, olivat väärin ymmärtäneet teidän
perus-syynne. Orjuus tuotti kaksi asiaa, jotka luonnollisesti estivät
semmoista tietoa saamasta: se sulki erinomaisella huolella vieraat
sisemmästä pyhyydestään ja vainosi hellittämättömällä ankaruudella
kaikkia, jotka hylkäsivät sen oppeja".
"Niin, niin, minä ymmärrän", sanoi Squire nauraen. "Yrittäessämme
puollustaa itsekukin puoluettansa, palaamme te ja minä molemmat jälleen
ihmisluontoon. Mutta tiedättekö, että minulla, luettuani yhden noista
kirjoista, on vielä suurempi syy olla suutuksissa oman personallisen
itseni tähden? -- minulla, Nathaniel Hyman'illa?"
"En tosiaan, sitä minä en tietänyt", lausui Servosse. "Te ette suinkaan
ole joku kirjassa kuvatuista luonteista?"
"Se se juuri on, mitä olen", kuului vastaus; "eikä minua ole pantu
mihinkään erittäin kadehdittavaan _rôliin_. Pahin kaikista on paitsi
sitä se, että kirjantekiä näkee vaivan ja kirjoittaa muistutuksen
asiasta ja kertoo jokaiselle, ketä sillä luonteella tarkoitettiin.
Ettekö ollut huomannut sitä?"
"Minulla ei ollut vähintäkään aavistusta siitä", lausui Servosse
punehtuen. "Minä en ole koskaan lukenut kirjaa siitä saakka kuin se
ensin ilmestyi eikä minulla silloin ollut mitään halua tutustua sen
yksityisiin luonteisin".
"Ei, tietysti ei", myönsi Hyman; "vaikka minä luulin, että Mrs.
Servosse'n epäilys muutamia päiviä takaperin ehkä lienee tullut siitä.
Minä olin kuullut siitä asiasta ennen ja olin utelias näkemään, oliko
siinä perää. Tämä se on, jonka tähden tahdoin lukea kirjan".
Metta vakuutti hänelle, ettei hänellä ollut mitään tietoa siitä, ja
vanhus jatkoi: --
"Hyvä, minä en tiedä, että huolin siitä, vaikka tuskin kukaan tahtoo
tulla esitellyksi jälkimaailmalle minäkään aikansa mustana karitsana.
Se asia, joka on saatu niin suureksi, oli sangen vähäpätöinen, ja
minulla oli oikeastaan sangen vähän tekemistä sen kanssa".
Sitten hän luki ääneen kysymyksessä olevan paikan ja muistutuksen ja
selitti:
"No, koko asia oli tämä. Oli pari pohjoisvaltalaista pappia --
Wesleyaneiksi he luullakseni nimittivät itseänsä -- jotka eivät
ymmärtäneet suistaa suutansa, vaan kuljeskelivat ympäri täällä
puollustaen ja todistaen, niinkuin Herra ei olisi antanut heille mitään
muita käskyjä kuin soimata ja syyttää orjanpitäjiä ja orjuutta. Minä
menin pari kolme kertaa kuulemaan heitä, juuri vakuuttaakseni itseäni
siitä. He olivat kovin varomattomia ja maltittomia. Minä puhuttelin
yhtä heistä, kun kokous oli loppunut sinä päivänä, ja sanoin hänelle
sen. Hän ei tahtonut kuulla ollenkaan, vaan laski enemmän raamattua
korviini, kuin ikinä samassa ajassa kuulin keneltäkään muulta maan
päällä. Minä en riidellyt hänen kanssansa (te tiedätte, etten koskaan
riitele kenenkään kanssa, översti), vaan, luullakseni, sanoin hänelle,
että olin hänen ystävänsä. Minä olen jokaisen ystävä ja olen aina
ollut. Minä en tahtonut, että hän joutuisi mihinkään kommeluksiin enkä
olisi suonut, että mikään vahinko tapahtuisi hänelle. Tämä on kaikki
totta enkä minä ollenkaan epäile, että sanoin sen hänellekin. Mutta
minä _en_ hyväksynyt hänen oppiansa enkä taipunut hänen ajatuksiinsa;
enkä minä ilmoittanut sitä hänelle, vaikka kirjantekiä tuossa
muistutuksessa sanoo minun tehneen sen. Minä en koskaan ajatellut
mitään semmoista. Minä arvattavasti ilmoitin hänelle, että olin
esivaltalainen, joka oli totta, ja että pelkäsin kommeluksia, joka oli
yhtä totta. Kun rupean asiaa ajattelemaan, luulen sanoneeni hänelle,
että olisi parempi, jos hän ei saarnaisi Tasaisen ristin luona. Jollen
sitä tehnyt, olisi minun ainakin pitänyt tehdä se; sillä, jos he
olisivat menneet niihin seutuihin, heidät varmaan olisi hirtetty
johonkin puuhun. Tavalla tai toisella paikka seuraavaksi pyhäksi
muutettiin Matalan kaalamon kokoushuoneesen. Tämä on totta, ja minä
arvaan, että se tapahtui minun varoitukseni johdosta. No, nyt minua
kuvaillaan tehneeksi kaikki nämät sitä varten, että saisin nuot miehet
valtaani. Minä vannon teille, översti, että se on valhe. Minulla ei
ollut mitään semmoista ajatusta. Minä pidin heitä hulluina ja pidän
vielä nytkin; mutta minä en miettinyt mitään pahaa eikä vahinkoa
heille. Vaan nyt tapahtui, ilman vähintäkään joko välitöntä tai
välillistä tiedon-antoa eli neuvoa minun puoleltani, että seuraavan
pyhän aamuna, kun kokous oli pidettävä Matalalla kaalamolla, joukko
gentlemaneja kulki taloni ohitse matkallansa Tasaisen ristin luo, jossa
heidän, niinkuin sanoivat, oli määrä kuulla Wesleyani-pappeja. Minä
ilmoitin heille, että he olivat väärällä tiellä, ei mistäkään muusta
syystä, kuin pelkästä kohteliaisuudesta, näettekö; ja he lähtivät
tienhaaraan ylipuolella tätä teidän paikkaanne ja kääntyivät aivan
oikein Matalalle kaalamolle. Noin tunti taikka niin heidän lähtönsä
jälkeen johtui mieleeni, että heillä ehkä oli joku paha tarkoitus. Minä
en sano, etten olisi tehnyt aivan samaa, jos olisin tietänyt heidän
aikomuksensa; mutta tosi-asia on, etten sitä tietänyt enkä ensinkään
varonut sitä, ennenkuin perästäpäin".
"Hyvä", kysyi Servosse, "onko loppu-osa kertomuksesta totta, tuo,
kuinka papit vedettiin saarnastuolista, tyrkättiin poikin jotakuta
pölkkyä ja piestiin?"
"No, jälestäpäin minä kuulin, että nuot gentlemanit keskeyttivät
kokouksen ja antoivat papeille vähän loikkiin. Ehkäpä he tyrkkäsivät
heidät poikin jotakuta pölkkyä; hyvinkin luultavaa on, että tekivät
niin: se on mainion näppärä keino löylyttää jotakuta. Minä en
kuitenkaan myönnä, että tämä selkäsauna oli niin ankara, kuin kirjassa
kuvataan, vaikka papit epäilemättä pitivät sitä sangen kovana.
Arvatakseni he eivät olleet tottuneet semmoiseen -- kukaties luulivat,
että heidän pukunsa pelastaisi heidät. Minä olen kuullut, että he
suorivat tiehensä varsin pikaisesti tämän jälkeen eivätkä odottaneet
annoksen uudistamista, joka oli melkein ainoa järkevä asia, jonka
tekivät".
Vanha mies kertoi tätä silmiänsä vilkuttain ja ilmeisellä mielihyvällä
koko menetyksestä.
"Minulla on aina ollut vähän epäilyksiä näitten tapausten suhteen",
arveli Servosse, "ja olen iloinen, että yksi, joka oli osan-ottajana
niissä, on vahvistanut ne; mutta ettehän, Squire, tahdo puollustaa
semmoista menetystä?"
"No niin, översti, minä en todella ymmärrä, mistä oikeastaan semmoista
menoa nostetaan", Hyman lausui. "Tämä oli rauhallinen yhteiskunta, joka
eli maan konstitutionin ja lakien suojeluksen alla; ja nämät miehet,
joilla ei ollut mitään asiaa eikä etua täällä valvottavana, tulivat
meidän joukkoomme ja puollustivat oppeja, jotka, jos niitä olisi
noudatettu, olisivat hävittäneet koko yhteiskunnallisen laitoksemme ja
ehkä saattaneet meidän ja omaistemme henget vaaraan. Semmoiset opit
yllyttivät kerrallaan ja luonnollisesti mustia kapinaan ja uhkasivat
meille kaikille San Domingo'n kauhuja. Minun täytyy, översti,
tunnustaa, että, minun mielestäni, nuot gentlemanit olivat hyvin
lempeät ja suvaitsevaiset, kun he vaan vähän riipaisivat saarnaajien
selkiä eivätkä venyttäneet heidän niskaansa, jota samanlaisesta
loukkauksesta varmaan olisi tehty vähemmän rauhallisessa
yhteiskunnassa".
"Juuri tämmöisen suvaitsemattomuuden vuoksi, Squire, on Etelän melkein
mahdoton tyytyä nykyiseen asemaansa. Te tahdotte kaikki ampua, ruoskia,
hirttää ja polttaa niitä, jotka eivät ajattele, niinkuin te. Se on
kaikki hedelmä ja seuraus kahden vuosisadan orjuudesta: ei, se on
oikeastaan osa siitä", lausui Servosse.
"Mutta ettehän arvele, että noitten miesten oli oikeus tulla tänne ja
saarnata semmoisia vaarallisia oppeja", kysyi hänen naapurinsa
kummastuneena.
"Arvelen", vastasi Comfort; "miks'ei?"
"Miks'ei?" toisti Squire. "Minusta tuntuu selvimmältä asialta maan
päällä, että jokaisen yhteiskunnan on epäiltämätön oikeus suojella
itseänsä. Siinä kaikki, mitä me teimme -- me suojelimme itseämme ja
laitoksiamme".
"Te suojelitte itseänne laitoksianne _vastaan_, oikeammin sanoen",
arveli Servosse. "Tässä on abolitionistein aseman varsinainen voima,
Squire. Ei minkään yhteiskunnan ole mitäkään oikeutta pitää, suosia tai
suojella semmoisia laitoksia, jotka eivät voi kestää järjen ja vapaan
keskustelun valoa".
"Mutta otaksukaat, että he suvaitsevat semmoista laitosta, antaako tämä
oikeutta kenellekään tuoda tulikekälettä heidän keskuuteensa? Eivätkö
he itse parhaiten pysty päättämään, mikä on kaikkein sopivin heidän
omaksi hyväksensä -- eivätkö he ole omien omatuntojensa hoitajia?"
"Tästä asiasta on tarpeetonta keskustella", lausui Servosse. "Ne
todistukset, joita te käytätte, ovat suvaitsemattomuuden ja
liikajumalisuuden todistuksia kaikkina aikoina. Yksistään semmoiset
miehet, jotka tahtovat olla vapaamielisiä, niinkuin te, Squire, ovat
sokaistut niistä. Te arvelitte, että oli oikein ruoskia noita pappeja
sentähden, että he saarnasivat, mitä he pitivät Jumalan sanana, ja
ettei seurakunta pitänyt samaa mieltä. Tämä oli juuri se todistus, jota
olisi käytetty Tom Savage'n ja noitten toisten puollustukseksi, jos
heidän olisi vähä aika takaperin onnistunut toimittaa minulle se
suominta, jota he yrittivät. Perus-ajatus on sama. Minulla oli toinen
mielipide, kuin naapureillani, ja minä puollustin outoja oppeja. Teidän
ajatuksenne mukaan heidän oli oikeus masentaa minut väkisin, jopa
murhatakin, jos oli tarpeen".
"Oh, eihän asia ole niin paha, toivon minä, översti!" sanoi Squire.
"Kyllä, se on juuri niin paha; ja minä kerron teille, mitä se on,
naapuri Hyman", lausui Servosse: "kaikkein vaarallisin ja vaikein
tulevaisuuden elementti Etelässä on tämä kukistamaton kärsimättömyys
muitten ajatusten suhteen. Te pidätte erimielisyyttä loukkauksena, ja
vastustusta rikoksena, joka oikeuttaa kauheintakin pahantekoa. Se on
tuottava katkeran hedelmän, ja te saatte nähdä sen".
"Oh, toivoakseni ei!" vastasi vanhus huolettomasti. "Minä tahdon elää
rauhallisesti nyt, ja minä olen vakuutettu, että kansani tahtoo samaa.
Me olemme ehkä hiukan kuumaverisiä ja niin edespäin; mutta me emme ole
huonoja. Me olemme köyhiä nyt -- olemme kadottaneet kaikki, paitsi
kunnian; ja minä toivon, ettemme kadota sitä. Mutta minun täytyy
lähteä. Sivumennen sanottuna, jos kirjoitatte jollekulle ystävälle
Pohjassa ja aiotte mainita Nathaniel Hyman'ia, soisin, että sanoisitte,
ettei hän ollenkaan harjottanut mitään petosta noitten pappien suhteen
eikä hänen tule vastata vitsauksesta, jonka he saivat, ei välittömästi
eikä välillisesti. Hyvää iltaa, ma'am".
Hän sytytti piippunsa ja lähti kotiin, nähtävästi ajatellen, että hänen
yhteytensä tämän _ante bellum_-barbarisuuden[31] kanssa oli jollakin
tapaa kartuttanut hänen tärkeyttänsä uusien naapuriensa silmissä.