Kolmaskymmeneskahdeksas luku.
Piispan ja isä Danin tultua soitettiin ruokakelloa ja menimme kaikki
aamiaiselle.
Aamiainen oli katettu uuteen ruokasaliin, joka nyt oli valmis ja ensi
kerran käytännössä.
Se oli pramea huone, monihaaraisilla, lattialla seisovilla
kynttiläjaloilla, suurilla peileillä ja kultapuitteisilla Lauluilla
koristeltu -- muistuttaen sitä salia, jota oli yritetty jäljitellä,
kuten ylen komeasti vaatetettu nainen muistuttaa hienosti vaatetettua
naista.
Isäni istui pöydän päässä, piispa, lady Margaret ja Bridget tätini
hänen oikealla ja minä, mieheni, kaunis Betsy ja herra Eastcliff
hänen vasemmalla sivullaan. Asianajajat ja holhooja istuivat
keskivälissä, isä Dan ja Nessy MacLeod pöydän alapäässä ja muut
vieraat, ystäviä ja naapureita suuri joukko, kirkasvärisiä kukkia
povellaan ja napinlävessä, istuvat heidän välissään.
Aamiaista syödessämme raivosi vihuri kaiken aikaa ulkona, ja
pöydässä istuvain ihmisten äänet hukkuivat monesti sen ulvontaan.
Joku -- Bridget täti se mahtoi taas olla -- huomautti, ettei minun
syntymäpäivästäni asti oltu sellaista päivää nähty ja että se oli
kuin "kohtalon sormi".
"Vaiti, vaimo!" sanoi isäni. "Me elämme kahdennellakymmenennellä
vuosisadalla. Kuka nyt enää uskoo vanhain akkain ihmeisiin?"
Isäni oli tavattoman kiihtynyt, ja kiihtyneenä ollessaan hän
tavallisesti käytti lapsuudenaikansa talonpoikaiskieltä. Toisinaan
hän mitään puhumatta käskevästi kohotellen silmäkulmiaan kuljetti
katseensa pitkin upeata huonettansa ja niitä ylhäisiä vieraita, jotka
siellä olivat saapuvilla, toisinaan hän kuiskaili Blackwaterista
tuotetuille tarjoilijoille olemaan vikkelämmät, toisinaan hän niin
kovaäänisesti, että kaikki muut äänet hiljenivät huoneessa, huuteli
pöydän eri paikoilla istuville tutuilleen ystävällisiä tervehdyksiä
ja kompasanoja.
Ei milloinkaan ennen oltu Ellanissa nähty niin eriskummaista
suurellisuuden ja maalaistapojen sekoitusta. Mieheni näytti
tarkastavan kaikkea osittain huvitettuna, osittain ylimielisen
pilkallisesti, ja useasti näin hänen monokkeli silmässään katseillaan
etsivän Eastcliff ystäväänsä, mutta tämä kallisteli usein suurta
konjakkikarahvia ja kilisteli kaikkein kanssa.
Olin nyt hyvin hermostunut, mutta teeskentelin kuitenkin iloisuutta,
vaikka sydämeni oli kylmä ja sairas. Muistan että minulla oli
erinomainen kyky kuulla yhtähaavaa miltei kaikki keskustelut pöydän
eri osissa ja että minä nauroin melkein kaikkien kanssa.
Kaunis Betsy, joka istui herra Eastcliffin vieressä, tiedusteli
häneltä, aikoiko hän tästä lähtien useammin kunnioittaa saartamme
käynneillään, kun hänen ystävänsä oli naimisissa täällä.
"Mutta Betsy kulta", sanoi mieheni, "kuka asuisi tässä Jumalan
hylkäämässä paikassa, ellei ole pakko?"
"Vai Jumalan hylkäämä paikka?" sanoi isäni. "Saattaa kyllä olla --
mutta niin käkikin sanoi syötyään ensin munat rastaan pesästä ja
jätettyään sen koreaan kuntoon."
Bridget tätini jutteli lady Margaretille äidistäni itkunsekaisella
äänellä ja sanoi luvanneensa hänen kuolinvuoteellaan pitää huolta
hänen lapsestaan, ja hän olikin tunnollisesti pitänyt sanansa, sillä
hän oli aina pitänyt minua enemmän esillä kuin omaa tytärtään, vaikka
olihan hänen armonsa myönnettävä, että Betsy oli kaunis tyttö, ja nyt
olisi varsin hankalaa löytää hänelle sopiva mies seudulla, kun lordi
Raa oli mennyt naimisiin.
"Niinpä niin, rouva MacLeod", sanoi mieheni vilkaisten merkitsevästi
ystäväänsä, "enpä usko täällä olevan montakaan, jotka voivat pitää
hevosia ja vaunuja."
"Totta kyllä", sanoi isäni, "mutta sitä runsaammin on niitä, jotka
voivat tehdä velkoja."
Aamiainen oli viimeinkin lopussa, ja viimeinen tarjoilija oli tuskin
poistunut, kun isäni nousi pystyyn puhetta pitämään.
"Ystävät kaikki", sanoi hän, "nuori pari aikoo vielä ennättää
iltapuolilaivalle."
"Tässä ilmassa?" sanoi joku, viitaten kattoikkunoihin, joiden takana
taivas vetäytyi mustiin pilviin.
"Turhia! Tuulenpuuska ja sadekuuro, ei muuta mitään, niinkuin jo
tytöllenikin tässä sanoin. Mutta vävypoikani lordi Raa" (äänekkäät
hyvähuudot, muutama naurahdus ja meluava pöydän takominen
nyrkeillä seurasivat näitä sanoja) "vävypoikani sanoo, että hänen
on oltava Lontoossa huomisaamuna, ja tänä aamuna tyttäreni on
vannonut tottelevaisuutta... Mitä nyt, monseignor? Eikö juuri
tottelevaisuutta? No jotain sentapaista sitten, niin että hänen on
lähdettävä miehensä kanssa. Niinpä siis täyttäkää lasinne reunoja
myöten ja juokaa morsiamen ja sulhasen malja."
Niin pian kuin kädestä käteen kulkevain karahvien helinä oli
tauonnut, isäni alkoi uudelleen puhua.
"Tämä on elämäni uljain päivä. Se on se päivä, jonka saavuttamiseksi
olen tehnyt työtä, orjaillut ja koonnut, ja nyt se viimeinkin on
koittanut."
Hyväksymisen huutoja kuului jälleen.
"Mitä sanoittekaan kirkossa, herra Curphy? Aika tuo koston
matkassaan. Niin tekee. Katsokaa minua."
Isäni työnsi peukalonsa liiviensä hiha-aukkoihin.
"Kaikki te tiedätte, kuka minä olen ja mitä syntyperää."
Mieheni pani monokkelin silmälleen ja katsahti ylös.
"Minä olen kotoisin Curraghin multamajasta, ei kovinkaan kaukaa
täältä. Isäni tap... mutta jääköön se nyt tässä sanomatta. Kun hän
jätti meidät, ei ollut laiskan penkillä istuminen, eipä vainkaan --
minut pantiin raatamaan maata, ja äiti kitki rikkaruohoja monelle
teistä isillenne, meinaan -- yhdeksän penceä päivässä kuivina päivinä
ja kuusi penceä muulla säällä. Kun minä olin pikkuinen pojan naskali,
kiroili minua muuan komeissa vaunuissa ajava herrasmies ja äidilleni
antoi ruoskaniskuja hänen... mutta olkoon sekin sanomatta. Siitä
päivin olen luullakseni potkaissut itseni aimo tavalla eteenpäin ja
tänä aamuna olen naittanut tyttäreni saaren ylhäisimpään sukuun."
Seurasi taas voimakkaita hyvähuutoja, mutta ne miltei hukkuivat
sateen ankaraan ropinaan kattoikkunoita vasten.
"Monseignor", huusi isäni paisuttaen äänensä yhä kovemmaksi, "mitä te
taas siellä Roomassa puhuitte Jumalan myllyistä?"
Jalokivistä säteilevää ristiänsä kopeloiden ja leppeästi myhäillen
piispa selitti isälleni, mitä sillä lauseparrella tarkoitettiin.
"Totta on, totta on. Jumalan myllyt jauhavat hitaasti, mutta
tavattoman pientä ne jauhavat. Yhdeksäntoista vuotta sitten
luulin olevani toiveitteni perillä yhtä varmasti kuin tänä aamuna
vuoteeltani, noustessani. Jos tämä tyttöni tässä olisi syntynyt
pojaksi, niin hän istuisi siinä missä hänen armonsa nyt istuu. Mutta
lopussa kiitos seisoo! Poikaa en tosin ole saanut, mutta olenhan
saanut vävypojan sensijaan, ja kun pojan poika syntyy, on hän oleva
rikkain mies, joka koskaan on Raa-linnassa kulkenut, ja koko Ellianin
kruunaamaton kuningas."
Näitä sanoja seurasi hyväksymisen myrsky, joka rajuilman pauhuun
sekaantuen yltyi korvia huumaavaksi meluksi.
"Nykyaikaan haastetaan niin paljon isistä ja lapsista -- että muka
tyttäret ovat riippumattomia olentoja ja sen semmoista. Mutta
osoittakaa minulle tytär, joka voisi tehdä enemmän omaksi hyväkseen
kuin minun tyttöni isä on tehnyt hänen hyväkseen. Hänellä on suuret
rikkaudet, hänen miehellään suuri nimi, ja mitäs muuta tässä sitten
enää kaivataan?"
"Ei niin mitään", huudettiin eri osista huonetta.
"Naapurit", sanoi isäni silmäillen ympärilleen tyytyväisesti
myhäillen, "ennenkuin juomme puheeni maljan, pyydän piispaa puhumaan
teille. Se on suuri mies, tää piispa, enkä Jumal'auta tiedä, mitä
tästä naimaliitosta olisi tullut, ellei hän olisi ollut sitä
hommaamassa."
Yhäti hymyillen ja jalokiviristiänsä sormeillen piispa alkoi puhua
tavallisella leppeällä ja sulavalla äänellään. Hän oli lujasti
vakuutettu siitä, että Kirkko oli tänä aamuna siunannut erittäin
onnellisen ja lupaavan liiton. Eriuskolaisten kesken solmittuja
avioliittoja vastaan voitanee kyllä muistutuksia tehdä, mutta Kirkko
ei ole koskaan kieltänyt niitä, kun olosuhteet ovat olleet edulliset,
ja hänen armonsa (näitä sanoja seurasi syvä kumarrus miehelleni) oli
käyttäytynyt perin jalomielisesti tässä suhteessa.
Mitä tulee nerokkaan ja tuiman isäntämme huomautukseen nykyajan
mielettömistä ja vaarallisista mielipiteistä isän ja tyttären
keskinäisistä suhteista, tahtoi hän huomauttaa, että miehen ja vaimon
keskinäisistä suhteista levitettiin vieläkin mielettömämpiä ja
vaarallisempia mielipiteitä.
Mutta jo kirkon varhaisimmilta ajoilta asti olivat nämä suhteet
hyvin tarkoin määritellyt. "Vaimot olkoot miehillensä alamaiset",
sanotaan epistolassa, joka luettiin tänä aamuna, ja samaa toistettiin
loppurukouksessakin, jossa käsketään vaimoa pysymään uskollisena
miehellensä ja olemaan rakastettava kuin Raakel, viisas kuin Rebekka
ja kuuliainen kuin Saara.
"Ihanata!" kuiskasi Bridget tätini lady Margaretille. "Sellainen minä
itse aina olin rakkaan everstin eläessä."
"Morsian ja sulhanen!" huusi isäni, ja kaikki nousivat pystyyn
meluten ja huutaen: "Lordi Raan terveydeksi! Lordi Raan terveydeksi!"
Puheiden kestäessä mieheni oli kaiken aikaa rauhatonna vääntelehtinyt
tuolillaan. Hän oli myös ahkerasti kallistanut viinikarahvia, niin
että kun hän nousi vastaamaan, hänen silmänsä olivat jotakuinkin
sumeat.
Venyvällä äänellään hän kiitti piispaa ja lausui, että päättäessään
naida minut, hän ei ollut koskaan ajatellut esiintuoda mitään esteitä
uskontoon nähden. Mitä tuli uudenaikaisiin mielipiteisiin miehen
ja naisen keskinäisestä suhteesta, ei hän arvellut luostarissa
kasvatetun nuoren tytön antavan hänelle paljonkaan luulla siinä
suhteessa.
"Eipä luulisi", huusi isäni. "Kyllä minä siitä vastaan."
"Niinpä siis kiitän teitä omasta ja perheeni puolesta", jatkoi
mieheni, "ja... Ah, niin, tietysti (tämä sanottiin lady Margaretille)
kiitän teitä myös vaimoni puolesta ja... ja niin ei sitten muuta
mitään."
Minua vilusti ja hävetti ja tunsin voivani pahoin. Verivirta
syöksähti kasvoilleni punaten ne hiusmartoon saakka.
Kaikissa näissä hääpuheissa ei oltu sanallakaan mainittu minua -- ei
puhuttu mitään siitä todellisesta minusta, jolla on elävä sielu ja
oikeus tulevan onnen vaatimuksiin. Kun mieheni kävi jälleen istumaan,
halusin itkeä, mutta käsittämättömän mielijohteen valtaamana
purskahdin sen sijasta väkinäiseen nauruun.
Äkkiä kuulin jonkun taas puhuvan. Se oli isä Dan. Hän oli aivan
huomaamatta noussut pystyyn paikaltaan pöydän alapäässä. Näin hänen
väljän nuttunsa, joka oli saumoista hyvin kulunut; näin hänen
pyöreät, hehkuvat kasvonsa; kuulin hänen lempeän irlantilaisen
äänensä väräjävän, josta päätin hänen olevan syvästi liikutetun; ja
silloin painui pääni alas, sillä tiesin, mitä oli tulossa.
Kolmaskymmeneskolmas luku.
"Herra O'Neill", sanoi isä Dan, "sallitaanko pitäjänpappinne puhua,
vaikkei hänelle ole pidetty puhetta?"
Isäni vastasi jotain, ja ruokasaliin tuli äkkiä syvä hiljaisuus. En
tiedä taukosiko myrsky tuokioksi vai oliko se vain kiihtyneitten
hermojeni kuvittelua, mutta minusta oli nyt aivan hiljaista.
"Paljon on puhuttu siitä avioliitosta, jota olemme tänä päivänä
täällä juhlineet, mutta minusta tuntuu, että jotain on unohtunut.
Mitä on avioliitto? Onko se jonkun sopimuskirjan päättäminen? Onko se
nimien merkitseminen kirkonkirjoihin? Onko se edes valan vaihtaminen
alttarin edessä? Ei! Avioliitto on pyhä liitto, jonka kaksi sielua
tekee keskenään, mies naisen kanssa ja nainen miehen kanssa,
kuuluakseen toisilleen ikuisesti, niin ettei mikään onnettomuus,
ei mikään elämän myrsky, ei mikään synti voi heitä erottaa. Tätä
merkitsee avioliitto, ja me olemme tänäpäivänä kutsuneet Jumalan ja
ihmiset todistamaan tämän pyhän siteen solmiamista."
Sydämeni jyskytti kovasti. Kohotin pääni ylös, ja silmäni säteilivät
luullakseni. Vilkaisin piispaan. Huomasin hänen kasvoistaan, että hän
oli kiukustunut.
"Herra O'Neill", huusi isä Dan korottaen vapisevan äänensä, "te
sanotte, että tyttärellänne on suuria rikkauksia ja hänen miehellään
suuri nimi, ja mitä muuta enää sitten kaivataan? Minä sanon, mitä lie
kaipaavat, sir. He kaipaavat rakkautta, rakkautta molemmin puolin,
jotta hyvyys ja onni voisi heitä seurata, ja jos heillä on se, on
heillä jotain, jota ei voi ostaa rikkaudella eikä korkealla arvolla."
Pääni oli taas painuksissa, mutta alta kulmain saatoin nähdä,
että koko seurue istui kuin lamauksissa. Mieheni vain liikahteli
tuolillaan, ja piispa hypisteli kultavitjojaan.
"Piispani", puhui isä Dan edelleen, "on lausunut meille, että
vaimon on alistuttava miehensä tahdon alaiseksi ja oltava hänen
silmissään rakastettava, viisas ja kuuliainen. Mutta eikö miehelläkin
kohdastansa ole vastaavia velvollisuuksia vaimoansa kohtaan? Eikö
sanota, että hänen on luovuttava hänen tähtensä kaikesta muusta ja
kaikista muista ja pitäydyttävä häneen ja pysyttävä hänessä ja heidän
pitää tulla yhdeksi lihaksi? Eikö kuulu niin jumalallinen käsky?"
Sydämeni löi niin kovasti, etten lähinnä seuraavia sanoja kuullut.
Kun jälleen saatoin kuulla, puhui isä Dan:
"Ajatelkaa, mitä avioliitto merkitsee naiselle -- nuorelle tytölle
varsinkin. Se merkitsee vanhojen siteiden katkeamista, uuden elämän
alkamista, matkaa tuntemattomaan maailmaan, josta ei enää voi palata.
Heikkoudessaan ja avuttomuudessaan hän on riippuvainen, ensin
isästään, sitten miehestään, ensin isän turvasta, sitten miehen. Mitä
hän sitten tuo miehelle, joka hänet nai? Itsensä, kaiken, mitä hän
on, kaiken, miksi hän saattaa tulla, miehen muodostettavaksi, miehen
turmeltavaksi, eikä hän milloinkaan, ei milloinkaan, ei milloinkaan
voi olla sama kenellekään muulle miehelle, koko elinaikanansa."
Hartaammin kuin koskaan ennen halusin nyt paeta pois huoneesta.
"Ystävät", huudahti isä Dan, "sulhasta emme tunne paljon tässä
seurakunnassa, mutta morsiamen tunnemme.
"Olemme tunteneet hänet koko hänen elämänsä ajan. Me tiedämme,
minkälainen hän on. Ainakin minä tiedän. Minäkin olen hänen isänsä.
Minä olin tässä talossa, kun hän syntyi. Minä kastoin hänet. Minä
otin hänet sen enkelin sylistä, joka hänet synnytti. Siispä hän on
minunkin lapseni. Jumala siunatkoon häntä..."
Hänen äänensä katkesi -- minä nyyhkytin -- vaikka hän puhui niin
äänekkäästi, saatoin tuskin kuulla häntä, saatoin tuskin nähdä häntä
-- tiedän vain, että hän oli kääntynyt meidän puoleemme ja kohotti
vapisevaa kättänsä miestäni, kohti.
"Hän on minunkin lapseni, sanon, ja nyt, kun hän jättää meidät,
nyt, kun te viette hänet pois meiltä, vannotan teitä, armollinen
herra, olemaan hänelle hyvä ja uskollinen, koskapa teidän kerran on
vastattava hänen sielustaan."
En tiedä, sanoiko hän vielä muutakin. Tästä hetkestä alkaen minä olin
kuuro ja sokea kaikelle. Olin kumminkin tietoinen siitä, että isä
Danin lakattua puhumasta salissa vallitsi kiusallinen äänettömyys.
Seurue tuntui olevan hämmästynyt, jopa hiukan harmistunutkin,
tullessaan näin odottamatta työnnetyksi liikuttavan kohtauksen
keskelle. Piispa näytti suuttuneelta, isäni nololta, ja mieheni,
joka yhä ahkerasti oli kallistellut konjakkilasia, mutisi jotain
"saarnasta".
Oli tarkoitettu, että herra Eastcliff puhuisi morsiustytöille, ja
kaunis Betsy kertoi minulle jälkeenpäin, että hän oli valmistanut
hyvin sukkelan puheen, mutta jokainen tunsi, ettei puheidenpidosta
enää voinut tulla mitään. Seurasi hetkinen noloa puhelua, ja sitten
isäni katsoi kelloa ja sanoi olevan ajan meidän lähteä, jos mielimme
ennättää laivalle, ja niin minut vietiin yläkertaan vaihtamaan pukua.
Palatessani alakertaan matkapuvussani soopelinnahat hartioillani,
oli koko seura koolla hallissa ja kaikki puhelivat yhtähaavaa, jotta
huone sorisi kuin vesi padassa.
Jokainen vuorostansa alkoi nyt minua hyvästellä. Nessy MacLeod
kuiskasi minulle salavihkaa, että isäni oli niin erinomainen mies.
Kaunis Betsy sopotti, että herra Eastcliff oli niin kaunis ja että
heillä oli niin samat harrastukset ja sama maku, että hän toivoi
minun pyytävän häntä Raa-linnassa käymään takaisin tullessani.
Bridget tätini, jota ympäröi joukko osanottavaisia naisia (niihin
lady Margaret luettuna, joka huomattavasti yritti olla ystävällinen)
pyyhkieli silmiänsä sanoen, että olin aina ollut hänen lemmikkinsä,
ja että hän oli uskollisesti täyttänyt velvollisuutensa minua kohtaan.
"Mary rakkaani", sanoi hän kohdatessaan minun katseeni. "Tässä minä
juuri kerron hänen armollensa, etten tiedä mitä tehdä, kun sinä olet
mennyt."
Mieheni oli myös siellä raskaassa päällysnutussa kaulus kohotettuna,
vastaanottaen seudun herroilta rohkaisevia ennustuksia uhkaavasta
laivamatkastamme.
Toinen autovaunuistamme saapui portaitten eteen, ja siinä lähti
mieheni palvelija tavaroitten kanssa ajamaan. Sitten suhahti
portaitten eteen toinen, ja nyt oli meidän lähtöaika. Suutelin
luullakseni kaikkia. Kaikki näyttivät itkevän -- kaikki paitsi minä
itse, sillä minun kyyneleeni olivat näihin aikoihin jo vuotaneet
tyhjiin.
Juuri kun olimme lähtemäisillämme ja Tommy toveri (joka näytti hyvin
oudolta lainatuissa mustissa pukineissaan) avasi meille oven, puhkesi
tuokion aikaa lamassa ollut myrsky uuteen vauhtiin ja ravisteli
pitkänä ulvovana vihurinpuuskana talon nurkkia.
Minä olin jättänyt hyvästi vanhukselle ja astuin portaita alas, kun
samassa muistin isä Danin. Siinä hän seisoi murheellisin katsein
pimeässä nurkassa oven luona haalistuneessa nutussaan, nähdäkseen
minusta viimeisen vilahduksen. Minua halutti kietoa käsivarteni hänen
kaulaansa, mutta tiesin että sitä katsottaisiin vääräksi, niinpä
polvistuin hänen eteensä ja suutelin hänen kättänsä, ja hän antoi
minulle siunauksensa.
Mieheni, joka odotti puhkuvan automobiilin luona, sanoi
kärsimättömästi:
"Tule, tule, Mary, älä pidätä minua sateessa."
Minä astuin vaunuihin, mieheni seurasi minua, läksimme liikkeelle ja
sisältä kuului jäähyväishuutoja ("Hyvästi!" "Onnellista matkaa!"),
jotka tuuli kantoi korviimme tukahutettuina kirkumisina.
Ajotien kulmauksessa kääntyessämme jokin pakotti minut katsahtamaan
taakseni äitini ikkunaan -- ja muistin ensimäisen lähtöni kouluun.
Seuraavalla hetkellä ajoimme sillan yli -- ja Martin Conrad ja
William Rufus muistuivat mieleen.
Siinä samassa jo olimme isolla ajotiellä.
Kolmaskymmenesneljäs luku.
"Jumalan kiitos, että siitä on päästy", virkkoi mieheni. Sitten
hän puolittain anteeksi pyytäen lisäsi: "Etpä sinäkään, kultaseni,
näyttänyt pitävän sitä erittäin hauskana."
Kylän suussa seisoi joukko miehiä kunnialaukauksia ampumassa; heidän
keskellään näkyi tyttöparvi, joka levitteli köyttä tien poikki;
talojen ikkunoista, tankoihin kiinnitettyinä, riippui pieniä,
sateen liottamia ja myrskyn pieksemiä lippuja; siellä täällä näkyi
muutamia porstuassa tuulen suojaa etsiviä naisia saalit hartioillaan
katsomassa kulkuamme.
Mieheni oli tuskastunut näihin yksinkertaisiin maalaistapoihin.
Kerran tai pari hän laski alas vaunumme ikkunan ja heitti ulos
kourallisen hopearahoja jouduttaen samassa ajajaa kiirehtimään.
Niin pian kuin olimme kylän sivuuttaneet, heittäytyi hän taaksepäin
istuinnojaa vasten sanoen:
"Taivas kuinka minua nukuttaa! Eikä ihmekään! Myöhään maata ja
aikaisin taas tänä aamuna pystyssä."
Tuokion kuluttua hän alkoi haukotella, ja siinä samassa hänen
silmänsäkin painuivat umpeen.
Hän oli nukkuessaan surkean, melkeinpä ruman näköinen. Hänen poskensa
pullistuivat ja vajosivat sisään; hänen huulensa olivat raollaan, hän
hengitti raskaasti, toisinaan aukoen suutaan kuin vedestä nostettu
toutain.
En voinut kääntää silmiäni hänen kasvoistaan, jotka minusta nyt
olivat suoranaisesti vastenmieliset, kun eivät silmät olleet niitä
pelastamassa. Minä tunsin olevani hirveän nöyryytetty. Persoonallinen
ylpeytenikin oli haavoitettu. Muistin isä Danin sanat, että mies ja
vaimo ovat yksi liha, ja sanelin itselleni, että tämä siis oli se,
jolle minä kuuluin -- joka kuului minulle -- tämä! Sitten rupesin
soimaamaan ja nuhtelemaan itseäni, mutta voidakseni sitä tehdä minun
oli käännettävä katseeni muualle.
Tiemme Blackwateriin kulki vuoriharjanteen poikki, joka oli pahasti
alttiina lounaistuulelle. Raju sadevirta huuhtoi autovaunujamme
pirskuttaen vettä sisään katon liitoksista. Nukkujankin kasvoille
pirahteli jonkunverran pisaroita, ja hän heräsi säpsähtäen.
"Kirott--"
Hän pysähtyi kesken ikäänkuin pahasta teosta tavattuna ja alkoi
pyydellä anteeksi.
"Olinko nukuksissa? Taisin olla. Tyhmää todella, eikö niin? Suo
anteeksi."
Hän räpäytti silmiään selvittääkseen ne unesta, silmäili minua
tuokion aikaa äänetönnä ja virkkoi sitten hymyillen tavalla, joka
puistatti minua:
"Siis me kaksi olemme nyt mies ja vaimo, kultaseni?" Minä en
vastannut mitään, ja yhä kiinteästi minua tarkastaen hän lisäsi:
"No niin, olisipa pahempaakin voinut tapahtua -- vai mitä _sinä_
arvelet?"
En vieläkään vastannut mitään, tunsin häpeätä, melkeinpä inhoa.
Sitten hän alkoi lausua kohteliaisuuksia ulkomuodostani.
"Tiedätkö, että olet viehättävä, kultaseni, todella viehättävä."
Minua iljetti ja puistatti. Ehkäpä siksi, että vaistomaisesti tunsin
hänen lausuneen samat sanat ennenkin muille naisille. Käänsin taas
katseeni sivulle.
"Älä, kultaseni, käänny pois. Näytä minulle nuo suuret, mustat
silmäsi. Ihailen mustia silmiä. Ne läpäisevät minua katseillaan kuin
näverit."
Puhuessaan hän kumartui eteenpäin ja veti minut luokseen. Minä olin
peljästynyt ja työnsin hänet pois.
"Mitä nyt?" sanoi hän näyttäen hämmästyneeltä.
Mutta samassa hän nauroi, ja sellaisen miehen äänellä, joka on ollut
paljon naisten kassa tekemisissä ja tietää miten heitä on kohdeltava,
hän virkkoi:
"Kaipaa mielistelemistä, niinkö? Sitä ne lapsukaiset kaikki tekevät."
Näin sanoen hän likisti minua lähemmäksi itseään, pidellen
käsivarttaan vyötäisilläni, mutta toistamiseen peräydyin hänestä ja
työnsin hänet voimakkaasti pois.
Hänen kasvonsa synkkenivät hetkeksi, mutta kirkastuivat samassa taas.
"Vai niin", sanoi hän, "kyllä ymmärrän. Loukkaantunut, vai mitä?
Rankaisee minua, kun olen ollut niin huomaamaton häntä kohtaan? No
niin, siinä hän, pikku raukka, kyllä on oikeassa! Mutta älä ole
milläsikään. Sinä olet erinomaisen sievä pikku vaimo, kultaseni, ja
jos olen sinua laiminlyönyt, niin aion korvata sen lempiviikkojen
aikana. Tule siis, pikku tyttö, olkaamme ystäviä."
Hän tarttui uudelleen kiinni minuun ja yritti suudella minua painaen
samassa kätensä povelleni, mutta minä väistin kiertämällä pääni
syrjään.
"Oi! Oi! Olenko loukannut hänen häveliäisyyttään, olenko?" sanoi hän
nauraen miehen tavalla, joka oli varma itsestänsä ja minusta. "Mutta
pikku nunnani kyllä pian siitä toipuu. Saammepa nähdä! Saammepa
nähdä!"
Värisin kauhusta, joka oli minulle aivan uutta. Tähän asti
ajatellessani naimisiinmenoa lordi Raan kanssa oli minua huolettanut
rakkauden puute suhteessamme, ja sitä mitä tarkoitin rakkaudella --
miehen ja vaimon keskinäisellä rakkaudella -- arvelin samanlaiseksi
tunteeksi, joka minussa oli arvoisaa äitiä kohtaan, vain ylevämmäksi,
syvemmäksi ja henkisemmäksi sen kautta, että toinen oli mies, toinen
nainen.
Mutta tämä oli aivan toista. Avioliitossa en ollut löytänyt, mitä
olin odottanut, mutta jotain muuta siinä nähtävästi olin löytävä,
sillä ei ollut epäilystä siitä, mitä mieheni tarkoitti, katsellessaan
minua intohimoisilla silmillään ja sanoessaan: "Saammepa nähdä!
Saammepa nähdä!"
Älysin mikä minua odotti, ja pelon valtaamana rupesin toivomaan,
että tapahtuisi jotain minun pelastuksekseni. Olin niin säikähtynyt,
että olisin paennut vaunuista, jos se vain olisi käynyt päinsä.
Ainoa toivoni oli, että myöhästyisimme laivasta tai että myrsky
estäisi sen lähtemästä matkalle. Mitä hyötyä minulla olisi ollut
tästä vuorokauden viivytyksestä (kuvailin voivani palata kotiin sinä
aikana), en tietänyt. Mutta siitä huolimatta rupesin kuumeellisen
hartaasti pitämään silmällä pilviä.
Ne olivat entistä uhkaavammat -- vyöryen lounaasta suunnattoman
suurina, mustina möhkäleinä ja verhoten vuoret ja laaksot
pimeyteensä. Se oli hirvittävää, mutta ei niin hirvittävää kuin se
asia, joka oli mielessäni. Pelkäsin myrskyä, mutta olin sittenkin
hyvilläni, julman hyvilläni siitä.
Mieheni, joka yrmeän vastustukseni jälkeen oli jälleen vajonnut
omaan kolkkaansa, oli hyvin vihainen. Hän puheli taas "Jumalan
hylkäämästä saarestamme" ja kuinka mieletöntä oli asua siinä, sanoi,
että ylimenomme tulisi joka tapauksessa kestämään kauan ja että ehkä
tulisimme myöhään Lontooseen. --
"Se olisi hiton harmillista. Erikoiset syyt pakottavat minua olemaan
siellä huomenaamulla", sanoi hän.
Eräässä tien äkkikäänteessä tuuli iski autoomme kuin näkymättömällä
siivellä. Toinen ikkunoista särkyi, ja estääkseen sadetta valelemasta
meitä, täytyi mieheni pidellä tyynyä aukon edessä.
Hänen huomionsa oli kiintynyt tähän toimeen, kunnes ajaa karahutimme
Blackwateriin, ja silloin hän päästi tyynyn käsistään ja kurkisti
ulos, nähdäkseen vilauksen merestä.
Lahti oli hirvittävissä kuohuissa. Sydämeni vavahti sen nähdessäni.
Mieheni kirosi.
Me ajoimme vahvalle, liottuneelle ja alastomalle kivisillalle.
Mieheni palvelija tuli vedenpitävässä päällystakissa vaunujen luo ja
huusi suojapuolelta tuulen läpi:
"Kapteeni ei tahdo lähteä matkaan tänään, armollinen herra.
Rantatuuli. Sanoo, ettei voi päästä turvallisesti satamasta ulos."
Mieheni kiroili rajusti. Siihen aikaan olin tottumaton kirouksiin
ja ne sattuivat minuun kuin ruoskaniskut, mutta yhtäkaikki sykähti
valtasuoneni iloisesti.
"Paha onni, teidän armonne, vain yksi keino suoriutua pulasta", huusi
palvelija.
"Mikä sitten?" murahti mieheni.
"Pitää jäädä Blackwateriin yöksi, toivossa että ilma korjaantuu
huomisaamuksi."
Sen varalta hän oli jo tilannut meille huoneet ravintolasta.
Mieleni masentui, ja odotin mieheni vastausta jäykistyneenä.
"Hyvä on, Hobson. Kun täytyy, niin täytyy", vastasi hän.
Halusin puhua, mutta en tietänyt mitä sanoa.
Neljännestuntia myöhemmin pysähdyimme ravintolan edustalle, missä
omistaja tarjoilijain ja johtajattaren ympäröimänä vastaanotti meidät
jotakuinkin merkitsevästi hymyillen.
Kolmaskymmenesviides luku.
Ruvetessani kirjoittamaan, päätin kertoa totuuden ja koko totuuden.
Mutta nyt huomaan, että totuus vaatii minua samoamaan muutamille
inhimillisten kokemusten pyhimmille aloille. Tällä hetkellä tunnen
olevani naisen elämän pyhäkön kynnyksellä ja kyselen itseltäni, onko
tarpeellista ja välttämätöntä astua sen sisään.
Olen tullut siihen päätökseen, että se on tarpeellista ja
välttämätöntä -- tarpeellista kertomukseni jatkoon nähden,
välttämätöntä kirjoitukseni tarkoituksen tähden.
Neljä kertaa olen jo kirjoittanut jatkoa tähän. Ensimäisessä
kirjoituksessa huomasin sanoneeni liian paljon. Toisessa olin
sanonut liian vähän. Kolmannessa olin piirtänyt itsestäni kuvan,
joka sekä hämmästytti että inhotti minua, enkä voinut uskoa sitä
todenmukaiseksi. Neljännessä näin sydämen vavistuksella, ettei
kuva ollut ainoastaan todenmukainen, vaan että se oli liiankin
todenmukainen. Nyt yritän jälleen.
Minä astuin meille tilattuihin huoneisiin, pelon, melkeinpä häpeän
tunteilla. Minun mielenliikutuksellani ei ollut minkäänlaista
yhteyttä sen lämpimän tunnevirtauksen kanssa, joka naisen valtaa, kun
hän tapaa itsensä rakastamansa miehen kanssa ensimäisen kerran kahden
kesken pienessä huoneessa, joka sisältää kaikki, mikä hänelle jotain
merkitsee tässä maailmassa. Olin kuin nuori tyttö, joka kynttilä
kädessään vaeltaa tyhjän talon pimeillä käytävillä yöaikaan ja äkkiä
näkee vieraat kasvot edessään. Minä olin kynttilää kantava nuori
tyttö, vieraat kasvot olivat mieheni.
Meillä oli kolme huonetta, jotka kaikki olivat yhteydessä
keskenään, keskellä pieni sali ja kummallakin puolella makuuhuone.
Oikeanpuoleinen makuuhuone oli iso ja siinä oli hyvin tilava sänky
katoksineen ja irtonaisine takalautoineen. Vasemmalla puolella
oleva huone oli pieni ja siinä oli yksinkertainen rautasänky, joka
oli nähtävästi tarkoitettu kamarineidille. Minulla ei vielä ollut
mitään kamarineitiä, sillä oli määrätty, että palkkaisin itselleni
ranskalaisen tytön Lontoossa.
Melkein heti saliin tultuamme, mieheni, joka ei ollut vielä toipunut
pettymyksestään, jätti minut mennäkseen alakertaan. Hän murahti
jotain Lontooseen lähetettävistä sähkösanomista ja Hobsonille
annettavista määräyksistä.
Riisumatta päällysvaatteita yltäni astuin ikkunan luo, joka oli
suolaisen merivesiräiskeen kuorettama. Ravintola oli rakennettu
kallioiselle kielekkeelle sataman yläpuolelle, ja laivasiltaa
pieksevän meren pauhina kuului tänne huumaavana.
Minä olin niin hermostunut, niin hätäinen ja epämääräisen pelon
vallassa, että tuskin näin tai kuulin mitään. Kantajat toivat
matka-arkkumme ylös ja kysyivät, minne ne olivat laskettavat,
mutta en tiedä mitä heille vastasin, vaikka huomasin, että kaikki
-- mieheni tavarat niin hyvin kuin omani -- vietiin suureen
makuuhuoneeseen. Palvelustyttö kysyi, tuliko hänen sytyttää tulta
uuniin, ja vastasin "kyllä... ei... kyllä" ja äkkiä kuulin
takkatulen rätisevän.
Hetken kuluttua mieheni palasi ja oli nyt paremmalla päällä.
"Hiton harmillista, multa ei auta muu kuin tyytyä kohtaloonsa."
Hän nauroi tätä sanoessaan ja tullen likemmäksi ja katsellen minua
intohimoisesti ja samassa ylpeästi hymyillen, hän kuiskasi:
"Enpä luule, että aika käy meille pitkäksi ennen huomisaamua. Mitä
sinä arvelet, pikku kaunokaiseni?"
Ääni enemmän kuin kysymys pani sydämeni tykyttämään, ja tunsin
kasvojeni kuumenevan.
"Yhä päällysvaatteissa?" sanoi hän. "Tulehan, minä autan sinua."
Minä vedin hattuneulat päästäni ja riisuin hattuni. Samassa mieheni
riisui kappani ja turkikseni, ja sitä tehdessään hän kietoi
käsivartensa vyötäisilleni ja likisti minua lujasti rintaansa vasten.
Minua pöyristytti. Koetin sitä hillitä, mutta turhaan. Mieheni nauroi
jälleen sanoen:
"Eikö pikkunen ole vieläkään voittanut sitä? Se johtuu kai siitä,
ettet ole vielä minuun tottunut."
Yhä nauraen hän veti minut vieläkin lähemmäksi itseään, ja pistäen
toisen kätensä leukani alle, hän suuteli minua suulle.
Olisi vaikeata ja kenties naurettavaakin kuvailla, miten
vastenmielisesti mieheni ensimäinen suudelma vaikutti minuun. Suuni
tuntui kuivalta ja minut valtasi kova inho, ja ennenkuin olin oikein
selvilläkään siitä mitä tein, olin kohottanut molemmat käteni ylös
työntääkseni hänet pois.
"No, no, tämä menee jo liian pitkälle", sanoi hän puolittain
leikillisesti, puolittain totisesti. "Automobiilissa se vielä kävi
laatuun, mutta täällä, omissa huoneissasi, katsos..."
Hän keskeytti lauseensa nauraen uudelleen ja virkkoi että jos
häveliäisyyteni tiesi sitä, ettei kukaan muu tätä ennen ollut minua
suudellut, teki se minut kahta viehättävämmäksi.
Olin hämilläni ja se minua hiukan hävetti, niinpä jätin mieheni ja
astuin toiselle puolelle huonetta, missä kävin istumaan takkatulen
ääreen. Hän seurasi minua katseillaan hymyillen tavalla, joka sai
minut vapisemaan. Sitten hän astui tuolini taakse, laski käsivartensa
olkapäilleni ja suuteli minua niskaan.
Väristys puistatti ruumistani. Minusta tuntui, kuin olisi minulle
tapahtunut jotain sopimatonta. Mieheni näytti siltä, kuin olisi häntä
haluttanut nauraa täyttä kurkkua. Hänen katseensa oli ylpeä ja julkea
ja sen ohessa intohimoinen kuten ihmisen, joka ei ole hetkeäkään
ajatellut vastarintaa mahdolliseksi.
"No, tämäpä on hassunkurista", sanoi hän. "Mutta pianhan nähdään!
Pianhan nähdään!"
Tarjoilija tuli sisään käskyjä saamaan, ja vaikka oli hyvin aikaista,
tilasi mieheni heti päivällisen. Sydämeni palpahti vilkkaasti, sillä
iloitsin ajatellessani huojennusta, jonka toisten ihmisten läsnäolo
tuottaisi minulle.
Sillä aikaa kun pöytää katettiin, jutteli mieheni päivän
tapahtumista. Hän kysyi, kuka se "nukkavieru vanha pappi" oli, joka
oli pitänyt meille "saarnan" hääaamiaisilla -- hän oli nähtävästi
unohtanut nähneensä isä Danin ennen.
Minä sanoin, että "nukkavieru vanha pappi" oli isä Dan ja että hän,
jos kukaan, oli pyhimys.
"Vai pyhimys?" virkkoi mieheni. "Toivoisin ettei pyhimys sentään
merkitsisi samaa kuin tyhmeliini."
Sitten hän alkoi minulle kehittää omia mielipiteitään "pyhästä
aviosäädystä". Siitä, että ihmisiä, joiden tulisi elää erillään,
pakotetaan pysymään yhdessä, aiheutuu paljon enemmän kurjuutta ja
luonteenturmelusta kuin tusinasta aivan luonnollisia aviorikoksia,
joita miehen on toisinaan korjattava naimisella, ellei tahdo käydä
viettelijästä ja konnasta.
En tiedä, älysikö mieheni, miten pohjaltaan raaka oli tällainen puhe
nuorelle tytölle, joka vast'ikään oli tullut hänen vaimokseen. Enpä
luule hänen olleen tietoinen siitä, että hän paljasti itsensä minulle
joka sanalla, minkä hän lausui muuttaen alkavan vastenmielisyyteni
häntä kohtaan kauhuksi.
Kämmeneni kävivät kosteiksi, ja yhä uudelleen minun oli kuivattava ne
nenäliinallani. En ollut koskaan ollut niin säikähtynyt ja peloissani
kuin nyt, mutta siitä huolimatta koetin hillitä itseäni, kun kävimme
ruokapöytään istumaan. Osittain palvelijain tähden, osittain syystä,
että pidin itseäni vastuunalaisena miestäni kohtaan tuntemastani
kammosta, keksin jotain sanottavaa, vaikka ääneni vapisi.
Mieheni söi himokkaasti ja joi aika tavalla. Kerran tai pari, kun
hän itsepintaisesti vaati minua ottamaan samppanjaa, kilistin hänen
kanssaan. Pakotinpa itseni joskus nauramaankin, vaikka pelkoni ja
inhoni kasvoi hetki hetkeltä.
Tästä rohkaistuneena hän uudisti hyväilyjään jo ennenkuin
tarjoilijat olivat huoneesta lähteneet, ja kun he olivat poistuneet
saatuaan määräyksen pysyä poissa, kunnes soitettaisiin, ja ovi oli
sulkeutunut, kiersi hän valot sammuksiin, työnsi sohvan uunin eteen,
asetti minut siihen istumaan ja kävi itse istumaan viereeni jatkamaan
armasteluaan.
"Kuinka kaino pikku nunnani nyt jaksaa?" sanoi hän. "Peloissaan,
niinkö? Kaikki ne ensin ovat peloissaan, ne lapsukaiset!"
Tunsin nenässäni hajua likööristä, jota hän oli juonut. Takkatulen
valossa saatoin nähdä hänen ulkonevan etuhampaansa (osaksi viiksien
peittämänä), joka oli herättänyt huomiotani nähdessäni hänet
ensimäisen kerran, ja hänen käsissään ja ranteissaan kasvavat
pehmeät, mustat ihountuvat. Ja ennen kaikkea olin tuntevinani toisten
naisten henkäystä hänen ympärillään -- kevytmielisten naisten,
huonojen naisten -- ja pelkooni ja inhooni sekaantui nyt jonkinlaista
ruumiillista kammoa.
Kotvan aikaa ponnistelin tätä tunnetta vastaan, mutta kun hän alkoi
syleillä minua ja lausua minulle helliä nimityksiä, valittaen
kylmäkiskoisuuttani, kieltäen minua pelkäämästä, ja muistuttaen, että
kuuluin nyt hänelle, ja että minun oli tehtävä mitä hän tahtoi, kävin
hervottomaksi, vapisin päästä kantapäähän ja yritin nousta pystyyn.
"Antakaa minun mennä", sanoin.
"Joutavia", nauroi hän pidellen minua paikallani. "Sinä hurmaava
pikku nainen! Sinä vain kiusaat minua. Kuinka nuo viehättävät pikku
naiset rakastavat kiusaamista."
Hänen silmäteränsä kiiluivat. Suljin silmäni, etten näkisi hänen
katsettaan. Seuraavalla hetkellä tunsin hänen kätensä sivelevän
ruumistani ja vihasta raivostuneena tempasin itseni vapaaksi hänen
sylistään ja ponnahdin pystyyn.
Kun olin saavuttanut mielenmalttini, tapasin itseni katselemassa
ikkunasta ulos, ja mieheni, joka seisoi takanani, virkkoi
vihastuneena ja harmistuneena:
"Mikä sinua vaivaa? En käsitä. Mitä minä olen tehnyt? Hyvä Jumala,
mehän olemme mies ja vaimo, vai kuinka?"
Minä en vastannut. Sydämeni, joka äsken jyskytti vihasta, oli
nyt kylmä kauhusta. Inhimilliselle olennolle luonnollista
häveliäisyyttäni oli solvaistu, naisellista arvokkaisuuttani oli
loukattu.
Oli jo pimeä. Kasvot ikkunaa vasten painettuina en voinut nähdä
mitään. Sade pieksi ikkunoita. Meri hyrskyi kallioita vasten. Halusin
paeta, mutta tunsin olevani vangittu -- henkisesti ja ruumiillisesti
vangittu.
Mieheni oli sytyttänyt paperossin ja asteli edestakaisin lattiata
pitkin, nähtävästi punniten asioita mielessään. Hetken kuluttua hän
lähestyi minua, laski kätensä olkapäälleni ja sanoi:
"Kyllä käsitän, miten on laita. Sinä olet väsyksissä; eikä ihmekään.
Sinulla on ollut pitkä ja uuvuttava päivä. Parasta on panna maata.
Meidän on oltava aikaisin ylhäällä."
Iloisena siitä, että pääsin hänen läsnäolostaan, sallin hänen
taluttaa itseni isoon makuuhuoneeseen. Kun astuin kynnyksen yli,
käski hän minun riisuutumaan ja menemään maata, ja sen jälkeen hän
virkkoi jotain odottamisesta. Sitten hän sulki hiljaa oven ja minä
olin yksin.
Kolmaskymmeneskuudes luku.
Makuuhuoneessa paloi takkatuli, ja kävin istumaan sen eteen. Monet
voimat taistelivat sisässäni. Koetin ohjata ajatuksiani, mutta
huomasin sen vaikeaksi.
Kului hetki. Mieheni palvelija tuli sisään kuulumattomin askelin
kuten tavallisesti sellaiset henkilöt, avasi matkalaukuista yhden
ja pani isäntänsä kammat ja harjat yöpöydälle ja hänen yöpaitansa
vuoteelle. Ravintolan palvelijaneiti seurasi häntä, ja ottaen omat
yövaatteeni matka-arkkuni päällimmäisestä osastosta, hän levitti ne
mieheni tavarain viereen.
"Hyvää yötä, armollinen rouva", sanoivat he matalalla, äänellä
astuessaan varpaillaan ulos huoneesta.
Tuskin kuulin, mitä he sanoivat. Äsken lamassa, olleet ajatukseni
työskentelivät nyt salaman nopeudella. Nyt kun olin pakotettu
ensimäisen kerran kohtaamaan silmästä silmään yhtä naisen elämän
suurinta tapahtumaa, kyselin itseltäni, miksi en ollut ennen ottanut
sitä lukuun laskelmissani.
En ollut edes ajatellut sitä. Koko sieluni oli ollut niin tykkänään
yhden ainoan henkisen tosiasian painostamana -- sen, etten rakastanut
miestäni, ettei mieheni rakastanut minua -- etten ollut milloinkaan,
en edes omissa mietteissäni selvästi kosketellut sitä ruumiillista
toimitusta, joka on aviosäädyn ensimäinen ehto, eikä kukaan ollut
siitä minulle maininnut, ei edes viitannut siihen.
En voinut puolustautua sillä, etten tietänyt tällaista ehtoa
olevan. Olin nuori, mutta en lapsi. Olin kasvatettu luostarissa,
mutta luostari ei ole mikään lastenkamari. Miksi en siis ollut sitä
ajatellut?
Istuessani tulen ääressä näissä kolkoissa mietteissä, olin niin kovan
pelon vallassa, että saatoin seurata mieheni liikkeitä läheisessä
huoneessa. Milloin kuulin hänen lasinsa kilahtavan karahvia
vastaan, milloin tunsin hänen paperossistaan lähtevän savun hajun.
Tuontuostakin hän tuli ovelle ja puhutteli minua kuiskaavalla äänellä
kysyen, olinko jo vuoteessa.
"Älä viivyttele kauan, pikku tyttö."
Minua puistatti, mutta en vastannut.
Lopulta hän koputti hiljaa ovelle ja sanoi tulevansa sisään. Istuin
vielä takan ääressä kyyristyneenä, kun hän seisahtui taakseni.
"Ei vieläkään vuoteessa?" virkkoi hän. "Silloin minun täytyy riisua
sinut."
Ennenkuin saatoin sitä estää, oli hän nostanut minut syliinsä,
vetänyt minut polvelleen ja alkoi nauraen vetää neuloja tukastani
puhutellen minua mauttomilla hyväilysanoilla ja kehoittaen minua
olemaan alallani ja ponnistelematta vastaan.
Mutta jo seuraavassa tuokiossa olin salissa, missä olin kiertänyt
tulet palamaan, ja mieheni, intohimosta vääntynein kasvoin, tuijotti
minua leimuavin silmin.
"Mitä tämä tietää?" sanoi hän. "Minä olen miehesi, enkö ole? Sinä
olet vaimoni, etkö ole? Minkävuoksi menit naimisiin? Hyvä Jumala,
onko mahdollista, ettet tiedä mitään avioliiton ehdoista? Siinä se
on seuraus luostarikasvatuksesta. Mutta onko isäsi sallinut sinun
mennä naimisiin ilman...? Entä tätisi -- mitä Herran nimessä se vaimo
sitten on tehnyt?"
Minä astuin huoneen poikki pienempää makuuhuonetta kohti, mutta
mieheni asettui eteeni.
"Älä ole hupsu", sanoi hän tarttuen ranteisiini. "Ajattele
palvelijoita. Ajattele mitä he sanovat. Ajattele mitä koko saaressa
sanottaisiin. Tahdotko tehdä meidät kummankin naurunalaisiksi?"
Minä palasin ja kävin istumaan pöydän luo. Mieheni sytytti toisen
paperossin. Hermostuneesti karistaen tuhkaa sen päästä vasemman
kätensä etusormella ja puhuen nopeasti kuin olisivat sanat polttaneet
hänen huuliaan, hän sanoi minun erehtyvän, jos otaksuin hänen
haluavan moista kohtausta. Erehdyin siinäkin, jos luulin hänen
ensinkään toivoneen avioliittoamme. Jotain aivan muuta olisi ehkä
tapahtunut, jos hänen olisi suotu noudattaa omaa mielitekoansa.
Olipa hän tehnyt uhrauksiakin naidessaan minut. Kenties en ollut
sitä miettinyt, mutta otaksuinko, että hänen säätyisensä mies halusi
appi-isäkseen sellaista miestä kuin oli isäni? Entä tätini ja
serkkuni -- huh!
Ja vielä piispakin! Eikö se merkinnyt mitään, että miestä oli
pakotettu suostumaan kaikkiin noihin naurettaviin säädöksiin? Lapset
katolisiksi kasvatettavat! Olla vaimoonsa vaikuttamatta! Vieläpä
itsekin kallistaa korvansa kaikille kirkon hassutuksille ja ilveille!
Eikä siitä vielä oltu päästy. Tuo nukkavieru vanha "pyhimys" oli
nähtävästi rippi-isäni. Kuka järki-ihminen sallisi toisen miehen
tulla vaimonsa ja itsensä väliin tietämään kaikki, mitä mies teki ja
sanoi.
Sydäntäni kivisti kuunnellessani tätä puhetta. Nähtävästi oli
tarkoitus todistaa, että jos minun oli sallittu mennä naimisiin
ilmaisematta minulle avioliiton ensimäisistä ehdoista, niin oli
miehelleni tehty törkeätä ja häpeällistä vääryyttä.
Inhoni häntä kohtaan oli tukahuttaa minut. Oli hirvittävän
nöyryyttävää ja häpäisevää katsella avioliittoa mieheni
katsantokannalta, ja muistaessani olevani sidottu mieheen, joka puhui
tällä tavalla, ja että hän saattoi käyttää hyväkseen oikeuksiaan
minun suhteeni, tänään, huomenna, niin kauan kuin elin, kunnes
kuolema erottaisi meidät, hillitön voimattoman vihan tunne kaikkia
ja kaikkea kohtaan pakotti minut painamaan pääni pöytää vasten ja
purskahtamaan kyyneliin.
Mieheni käsitti tämän väärin, niinkuin hän kaikki käsitti väärin.
Luullen itkuni merkitsevän vastustukseni viimeinkin murtuneen, hän
laski uudelleen kätensä hartioilleni ja uudisti hyväilyjään.
"Kas niin, lopettakaamme nyt kaikki aviokohtaukset. Kenties
ravintolanväkikin kuulee mitä täällä tapahtuu, ja silloin meistä
kerrotaan kaikenlaisia naurettavia huhuja. Joskohta sukulaisesi
ovatkin perin jokapäiväistä väkeä, olet sinä kumminkin aivan toista
maata."
Hän nauroi jälleen ja suuteli minua niskaan (huolimatta
puistatuksistani) sanoen:
"Minä olen todellakin hyvin mieltynyt sinuun, olen kuin olenkin,
ja mitäs siitä, jos sinua on pidetty tietämättömyydessä. Tule nyt,
suloinen pikku hempukkani, pian me sen korjaamme."
Mittani oli täysi. Minun _täytyi_ puhua, ja minä puhuin. Hypähtäen
pystyyn ja asettuen seisomaan hänen eteensä kerroin hänelle oman
osani kertomuksesta kuinka minut oli naitettu vastoin tahtoani, koska
en ollut halunnut häntä sen enemmän kuin hänkään minua; kuinka kaikki
vastaväitteeni oli kumottu, omatuntoni epäilykset vaiennettu; kuinka
kaikki tapaukset ja ihmiset olivat liittoutuneet pakottamaan minua,
ja minut oli ostettu ja myyty kuten orja.
"Mutta tätä edemmäksi ette voi mennä", lisäsin, "olette pakottanut
minua menemään naimisiin kanssanne, mutta ei kukaan voi pakottaa
minua tottelemaan teitä, sillä en tahdo."
Puhuessani olivat hänen kasvonsa kalvenneet kalpenemistaan, ja kun
pääsin loppuun, oli hän tuhkanharmaa.
"Vai sillä kannalla ovat asiat?" ja muutaman minuutin ajan hän
polki lattiata askelillaan mutisten kuulumattomia sanoja itsekseen,
ikäänkuin yrittäen selvittää itselleen käytöstäni. Viimein hän
lähestyi minua uudelleen ja sanoi sovintoa rakentavan ihmisen äänellä:
"Kuulehan, Mary. Luulen viimeinkin ymmärtäväni sinut. Sinä olet
kiintynyt johonkin toiseen -- eikö niin? Oh, älä luule, että soimaan
sinua. Samoin saattaa olla minunkin laitani, vaikket siitä ole
selvillä. Mutta olosuhteet ovat meidät voittaneet, ja tässä me nyt
olemme. No niin, siinä ei auta mikään, ja meidän on koetettava
mukaantua kohtaloomme niin hyvin kuin mahdollista, eikä se ehkä
olekaan niin vaikeata -- Minun säätypiirissäni tapaa vaikka kuinka
monta ihmistä samassa asemassa, ja he elävät tyytyväisinä. Miksi emme
mekin tekisi samoin? Minä en huoli vaatia liikoja. Etkä kai sinäkään.
Olkaamme kumpikin vapaudessamme niin paljon kuin haluamme. Mutta
eihän silti ole syytä kohdella toisiaan juuri vieraina. Ei ainakaan
hääpäivänämme. Sinä olet hemmetin kaunis nainen, ja minä... No niin...
en minäkään ole mikään peikko, luullakseni. Olemmehan sitä paitsi
mies ja vaimo. Kas niin, emme vaadi toisiltamme liikanaista hellyyttä
-- mutta tehkäämme loppu tästä hassutuksesta ja olkaamme ystävykset
ainakin vähän aikaa. Tule nyt."
Hän tarttui jälleen kiinni minuun vetääkseen minut luokseen ja
suuteli sitä tehdessään käsiäni, mutta hänen tyhmä väärinkäsityksensä
vastustelemiseeni nähden ja se siveetön asema, johon hän tahtoi minut
saattaa, olivat tukahuttaa minut, ja minä huudahdin: "Ei, en tahdo.
Ettekö näe, että vihaan ja inhoan teitä." Tällä kertaa ei mieheni
voinut erehtyä. Totuus iski häneen kuin kova lyönti. Luullakseni
se oli viimeistä, mitä hänen ylpeytensä odotti. Hänen kasvonsa
vääntyivät pahasti. Mutta hetken kuluttua hän tointui ja virkkoi
julmasti naurahtaen:
"Siitä huolimatta teen mitä tahdon. Sinä olet vaimoni ja kuulut
minulle. Laki sallii minun käyttää väkivaltaa ja sen teen."
Kuuma vereni hyytyi. Sanat lävistivät minua pyörryttävällä
voimalla. Hän astui minua kohti käsivarret ojennettuina, hampaat
yhteenpuristettuina ja silmäterät liikkumattomina. Raivonsa
päihtymyksessä hän nauroi raa'asti.
Mutta pelkoni oli nyt poissa. Tunsin melkein murhanhimoa. Halusin
lyödä häntä kasvoihin.
"Jos koskette minuun, niin hyppään ulos ikkunasta", sanoin.
"Siitä ei ole pelkoa", sanoi hän temmaten minut nopeasti syliinsä.
"Ellette päästä minua! käsistänne, niin huudan koko talon
liikkeelle", huusin.
Se riitti. Hän laski minut menemään ja peräytyi minusta. Seuraavassa
tuokiossa hengähdin vapauden tunteesta. Ilman vastarintaa mieheni
puolelta riensin vasemmalla olevaan pieneen makuuhuoneeseen ja
lukitsin oven.
Kolmaskymmenesseitsemäs luku.
Kului kotva aikaa. Istuin kylmän takan ääressä leuka käteni varassa.
Raivosiko myrsky vielä ulkona, en kuullut. Kuuntelin salista tulevia
epäselviä ääniä.
Mieheni asteli edes takaisin, mutisten kirouksia, tyrkkien
huonekaluja ja särkien tavaroita. Kerran kuulin lasin kilinää,
ikäänkuin hän olisi kallistanut karahvia ja sitten hillittömässä
raivossaan viskannut sen uuninristikkoa vastaan.
Joku kolkutti salin ovelle. Varmaankin joku tarjoilija, sillä seinän
läpi kuulin jonkun arasti kysyvän, oliko tapahtunut onnettomuus.
Mieheni lähetti hänet kiroten pois. Eikö hän ollut kieltänyt häntä
tulemasta, ennenkuin soitettaisiin.
Viimein, kenties puolen tunnin kuluttua, mieheni kolkutti pienen
huoneeni ovelle.
"Oletko siellä?" kysyi hän.
En vastannut.
"Avaa ovi."
Istuin liikkumattomana.
"Sinun ei tarvitse pelätä. En aio tehdä mitään. Minulla on jotain
sanottavaa."
En vieläkään virkkanut mitään. Mieheni poistui tuokioksi ja tuli
sitten takaisin ovelle.
"Jos olet päättänyt olla ovea avaamatta, täytyy minun sanoa
sanottavani täältä. Kuunteletko?"
Istuen jäykkänä ja liikkumattomana sanoin kuuntelevani.
Silloin hän sanoi minulle, että tekoni oikeutti hänet purkamaan
avioliittomme -- ainakin Kirkon silmissä.
Jos hän luuli tämän uhkauksen tehoavan minuun, niin hän erehtyi --
salainen ilonvirtaus kulki lävitseni.
"Minua se ei paljon liikuta -- pidän huolen siitä - mutta sinulle se
tulee oleman häpeällinen juttu -- viallisuus ja sen semmoista. Oletko
siihen valmistunut?"
Istuin yhä äänetönnä ja hievahtamatta.
"Molemmat joudumme naurunalaisiksi, se on varma, mutta sitä en voi
auttaa. Me emme tietenkään voi elää yhdessä asiain näin ollen."
Uusi ilonvirtaus pyyhkäisi ylitseni.
"Oli miten oli, ennenkuin lähden matkaan saaresta, tahdon tietää,
miten asiat järjestyvät. En aio viedä sinua mukanani, ennenkuin saan
jonkinlaista hyvitystä. Ymmärrätkö?"
Kuuntelin hengähtämättä, mutta en vastannut.
"Aion kirjoittaa kirjeen isällesi ja lähetän Hobsonin heti autolla
viemään sitä. Kuuletko?"
"Kuulen."
"No niin, tiedät minkälainen isäsi on. Ellen erehdy, ei hän tule
kovinkaan suopeasti kohtelemaan puoliromanttisia, puoliuskonnollisia
tunteitasi. Tyydytkö tähän?"
"Tyydyn."
"Hyvä on. Minä siis teen niin."
Tämän jälkeen seurasi hiljaisuus, jonka aikana otaksuin mieheni
kirjoittavan kirjettä. Sitten kuulin kellon soivan jossain
käytävässä, ja heti sen jälkeen kuului toinenkin ääni puhuvan
salissa, mutta en voinut kuulla mitä sanottiin. Luullakseni se oli
Hobsonin matala ääni, sillä taas pienen vaitiolohetken kuluttua,
kuului automobiilin puhkina ja jyskytys ja kumipyöräin rätinä märällä
hiekalla ravintolan edustalla.
Silloin mieheni kolkutti uudelleen ovelleni.
"Olen kirjoittanut kirjeeni, ja Hobson odottaa viedäkseen sen
perille. Isäsi saa sen luultavasti ennen maatapanoa. Tulee paha loppu
juhlallisuuksille, joita hän oli valmistanut kylän väelle. Mutta sinä
olet kai yhä samaa mieltä, arvelen?"
En puhunut, mutta nousin pystyyn ja astuin ikkunan luo. Hänen
viittauksensa juhlallisuuksiin kuohutti mieleni uudelleen.
Miestäni mahtoi sapettaa näennäinen välinpitämättömyyteni, ja minusta
tuntui kuin näkisin hänen katsovan minua kiihkeänä ja ylpeänä.
"Meidän kesken sanoen olet tehnyt minulle suurta vääryyttä. Eikö
sinulla ole minulle mitään sanomista?"
Mutta en vastannut mitään.
"Hyvä on! Käyköön kuten tahdot."
Parin minuutin kuluttua kuulin autovaunujen kääntyvän ja ajavan
tiehensä.
Myrsky oli laannut, aallot vyöryivät satamaan äännellen
yksitoikkoista vaikerrustaan, joka on meren jälkimuisto myrskystä, ja
synkällä taivaalla ratsasti täysikuu kuin valkoviittainen kuningatar.
Kolmaskymmeneskahdeksas luku.
Kuu oli sammunut, uusi päivä sarasti; meri lepäsi rauhallisena kuin
nukkuva lapsi, taivaanrannalla pilvet alkoivat rusottaa nousevan
auringon edessä, ja valkeita merilokkiparvia kaareili ja kirkui
sataman kallioiden kupeilla pannessani maata.
Minut herätti kiireinen kolkutus ovelle ja kärsimätön ääni, joka
huusi:
"Mary! Mary O'Neill! Nouse ylös! Päästä minut sisään!"
Se oli Bridget tätini, joka oli saapunut mieheni autossa. Avatessani
oven hänelle hän purjehti sisään, uusi puolikuunmuotoinen päähineensä
hiukan vinossa, ikäänkuin se olisi häthätää aamuhämärässä pistetty
päähän, ja tarkastaen minua kylmillä, harmailla silmillään
kultasankaisten silmälasiensa takaa, hän otti minua ripittääkseen
vuoroin pilkaten, vuoroin harmistuneiden nuhteiden muodossa.
"Herrainen aika, tyttö, mitä merkitsee kaikki tämä hälinä? Sinä pikku
hölmö, kerrohan mitä on tapahtunut!"
Hän nauroi. Olin tuskin milloinkaan ennen kuullut Bridget tätini
nauravan. Mutta hänen suuttumuksensa sai pian voiton hänen hyvästä
tuulestaan.
"Hänen armonsa kirje saapui keskiyöllä ja säikähytti meidät melkein
puolikuoliaiksi. Isäsi tahtoi heti lähteä matkaan, ja paha sinut
olisi perinyt, jos hän olisi tullut. Mutta minä sanoin: 'Ei, tämä on
naisen työ, minä lähden', ja tässä minä olen. Ja kerrohan nyt, mitä
Herran nimessä merkitsee tämä naurettava sekasorto?"
Oli vaikeata sanoa mitään sellaisesta asiasta tällaisten
olosuhteitten vallitessa, varsinkin kun kysymykset tulivat Bridget
tädin suusta, mutta hän ei odottanutkaan vastaustani, vaan alkoi heti
selostaa mieheni kirjettä.
Sain tietää, että hän oli suvainnut esittää (luultavasti ylpeytensä
pelastamiseksi) vastustukseni syyksi tietämättömyyteni avioliiton
ensimäisistä ehdoista, ja että hän oli syyttänyt ensin isääni ja
sitten Bridget tätiä siitä, että olivat tehneet häntä kohtaan
häpeällistä vääryyttä sallimalla minun mennä naimisiin hänen kanssaan
olematta selvillä siitä, mitä jokaisen vaimoksi tulevan tytön tulisi
tietää.
"Mutta, voi ihmettä", sanoi Bridget täti, "kuka olisi voinut
kuvailla, ettet sitä tietänyt? Luulin jokaisen tytön sen tietävän
ennenkuin kampaa hiuksensa ylös ja jättää lyhyet hameensa. Minun
Betsyni tiesi, siitä olen varma. Ja kun ajattelen, että sinä --
sinä, jota pidimme niin terävänä ja tietävänä... Mary O'Neill, minua
hävettää puolestasi. Niin tottakin, oikein hävettää! Sinä hanhi"
(Bridget täti yritti jälleen nauraa), "miten sitten luulit maailman
kulkevan eteenpäin?"
Tämä karkea leikinlasku minun muka tyttömäisestä häveliäisyydestäni
viilsi minua veitsen tavalla, mutta en voinut taivuttaa itseäni
selittelemään, ja niinpä Bridget tätini puheli edelleen:
"Kyllä ymmärrän, miten asianlaita on ollut. Se on sen arvoisan
äidin syy. Minkäkaltainen nainen hän sitten on? Mahtaako ensinkään
olla nainen, vai onko hän vain kappale stukkoa, jolla pitäisi olla
paikkansa kirkon nurkassa! Ajatella että hän piti sinua luonaan
yhdeksän vuotta eikä koskaan ole virkkanut sanaakaan että... No niin,
no niin! Mitä hän sitten on tehnyt? Jutellut uskonnon salaoppia,
varmaan -- rukouksista, yksinelämisestä, hartausharjoituksista ja
hengellisestä sulhasesta ja sen semmoisesta sillävälin kun... Mutta
sinun täytyy heittää luostariasiat sikseen, tyttöseni. Nyt sinä
olet naimisissa oleva vaimo, sinun pitää nyt ajatella miestäsi,
eikä mies ole mikään hengellinen sulhanen, sanon sinulle. Hän on
lihaa ja verta, niin on, etkä voi vaatia, että hän kuluttaa aikansa
iäisyydestä ja rukousnauhasta puhumalla. Ei ainakaan hääpäivänään!"
Tulipunaisena ja kuumana kuuntelin Bridget tätiäni, joka säälimättä
jatkoi:
"Käytöksesi tässä asiassa on kerrassaan hupsu. Aviomies on aviomies,
ja vaimo on vaimo. Vaimon on toteltava miestänsä. On tietenkin.
Jokaisen vaimon on se tehtävä. Toiset eivät siitä pidä. En voi sanoa
itse paljonkaan siitä pitäneeni. Mutta kuka nyt vastustelemista
ajattelee! Sehän olisi kerrassaan häpeällistä! Ei ole ennen
kuultukaan sellaista."
Poskeni hehkuivat, sillä aloin oivaltaa, että Bridget tätini silmissä
oli käytökseni katsottava säädyttömyydeksi.
"Mutta kuulehan", sanoi hän. "Pitää olla järkevä. Se on arkuutta, ei
muuta mitään. Olinpa itsekin hiukan arka naimisiin mennessäni, mutta
pian minä siitä pääsin. Kun kerran pääset arkuudestasi, käy kaikki
hyvin. Niin kyllä, sinä tulet niin onnelliseksi kuin päivä on pitkä,
ja ennen tätä aikaa huomenna, ihmettelet mitä varten nostit niin
suurta hälyä."
Yritin sanoa, että mitä hän ennusti, ei voinut tapahtua, koska en
rakastanut miestäni, ja siksi... mutta Bridget täti katkaisi puheeni
sanoen:
"Mary O'Neill, älä ole hupsu. Impiaikasi on nyt lopussa, ja sinun
pitäisi tietää, mitä miehesi tekee, jos yhä olet itsepintainen."
Sydämeni sykähti ilosta arvellessani hänen tarkoittavan avioliittomme
purkamista, mutta sitä hän ei ajatellut.
"Hän hakee lohdutusta muualta -- sen hän tekee. Ja se on sinulle
parhaiksi. Siitä saat syyttää vain itseäsi. Kenties luulet voivasi
itse tehdä samaa, mutta älä luulekaan. Naisille se ei käy. Hän tulee
olemaan hyvinkin tyytyväinen, ja sinä yksin saat kärsiä, niin että
älä hupsuttele. Mukaudu oloihin. Olkoonpa ettet ole kovin ihastunut
mieheesi. En minäkään erikoisesti pitänyt everstistä. Hän nuuskasi,
eikä mikään vaimo maailmassa olisi voinut pitää häntä puhtaissa
nenäliinoissa. Mutta kun järkevä ihminen huomaa, että jotain on
kärsittävä, niin hän sen kärsii. Ja se on nyt sinunkin tehtävä. Joka
tahtoo tuoreita munia, sen pitää itse kasvattaa kananpoikia, näetkös?"
Bridget täti jutteli vielä hetken aikaa, kertoen isäni
suuttumuksesta, mikä ei minua suuresti hämmästyttänyt, kun tiesin
mitä toiveita hän oli rakentanut avioliittooni ja kuinka hän odotti
minulle lasta, poikaa, perheen kunniaa kantamaan.
"Aiotko tuottaa hänelle pettymystä kaiken sen jälkeen, mitä hän
on sinulle tehnyt? Se olisi arvotonta ja hupsua. Sinusta tulisi
koko saaren pilkanaihe. Nouse siis vuoteellasi ja pukeudu ja ole
valmis ja altis seuraamaan hänen armoansa, kun hän lähtee matkaan
iltapuolilaivassa."
"En voi", sanoin.
"Et voi? Tarkoitat, ettet tahdo?"
"Olkoon sitten niin, täti, en tahdo."
Nyt Bridget täti piteli minua rajusti kotvan aikaa sanoen, että
jos itsepintainen päätökseni olla seuraamalla miestäni merkitsi
aikomustani palata kotiin, niin hän saattoi heti paikalla ilmoittaa,
ettei minua siellä kaivattu eikä minun tarvinnut yrittää tulla.
"Minulla on ilmankin kyllin huolta siinä talossa, Betsy vielä
naittamatta, ja isäsi kun ei tee mitään hänen eteensä, ja sitten
vielä se iljettävä Nessy MacLeod, joka häntä liehakoi. Sinä
kiittämätön ilkiö! Sinä saatat meidät kaikki perikatoon! Ja mitä
kaikkea olen puolestasi tehnyt! Mutta olkoon! Jos tahdot itse
valmistaa vuoteesi, niin kyllä pidän huolen siitä, että saat siinä
maata."
Ja tutisten harmista niin että puolikuunmuotoinen myssy oli kasvoille
solahtaa, Bridget tätini pyyhkäisi ulos huoneesta.
Puoli tuntia myöhemmin astuessani saliin, tapasin isän asianajajan,
herra Curphyn, odottamassa minua. Hän katsahti minuun suopeasti
ja merkitsevästi myhähtäen, niin että veret uudelleen karahtivat
poskilleni, istutti minut viereensä, kosketti käsivarttani suurella,
valkealla, tahmealla kädellään ja siveli toisella pitkää, ruskeata
partaansa, ja sitten hän alkoi sunnuntaikouluopettajan puolittain
soimaavalla äänellä, kun huikentelevaa lasia oikaistaan, kertoa mitä
seurauksia siitä olisi, jos pysyisin järkähtämättömänä nykyisessä
päätöksessäni.
Laki oli hyvin selvä avio-oikeuksiin nähden. Jos vaimo kieltäytyy
yhdyselämästä miehensä kanssa minkään syyn nojalla -- julmuutta tai
joitakin muita hyväksyttäviä syitä lukuunottamatta -- saattaa mies
vedota oikeuteen ja pakottaa hänet siihen, ja jos vaimo kieltäytyy,
jos hän poistuu miehensä asunnosta tai poistuttuaan kieltäytyy
palaamasta, saattaa oikeus rangaista hänet -- jopa vangitakin.
"Näette siis, tyttöseni, että mies se on vahvin puoli tällaisissa
asioissa, ja hän voi pakottaa vaimon tottelemaan."
"Tarkoitatteko", sanoin, "että hän voi käyttää väkivaltaa
pakottaakseen vaimoansa?"
"Järjellistä väkivaltaa kyllä. Niin luulisin. Ja onhan se oikeus
ja kohtuus, jos oikein asiata ajattelette. Vaimo on tehnyt vakavan
sopimuksen, ja lain velvollisuus on pitää silmällä, että hän täyttää
siihen kuuluvat ehdot."
Muistelin, miten vähän olin tietänyt tekemäni sopimuksen ehdoista,
mutta olin liian murtunut ja häpeissäni mainitakseni mitään siitä.
"Niin kyllä, niin on asianlaita", virkkoi asianajaja, "väkivaltaa,
järjellistä väkivaltaa! Voinette sanoa, että siinä tapauksessa
nainen on huonommassa asemassa vaimona kuin rakastajattarena. Se on
kyllä totta, mutta sellainen on laki, ja kun nainen kerran on naitu
miehelle, ei hänellä ole muuta keinoa välttää alistumistaan kuin --
vankeus."
"Mieluummin sitten se -- tuhat kertaa mieluummin", huudahdin, sillä
mieleni kuohui vihasta ja harmista.
"Ei, ei, tyttöseni, ei, ei! Te olette solminut avioliiton, jonka
pohjana on aseman, omaisuuden ja kasvatuksen yhdenarvoisuus, ja aikaa
myöten kaikki kääntyy hyväksi. Älkää toimiko loukkaantuneiden tai
kiukustuneiden tunteiden vallassa, sillä silloin turmelette oman
onnenne yhtä hyvin kuin kaikkien omaistenne. Ajatelkaa isäänne.
Muistakaa, mitä hän on tehnyt saadakseen toimeen tämän avioliiton...
Saatan kertoa teille, että hän on neljälläkymmenellä tuhannella
punnalla maksanut miehenne velat, ja lisäksi sitoutunut suorittamaan
hänelle vuosittain kuusituhatta puntaa. Tahdotteko, että hän menettää
kaiken tämän rahan?"
Minua niin inhotti kuulla tätä, etten saanut puhutuksi, ja
asianajaja, joka omalla tavallaan oli yhtä mahdoton todellisia
tunteitani tajuamaan kuin mieheni oli ollut, puheli edelleen:
"Kas niin, olkaa järkevä. Voinette ehkä olla kärsinyt jonkinverran
välinpitämättömyyttä ja loukkaavaa kohtelua. Epäilemättä olettekin.
Miehenne on ylpeä, ja hänellä on luonteenominaisuuksia, joita meidän
kaikkein tulee suvaitsevasti kohdella. Mutta joskohta voisitte
syyttää häntä julmuudesta ja saada aikaan avioeron -- jota ette voi
-- mitä hyötyä teillä olisi siitä? Ei niin mitään -- vähemmän kuin ei
mitään! Rahalliset sopimukset pysyisivät entisellään. Isänne tulisi
kadottamaan julmia summia. Ja mitä teistä tulisi? Naimisissa oleva
leski! Pahin tila, mihin nainen koskaan voi joutua -- etenkin jos
hän on nuori ja suloinen ja kiusausten alaisena. Kysykää vain vaikka
keltä -- vaikka keltä."
Minä olin tukehtua häpeästä.
"Tulkaa nyt", sanoi asianajaja suojelevalla äänellään ja tarttui
käteeni ikäänkuin taluttaakseen minut lapsen tavalla mieheni luo,
"tehkäämme loppu tästä pienestä ikävyydestä. Hänen armonsa on
alakerrassa, ja hän on suostunut -- ystävällisesti ja jalomielisesti
suostunut odottamaan tunnin verran teidän vastaustanne. Mutta hänen
täytyy lähteä iltapuolilaivassa, ja jos..."
"Sanokaa hänelle sitten, että hänen on lähdettävä ilman minua",
virkoin niin hyvin kuin kuristavalta vihaltani sain sanotuksi.
Asianajaja katsoi minua kiinteästi silmiin. Luulen hänen lopultakin
oivaltaneen, millä kannalla asiat olivat.
"Te tarkoitatte sitä -- tarkoitatte täydellä todella?" kysyi hän.
"Tarkoitan", vastasin ja peläten suuttumukseni tykkänään
purkaantuvan, jos enempää puhuisin, läksin ulos huoneesta.
Kolmaskymmenesyhdeksäs luku.
Tähän hetkeen asti olin pitänyt pääni pystyssä, vaikka sydämeni
pohjalta olin vavissut; mutta nyt tunsin lain, tapojen, isän
käskyvallan ja vieläpä uskonnonkin painavan minua musertavalla
voimalla, ja ellei apua tulisi, olisi minun ennen pitkää alistuminen.
Olin palannut pieneen makuuhuoneeseen ja seisoin ikkunan luona
kuuma otsani lasiruutua vasten paineltuna ja katselin ulos mitään
näkemättä, kun ovelle kolkutettiin hiljaa, melkein arasti. Se oli
isä Dan, ja hänen rakkaitten, mielenliikutuksesta värähteleväin
kasvojensa näkeminen oli minulle kuin hukkuvalle merimiehelle
haaksirikkoisen laivan viimeinen lankku.
Sydämeni oli niin täysi, että vaikka tiesin sen luvattomaksi, niin
heittäydyin hänen kaulaansa ja puhkesin kyyneltulvaan. Hyvä, vanha
pappi ei työntänyt minua luotaan. Hän silitteli painuksissa olevaa
päätäni ja taputteli hartioitani, ja suloiseen, yksinkertaiseen
tapaansa hän koetti minua lohduttaa. Ymmärsin että omaiseni olivat
lähettäneet hänet nuhtelemaan ja käännyttämään minua.
"Ei pidä itkeä! Ei pidä tuskailla! Kaikki vielä päättyy hyvin,
lapseni."
Hän kävi istumaan tuolille vuoteeni ääreen, ja minä polvistuin
lattialle hänen jalkoihinsa, kuten äidilläni oli tapana lapsena
ollessani, kun hän teki synnintunnustuksensa. Kenties isä Dankin
muisteli häntä juuri nyt, sillä äitini sädehtivä muisto ei koskaan
häntä jättänyt. Kotvaan emme puhuneet mitään. Luulen että me kumpikin
itkimme.
Viimein yritin kertoa hänelle, mitä oli tapahtunut yksinkertaisen ja
alastoman totuuden, salaamatta mitään, lieventämättä mitään. Oudolta
kuulostava ääneni oli kuin vieraan, ja sanatkin tuntuivat olevan
jonkun toisen. Mutta isä Dan käsitti kaiken.
"Tiedän! tiedän!" sanoi hän, ja sitten suureksi huojennuksekseni,
keskeyttäen ontuvat selitykseni, hän tulkitsi omalla tavallaan
mieheni kirjeen.
Oli olemassa ylevämpi rakkaus ja alhaisempi rakkaus, ja kumpikin oli
välttämätön Jumalan suunnitelmille ja tarkoituksille. Mutta ylevämmän
rakkauden täytyy tulla ensin, sillä muuten tuntuu alhaisempi
julmalta, raa'alta ja luonnonvastaiselta.
Luonto on lempeä nuorelle tytölle. Se herättää hänessä
sukupuolivaiston hiljalleen. Ensin tulee rakkaus hänelle kuten
kuiskaus unessa, kuten enkelin kosketus hänen uinaileville
silmäluomilleen, niin että kun hän heräytyy elämän laeille,
sukupuolielämän salaisuudet eivät häntä säikähytä eikä kammota.
Mutta minussa oli vaisto herätetty rutosti ja säälimättömästi.
Naitettuna ilman rakkautta olin äkisti joutunut vastatusten
alhaisemman intohimon kanssa. Eikä ihmettä, että se oli tuntunut
minusta raa'alta ja barbaariselta.
"Niin se on, lapseni! Niin se on! Tiedän! Tiedän!"
Sitten hän alkoi soimata itseään kaikesta, väittäen syyn olevan
hänen, kun hän ei lujemmin ollut tarttunut asiaan. Nähdessään, millä
kannalla asiat olivat minun ja mieheni välillä, hänen olisi, ollut
sanottava isälleni, piispalle, asianajajalle, kaikesta kaupanteosta
huolimatta: "Tästä avioliitosta ei saa tulla mitään. Se johtaa
onnettomuuteen. Siitä tulee huono loppu."
"Mutta mikä on tehty, se on tehty, lapseni, eikä nyt auta mikään."
Luulen että Bridget tädin töykeätä pilailemista ja asianajajan
kylmäveristä todistelua vastustaessani, oli vastarintani varsinaisena
yllyttäjänä ollut muisto mieheni uhkauksesta mahdollisesti purkaa
avioliittomme. Nyt tämä ajatus juolahti jälleen mieleeni, ja
puolittain peloissani, puolittain häpeissäni, sydämeni vahvasti
lykkiessä, koetin saattaa sen isä Danin tietoon.
"Eikö ole mitään pelastuskeinoa?" kysyin.
"Tästä ei ole mitään pelastusta", sanoi isä Dan. "Jumala tietää,
minkälaista painostusta sinua vastaan harjoitettiin; mutta sinä olet
naimisissa, sinä olet tehnyt valan, olet antanut lupauksesi. Muuta
ei maailma näe eikä se muusta pidä lukua, ja lain ja kirkon silmissä
olet vastuunalainen kaikesta, mitä on tapahtunut."
Pääni isä Danin kauhtanaan upotettuna sain sen viimein sanotuksi:
"Mutta avioliiton purkaminen! Eikö se ole mahdollista -- tällaisissa
olosuhteissa?"
Hyvä, vanha pappi näytti joutuvan niin ymmälle, ettei hän kotvaan
voinut virkkaa mitään. Sitten hän selitti, ettei sellainen toivomus
voinut tulla kysymykseenkään.
"En tahdo väittää, ettei Kirkon historiasta voisi löytää yhtä
epävakaisilla perusteilla purettuja avioliittoja -- mutta tässä
tapauksessa vaatii siviililaki todistuksia -- jotain, joka
oikeuttaisi eron. Mutta kun ei niitä ole, pitäisi joko toiselta
tai kummaltakin puolelta tuoda esiin uskottomuutta, ja se ei ole
mahdollista -- ei sinulle, lapseni, ei äitisi tyttärelle, sen kalliin
pyhimyksen, joka kärsi niin kauan valittamatta."
Selvemmin kuin milloinkaan ennen tunsin nyt olevani haaksirikkoinen,
jonka alta viimeinenkin lankku vajoaa. Tuo jähmeä, salaperäinen pelko
miestäni kohtaan hiipi takaisin, ja tuleva elämäni hänen kanssaan
esiintyi minulle järisyttävän elävänä. Minä näin itseni ensi yönä,
huomisyönä, seuraavana yönä, joka yö ja päivä koko elämäni aikana
saman pöyristyttävän kauhun uhrina.
"Täytyykö minun siis alistua?" kysyin.
Isä Dan silitti päätäni ja virkkoi lempeällä äänellään, että
alistuminen oli kaikkien naisten kohtalo. Niin oli aina ollut
maailman historiassa ja niin kaiketi oli oleva vastakin.
"Muista epistolaa, joka luettiin kirkossa eilenaamulla: 'Vaimot,
olkaat miehillenne alamaiset'."
Kirveltävä tunne kurkussani kysyin arveliko hän, että minun oli
seurattava miestäni, kun hän lähti saaresta iltapuolilaivassa.
"En tiedä muuta neuvoa, lapsiraukkani. Minut lähetettiin sinua
nuhtelemaan. Sitä en voi tehdä, mutta en liioin voi yllyttää sinua
vastarintaan. Se olisi väärin. Se olisi julmaa. Se johtaisi sinua yhä
pahempiin selkkauksiin." Suuni oli kuivettunut, mutta sain sanotuksi:
"Minulla ei siis ole mitään toivoa?" "Jumala tietää, etten minä voi
antaa mitään." "Vaikken rakasta tätä miestä, niin minun täytyy elää
hänen kanssaan hänen vaimonaan?"
"Se on kovaa, hyvin kovaa, mutta muuta neuvoa ei näy olevan."
Minä nousin pystyyn ja astuin takaisin ikkunan luo. Hurja
kapinanhenki riehui minussa.
"Minä tulen olemaan huono nainen omissa silmissäni."
"Älä sano niin", virkkoi isä Dan. "Olethan naimisissa miehen kanssa."
"Yhtäkaikki minä olen mielestäni mieheni rakastajatar -- hänen naitu
rakastajattarensa, hänen prostitueerattunsa."
Isä Dan oli kauhistunut, ja kun sanat olivat kirvonneet suustani,
olin itsekin säikähtynyt -- säikähtyneempi kuin milloinkaan ennen,
sillä jokin sisässäni tuntui työntäneen ne ilmoille.
Kun olin jonkin verran tyyntynyt, rupesi isä Dan, hermostuneesti
kopeloiden kauhtanallaan riippuvaa hopearistiä, juttelemaan
vihkiäissakramentin yliluonnollisesta vaikutuksesta. Jumala yhdistää
ihmiset yhteen, ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihmisten
pidä erottaman, eikä minkään asianhaarain, ei koettelemusten eikä
kärsimysten. Voisiko otaksua että niin pyhää, niin peruuttamatonta
sidettä koskaan solmittaisiin ilman hyvää seurausta? Ei,
Kaikkivaltiaalla on omat tiensä lapsiansa ohjatessaan, ja pyhän
aviosäädyn suuri, käsittämätön salaisuus on yksi niistä.
"Älä siis ole masentunut, lapseni. Kuka tietää, mitä vielä saattaa
tapahtua? Jumala tekee ihmeitä nytkin vielä kuten entisaikaan. Sinä
ehkä vielä -- niin, sinä ehkä vielä tulet rakastamaan miestäsi, ja
silloin -- on kaikki hyvin."
Epätoivoni ja uhmani pimeyksistä välähti äkisti uusi ajatus mieleeni.
Sen lennätti minulle muisto siitä liikutuksesta, jonka alaisena
olin ollut vihkiäisjuhlallisuuden aikana, ja se pani koko sisäisen
olentoni väräjämään.
"Isä Dan", huudahdin väräjävällä äänellä.
"Mikä on, lapseni?"
Oli vaikeata sanoa, mitä minulla oli mielessä, mutta lopulta sain
sen kumminkin suustani änkytetyksi. Olisin myöntyväinen lähtemään
mieheni kanssa saaresta ja asumaan saman katon alla hänen kanssaan ja
kantamaan hänen nimeään, niin ettei koituisi mitään ikävyyksiä eikä
pahennusta, eikä kukaan, paitsi me itse, saisi tietää, että mikään on
meitä erottamassa, jos hän puolestansa lupaisi lujasti ja vakaasti
lupaisi -- olla vaatimatta minun alistumistani vaimona, ennenkuin
alkaisin häntä rakastaa.
Puhuessani uskalsin tuskin vilkaista isä Daniin, peläten hänen
jälleen ravistavan päätänsä, ehkäpä soimaavan minua, ehkäpä nauravan.
Mutta hänen vettyneet silmänsä alkoivat säteillä ja hymyillä.
"Se on vakaa aikomuksesi?" kysyi hän.
"On."
"Ja sinä seuraat häntä tällä ehdolla?"
"Niin, niin."
"Silloin hänen täytyy siihen suostua."
Puhdasluontoinen vanha pappi ei voinut ymmärtää, että tyttömäinen
ehdotukseni voisi sisältää minkäänlaisia vaikeuksia, vaaroja tai
onnettomuuden uhkaa. Olihan mieheni jo saanut kaikki, mitä hän oli
tavoitellut. Hän oli saanut isäni rahan jalon nimensä vaihteeksi,
ja jos hän halusi enemmän, jos hän halusi vaimonsa rakkautta, niin
ansaitkoon sen, voittakoon sen.
"Sehän on vain oikeus ja kohtuus. Ja se on tavoittelemisen arvoista
-- kymmenen kertaa enemmän kuin kaikki isäsi kulta ja hopea. Sen
ainakin voin hänelle sanoa."
Tunteittensa kiihdyttämänä hän oli noussut seisomaan, tuo vanha,
yksinkertainen pappi, jolla oli niin puhdas sydän ja niin kaunis usko
minuun.
"Ja sinä, lapseni, sinä puolestasi tahdot koettaa rakastaa häntä --
lupaa, että tahdot."
Minua värisytti -- vastenmielisyyden tunne miestäni kohtaan oli
tukahuttaa minut.
"Lupaa minulle", sanoi isä Dan, ja kuumottavin poskin minä lupasin.
"Se on oikein. Se yksin voi tehdä hänestä paremman ihmisen. Olkoon,
että kaikki on totta, mitä ihmiset hänestä sanovat, mutta kuka voi
arvioida hyvän vaimon ihmeitätekevää voimaa?"
Hän teki lähtöä.
"Minun täytyy nyt mennä alakertaan puhumaan miehesi kanssa. Mutta
kyllä hän suostuu. Tiedän että hän pelkää julkista häpeää, ja jos
hän yrittää kieltää, niin minä sanon hänelle että... Mutta ei, se
ei ole tarpeellista. Hyvästi, lapseni! Ellen tule takaisin, tiedät
että kaikki on järjestetty tyydyttävälle kannalle. Sinä tulet
vielä onnelliseksi. Olen vakuutettu siitä. Niin, niin, muista mitä
mainitsin tämän juhlallisen ja pyhän sakramentin salaperäisestä
voimasta. Hyvästi!"
Minä tarkoitin, mitä olin sanonut. Aioin tehdä, mitä olin luvannut.
Jumala tietää, että aioin. Mutta tunteeko nainen koskaan omaa
sydäntänsä?
Kello neljä samana iltapuolena mieheni läksi Ellanista Englantiin.
Minä seurasin häntä.