Paljon ei ole enää kerrottavaa kolmesta pojasta. Muutaman päivän
kuluttua he olivat taas kaikki kaupungissa. Trull sai ruveta käymään
veistokoulua ja se oli hänestä hauskaa. Kaikki olivat täydessä työssä,
ja siten pimeä syksy kului. Joululahjoja valmistettiin, ja täti toi
aina silloin pöydälle lautasellisen omenoita. Joskus niitä ripustettiin
nuoraan ja paistettiin avonaisen uunin edessä. Ne sihisivät ja
sähättivät ja pyörähtelivät, ja joskus kuoret paukahtelivat hauskasti.
— Saattoi tapahtua, että äiti sellaisina iltoina kertoi satuja.
Hän puhui silloin usein pienestä lapsesta, "Ilon kukkasesta", joka
levitti paljon aurinkoa ja riemua ympärilleen. Sen laulun, jota täti
hyräili itsekseen aivan hiljaa, kun pojat riitelivät keskenään, tunsi
varmaankin Ilon kukkanen, niin ainakin pojat otaksuivat.
Tahdotteko kuulla sen, vaikkeivät pojat pitäneet siitä lainkaan?
Sä ollos kiltti, hellä
sun siskopiirissäs;
jos riitaiset on toiset,
sä näytä hyvyyttäs.
Jos eivät anna myöten,
sä myöten anna vaan,
niin kodissasi varmaan
saat päivän paistamaan.
Eräs seikka oli kaupungissa hauskempi kuin maalla, niin pojat
arvelivat, se nimittäin, että isä aina oli kotona. Kun hän pani
tohvelit jalkaan ja puki kotitakkinsa ylleen, kiipesivät he hänen
syliinsä, ja siinä oli hyvä olla.
"Miksi te tulitte niin myöhään aamiaiselle tänään?" kysyi isä kerran,
kun pikkupojat olivat hänen luonaan. "Asian laita oli sellainen",
sanoivat Tripp ja Trapp, "että me kotimatkalla näimme vanhan vaimon,
joka heitti kellariin halkoja. Hän näytti kovin väsyneeltä, ja me
arvelimme voivamme auttaa häntä, ja siksi me viivästyimme hiukan." "Se
oli oikein, pikkupojat", sanoi isä.
— Miten varhain iltapuolella nyt tulikaan pimeä. Jo päivällispöydässä
tarvittiin tulta, samoin aamulla, poikien pukeutuessa, mutta se oli
vain hauskaa, sillä se näytti niin salaperäiseltä. Täytyihän myös puhua
hiljaa, jotta toiset eivät heräisi, ja se tuntui aivan siltä, kuin
joulupukki olisi seisonut ikkunan takana kurkistelemassa, olivatko
lapset kilttejä; ja sitähän he kyllä halusivat, vaikka se unohtuikin
joskus.
* * * * *
Koulu oli loppunut ja lapset olivat tuoneet kotiin hyvät todistukset.
Nyt he vain odottivat joulu-aattoa.
Ja joulu tuli. Terveinä ja iloisina he saivat viettää ihanaa
rauhanjuhlaa. Tiedättekö mitä Trapp teki joulun jälkeen? Hän
istui alituisesti nenä kirjassa. Hän oli päättänyt ruveta
"löytöretkeilijäksi". "Ensin", sanoi hän, "minä suoritan
ylioppilastutkinnon, sitten käyn rippikoulua ja sitten lähden Afrikaan.
Mutta rouvasta minä en huoli, sillä hän istuisi vain kotona ja
marisisi, kun minä lähtisin aarniometsiin."
Tripp taas nikkaroi, ja jos taloon tuli joku korjaamaan lukkoja,
johtoja tai sairaita tuoleja, niin heti paikalla Tripp oli vieressä
katselemassa, sillä sellainen huvitti häntä.
Mutta Trull piti eniten palosotamiehistä, ja palosotamieheksi hän
kerran aikoi tulla. — Sopikin erinomaisesti, että he asuivat niin
lähellä palotornia. Kun sattui tulipalo ja hevoset ja kärryt ja
ruiskut ja miehet kovasti toitottaen läksivät liikkeelle, niin voitiin
olla aivan varmat, että kaikki kolme poikaa seisoivat ikkunassa
nenät litteinä ruutua vasten. Monta kertaa, kun täti tai äiti avasi
varovaisesti lastenkamarin oven nähdäkseen nukkuivatko pienokaiset,
näkivät he kolmen ukkeliinin pitkissä yöpaidoissaan istuvan kuin kukot
orrella.
Isä, täti ja äiti tuumivat monta kertaa täten: rakkaat, rakkaat
pikkupojat, Tripp, Trapp ja Trull, miten paljon iloa onkaan tullut
teidän osallenne. Oi, jospa te kasvaisitte kuin kukkaset kedolla — aina
ylöspäin! Oi, jospa teistä voisi laulaa niinkuin kieloista:
Kielot valkeat nuo
sulotuoksunsa suo,
se on vilpitön, puhtoinen.
Näin luontoaan
he noutavat vaan —
Herra itse on antanut sen.