Uusi valtakunta.
Miksi yrittääkään kuvaamaan ensimäisen Warrington'issa vietetyn talven
iloja?
Paikkaa tutkittaessa huomattiin, että Franskalaisen majaa oli
käytetty semmoisia tarkoituksia varten, jotka estivät sitä nyt
ihmis-asunnoksi kelpaamasta, ja he olivat pakoitetut muuttamaan
vanhaan tiilirakennukseen. Tämä kaipasi paljon korjaamista ja
parhaimmallansakin sopi paremmin katseltavaksi kuin asuttavaksi.
Mutta kuitenkin oli isoilla huoneilla avonaisine tulisijoineen ja
tummanruskeine kattoineen jonkunlainen sulo. Kuljetusneuvot olivat
vielä vaillinaiset, ja kesti kauan, ennenkuin heidän huonekalunsa
pääsivät tulemaan kuluneita ja vanhoja rautateitä myöten, joita
molemmat armeijat eri tilaisuuksissa sodan aikana olivat ahdistaneet.
Lokakuun keskivaiheilla he ottivat uuden omaisuutensa haltuunsa; ja
kaikki oli niin uutta ja herttaista Metta'lle ja pikku Lily'lle, ettei
mikään mukavuuksien puute olisi voinut himmentää heidän ihastustaan.
Balsami-ilma, uudet maisemat, se omituinen yksinäisyyden tunne, joka
aina on eteläisellä maa-elämällä, ja ennen kaikkia kauan poissa olleen
puolison ja isän läsnä-olo, kaikki yhtyivät tekemään heitä ylen
onnellisiksi.
Metta ratsasti miehensä kanssa kaikkialla ympäristössä, jonka outo
säännöttömyys päivä päivältä yhä enemmän miellytti heitä -- polkuja
myöten tiheäin metsäin halki, jossa maa oli peitetty syksyn lehdillä,
jotka olivat varisseet pikemmin kypsyydestänsä, kuin kylmyyden
vaikutuksesta; pienien talojen ja varallisten tilanhaltiain hovien
ohitse; kaalattaen hevosiansa jokien poikki tai yksinkertaisilla
lautoilla kulkien niitten yli; samalla kuin joka ihmisessä, jonka he
tapasivat, olipa hän ylhäistä tai alhaista säätyä tai mitä rotua
hyvänsä, oli jotakin Pohjassa syntyneelle ja kasvaneelle uutta ja
omituista.
Eräs kirje, jonka Metta kirjoitti sisarellensa vähäistä jälkeen heidän
tulonsa, osottaa nuoren vaimon tunteita: --
_Rakas Julia'ni_. -- Minä en tiedä, kuinka voisin paremmin
käyttää muutamia tunteja Kiitospäivästä, kuin kirjoittamalla
sinulle luvatun kirjeen uudesta kodistamme ja matkastamme tänne.
Sillä välin kuin sinä vapiset vilusta ja ehkä katselet jäätä ja
lunta, istun minä vähäisellä verandalla, jonka ylitse kiertelee
ruusupuu täynnänsä umpuja ja kukkia. On ollut vähäinen halla,
ja nuot uikopuolella ovat lakastuneet, mutta sisäpuoliset ovat
vielä yhtä tuoreet, kuin olisi vasta Kesäkuu. Aurinko paistaa
lämpimästi sisään ja jokaiseen esineesen on koskenut tuo hieno
utu, josta nuot harvat omituiset Pohjan syyspäivät, joita me
sanomme indianilaiseksi kesäksi, ovat erinomaiset. Sama hiljainen,
uneksivainen uupumus ja sama äärettömän etäisyyden tunto
ympäröitsee meitä.
Kaikki sekä ihmiset että esineet ovat uusia meille, se on Lily'lle
ja minulle. Comfort'in nelivuotinen sotamiehen-elämä totutti häntä
hyvin tämmöisiin näkyihin; ja, en epäile sitä, suuri osa huvistamme
tulee siitä, että hän on täällä selittämässä meille kaikkia näitä
ihmeitä.
Tuntui kauhean yksinäiseltä ja autiolta, kun ensin saavuimme tänne.
Sinä tiedät, että Comfort oli tullut ennen meitä ja päättänyt
kaupan sekä tehnyt muutamia valmistuksia tuloamme varten, se on,
hän oli palkannut jonkun tekemän näitä valmistuksia ja sitten
palannut meitä vastaanottamaan. Meidän oli hirmuista matkustaa
-- kovia aallokoita ja huonoja laivoja, kolkkoja seutuja ja
rautateitä, jotka näyttivät kaipaavan kaikkia, mitä olemme
oppineet pitämään semmoisten rakennusten pää-asiana. Kiskot
olivat kuluneet ja taittuneet, alushirret painuneet ja lahonneet;
ja tuon tuostakin näimme, kuinka joku ryöstölle lähtenyt joukkio
oli kuumentanut kiskoja ja kiertänyt ne puitten ympäri, ja niitten
sijaan oli pantu vanhoja ruosteisia, jotka olivat otetut jostakin
vähemmän tärkeästä radasta. Comfort sanoi luulleensa, että he
varsin pian ajaisivat junan "oikealle puolelle tietä" yksikseen
kulkemaan. Kaikkialla maassa näkyi sodan jälkiä -- linnoituksia,
multavarustuksia ja paalutuksia. Sota- ja sairasvaunuja ja muuleja
on levällään joka paikassa, ja näyttävät olevan ainoat jälellä
olevat kuljetus-neuvot. Konfederationi raukka lienee varmaan
ollut viimeisissä henki toreissansa, kun se antautui.
Matkamme viimeisinä kahtenatoista tuntina satoi -- satoi niinkuin
sinä et koskaan ole nähnyt satavan ja niinkuin, minun luullakseni,
ei koskaan voikaan sataa paitsi tässä ilman-alassa. Jos sanoisi,
että vettä rankasti tuli, antaisi sinulle vaan heikon käsityksen
siitä. Se ei piessyt eikä pyryttänyt: ei ollut vähintäkään
_myrskyä_ eikä mitään kiihtymyksen eli ponnistuksen tapaista
sen ohessa. Sitä vaan _kaatain_ tuli -- vakavasti, tyvenesti
ja keskeytymättä. Näytti siltä, kuin samea, raskas ilma olisi
suljettu johonkin läpitunkemattomaan pilvien teltaan ja täytetty
loppumattomalla vesijoukolla, joka oli juuri kylläksi sakeutunut,
että pääsi putoamaan. Ei kuulunut mitään rätinää, vaan ainoastaan
vanhojen vaunujemme vuotavalta katolta ainainen kohina putoavasta
vedestä, melkein niinkuin jostakin koskenkielestä sen painavassa
yksitoikkoisuudessa. Pahimmassa sateessa tulimme sydän-yönä
viimeiseen pysäyspaikkaan ennen Warrington'ia. Se on totta puhuen
sievä pikkuinen kaupunki, jossa on noin pari tuhatta asukasta;
mutta se oli pimeä, kuin katakombit, ja yhtä hiljainen, jollei
ota lukuun sadetta, joka lankesi, lankesi joka paikassa lakkaamatta.
Konduktööri sanoi, että siellä löytyi hyvä hotelli, jos voisimme
päästä sinne; mutta siellä ei ollut minkäänlaisia kulkuneuvoja
eikä mitään muuta valaistusta paitsi konduktöörin lyhty ja yksi
talikynttilä, joka liehuen paloi vähäisessä asemahuoneessa. Comfort
otti ulos kapineemme ja sai ne suurella vaivalla järjestetyksi
asemahuoneesen; ja väskyt ja rasiat kainalossa ja leukaan saakka
verhottuina sateen torjumiseksi (joka näytti tunkevan paraplyyn
lävitse, niinkuin se olisi halveksinut semmoista yritystä
syrjäyttää sitä suunnastaan) lähdimme hotelliin päin, konduktööri
lyhtyinensä oppaanamme. Semmoista kävelyä! Kun Comfort auttoi
minua ulos vaunuista, sanoi hän: "täällä on kauhean mutaista".
Hänen ei olisi tarvinnut sanoa sitä. Minä jo vaivuin, vaivuin
pehmeään, sitkeään liejuun. Gummikalossit eivät olleet miksikään
hyödyksi eikä myöskään nuot korkeat kengät, jotka olin pannut
jalkaani, että olisin oikein varustettu, tuli mitä tuli. Minä
rupesin pelkäämään juoksuhietaa, ja jos olisit nähnyt vaatteitani
seuraavana aamuna, et olisi sitä ihmetellyt. Onneksi oli pimeä
eikä kukaan voi koskaan muuta kuin arvata, mimmoinen sokaistu
seura me olimme sinä iltana.
Entäpä hotelli sitten; mutta minä en rasita sinua sillä! Lily
itki itsensä nukuksiin, ja minä olin vähällä tehdä samoin.
Seuraavana aamuna oli maa niin kirkas ja hymyilevä, kuin ei
vedenpaisumus olisikaan pari tuntia takaperin käynyt sen yli.
Comfort oli hyvin levoton päästäksensä Warrington'iin, ja me
olimme yhtä halukkaat jättämään tuota kauheata hotellia. Hän
hankki siis meille jonkunlaiset vaunut ja me lähdimme. Hän sanoi,
ettei hän ollenkaan epäillyt, että tavaramme jo olivat siellä,
koska ne olivat lähetetyt kolme viikkoa takaperin ja hän oli
sopinut erään miehen kanssa, että tämä veisi ne ulos kartanoon.
Emme ainakaan, sanoi hän, voi joutua pahempaan tilaan, kuin
olimme tuossa kurjassa hotellissa, jossa kohden minä täydellisesti
yhdyin häneen; mutta hän ei tietänyt, mitä kaikkia oli edessämme!
Warrington'iin on ainoastaan kuusi penikulmaa pysäyspaikasta;
mutta me olimme kaksi kuolettavaa tuntia matkalla, ennenkuin
pääsimme sinne niitten arkkujemme ja kofferttiemme kanssa, jotka
olimme ottaneet mukaamme. Ajatteleppas, kun melkein unettoman
yön ja seitsemänpäiväisen väsyttävän matkan perästä ajoimme kaksi
tuntia mudassa, joka oli melkein yhtä punaista, kuin veri, yhtä
sitkeätä, kuin piki, ja syvempää, kuin 'laskinluoti koskaan
ilmoitti', niin voit vähän arvata, mimmoisilla tunteilla minä
saavuin Warrington'iin. Kun astuimme käytävää ylöspäin noitten
isojen vanhojen tammien alla, jotka juuri kypsyivät vakavan ja
tasaisen ruskean värisiksi ja joitten välissä hickory-puitten
nähtiin matalimmasta korkeimpaan oksaan asti hohtavan kullassa,
ja näimme harmaitten oravien (joita ei entinen omistaja antanut
tappaa ja joita ei kukaan sen jälkeen ollut joutanut tappamaan)
leikkivän ja tuon ison tiilirakennuksen seisovan hiljaisessa
komeudessaan keskellä tätä teko-saloa, olisin voinut ilosta
suudella puita, oravia, halkeilevaa porttia, jopa mutaista maata
itseä. Se oli koti -- lepo. Comfort näki kyynelet silmissäni,
ensimäiset, jotka olin vuodattanut koko matkalla, ja sanoi hellästi:
-- 'No, no! Se on melkein ohitse nyt!' niinkuin minä olisin ollut
väsynyt lapsi.
Lily oli ihastuksissaan vanhan paikan kauneudesta, johon hänellä
todellakin oli hyvä syy; mutta minä olin väsynyt. Minä kaipasin
lepoa. Me ajoimme rakennuksen luo ja tapasimme sen tyhjänä --
autiona. Ovet olivat auki; vettä oli juossut eteisen poikki ja
kaikki oli niin surkean-näköistä, etten voinut muuta, kuin istua
maahan ja itkeä. Vähän etsittyänsä löysi Comfort sen miehen,
jonka oli määrä tehdä korjaukset ja viedä ulos tavaramme. Hän
sanoi, etteivät tavarat olleet vielä tulleet, ja arveli, ettei
ollut miksikään hyödyksi ryhtyä toimiin, ennenkuin ne tulivat.
Comfort lähetti vaunut, joilla olimme tulleet, takaisin noutamaan,
vähän ruokavaroja, muutamia keitto-astioita ja mitä muuta
välttämättömästi tarvitsimme. Musta vaimo löydettiin, joka saapui
paikalle ja niillä monella hyväntahtoisella kädellä, joita hän
pian käski avukseen, teki vanhan rakennuksen (tai ainakin yhden
huoneen siitä) oikein miellyttäväksi. Kapineemme ovat siitä
alkaen tulleet, vähä erältänsä, ja nyt olemme aivan järjestyksessä.
Comfort on ostanut minulle ratsuhevosen -- kauniskarvaisen ruskean
tamman; ja hänellä on vanha sota-ratsunsa Lollard, jonka hän,
jollakin tapaa aavistaen, että hän tulisi tänne, oli jättänyt
näille tienoille erään vanhan Jehu Brown nimisen miehen luo, joka,
sivumennen sanoen, on 'karakteeri'. Me ratsastamme siis hyvin
paljon. Tiet ovat niin huonot, että on vaikea liikkua muulla
lailla; ja on oikein hupaista päivällä tai yöllä ratsastaa
metsäpolkuja myöten ja pitkin kummallisesti koukertelevia
maanteitä.
Ihmiset täällä näyttävät sangen ystävällisiltä ja kohteliailta.
Useat gentlemanit ovat käyneet Comfort'ia katsomassa. He ovat
kaikki överstejä tai squirejä ja hyvin miellyttäviä, hupaisia
miehiä. Muutamat ladyt ovat käyneet minun luonani -- kuitenkin
aina puolisojensa kanssa; ja minusta näytti, kuin he eivät
tahtoisi olla niin suloisia käytöksessään ja niin sydämellisiä
vastaan-otossaan, kuin gentlemanit. Minä olen huomannut, ettei
kukaan heistä ole erittäin paljon pyytänyt meitä vuorostamme
käymään heillä. Comfort sanoo, ettei se ole ensinkään ihmeellistä,
vaan että meidän pikemmin tulisi kummastella ja olla iloisia
siitä, että he ollenkaan tulivat; enkä minä ymmärrä muuta, kuin
että hän on oikeassa.
Pari kolme maamiestä tuli tervehtimään Comfort'ia muutamia päiviä
tulomme jälkeen. He olivat kaikki 'mister'eita' eikä överstejä ja
'squirejä'. He sanoivat ölevansa Unionin miehiä, ja oli ihmeen
hauska kuulla, kun he omituisilla maakunnan-murteillansa juttelivat,
mitä oli tapahtunut heille sodassa.
Me ratsastimme perästäpäin tervehtimään yhtä heistä ja näimme,
että hän oli hyvin menestyvä maanviljeliä, jolla oli neljä tai
viisi sataa acre'a kelpo maata. Hän asui veistämättömistä puista
rakennetussa huoneessa, jossa kummallisella tavalla yksinkertaisuus
ja ylellisyys yhtyivät hänen ympärillänsä. Minusta tuntuu jollakin
tapaa, kuin tulisin pitämään tästä ihmisluokasta enemmän kuin
noista toisista; vaikka he ovat raakoja ja yksinkertaisia, näyttävät
he niin hyväsydämisiltä ja kunniallisilta.
Täksi päiväksi olemme kutsuneet opettajattaret Verdenton'in mustasta
koulusta päivällisille viettämään Kiitospäivää. Heitä on noin puoli
kymmentä -- kaikki Pohjoisvaltojen tyttöjä. Minä en ole nähnyt heitä;
mutta Comfort sanoo, että he ovat hyvin miellyttäviä ladyjä.
Tietysti heillä ei ole mitään muuta seura-yhteyttä, kuin muutamien
pohjoisvaltalaisten perheiden kanssa; ja Comfort on mennyt ottamaan
heitä ulos, huvittaaksensa heitä yhtä hyvin kuin meitä itseämmekin,
luulen minä. Sydämellisiä terveisiä kaikille!