"KULTAISEN REEN" TAPAHTUMAT.
Helene ja hänen saattajansa ratsastivat pitkin vuorenrinnettä, jossa
näkyi tuhka tiheään jälkiä eilisen myrsky-yön hävityksistä. Syvällä
heidän allaan pauhasi paisunut virta, heidän takanaan laaja meri
ulottui verenkarvaiseen taivaanrantaan saakka, heidän edessään
kaartuivat alastomat vuoret yli tummien, synkkien laaksojen, lännessä
hehkui äreännäköisenä usvan himmentämä aurinko, joka loi kerääntyviin
pilvimassoihin rajusäätä huokuvan päivänlaskun uhkeita värejä. Helenen
mielestä henki tästä luonnon näyttämöstä tulta, verta ja terästä.
"Onpa totisesti sade tehnyt pahaa jälkeä teihin", huomautti Struve, kun
he varovaisesti askel askelelta sivuuttivat pahanlaisen vieremän, jonka
ulkoneva kallionreuna oli osittain lohjennut ja vierinyt kuiluun. --
Toinen samanmuotoinen rankkasade pyyhkäisisi loputkin mennessään.
Päiväsaikaankin olisi ollut vaikeata välttää moisia vaarallisia
paikkoja, sillä hevoset vajosivat syvään ja kompastelivat liejuisella
tiellä. Helene kummasteli, kuinka hän löytäisi tien tullessaan pimeässä
samaa tietä takaisin. Hän oli enimmäkseen vaiti, sillä ajatukset olivat
alkaneet velloa hänen aivoissaan, mutta Struve, entistään
kujeilevampana ja tavallista ylimielisempänä, oli kovaäänisen puhelias.
Mitä lähemmäksi he saapuivat päämääräänsä, sitä voimakkaammaksi kasvoi
Helenen pelko, miltei lamauttavaksi. Jos hän epäonnistuisi -- mutta hän
oli luvannut itselleen pyhästi, ettei hän saisi eikä voisi epäonnistua.
Kierrettyään erään tienmutkan näkivät he edessään alhaalla "Kultaisen
reen". Tie painui siltä kohdalta pientä puroa kohden, joka korkeammalta
harjanteelta syöksyi jokeen kiemurrellen etäisessä laaksossa kuin
hopealanka. Kuorittu lipputanko kärkeen kiinnitettyine lehtikimppuineen
seisoi majatalon edessä, ja oven kamanalta riippui riman varassa pieni
reki. Talo itse oli kummallisen näköinen, avara ja säännöttömästi
rakennettu. Sen turvekatolta työnsivät kukat varttaan, sen korkeihin
hirsiseiniin oli sinne tänne puhkaistu unisia ikkunoita.
Saksalainen Schortz otti hevoset huostaansa ja vastaili harvasanaisesti
isäntänsä kysymyksiin luoden samalla nopeita ja uteliaita silmäyksiä
Heleneen. Toisenlaisen tilanteen vallitessa olisi tyttö ihastunut
paikkaan, joka todella oli omituisin minkä hän oli pohjanmailla
tavannut. Isoimmassa huoneessa oli tarjoilupöytä ja sillä kultavaaka,
lisäksi toinen höyläämätön pöytä ja kookas rautakamiina. Seinät ja
katto oli peitetty purjekankaalla niin taidokkaasti, että koko huone
muistutti luolaa, joka oli koverrettu liitukallioon. Huone oli
koristettu kaikennäköisillä voitonmerkeillä, täytetyillä linnuilla,
taljoilla ja sarvilla; viimeksimainituista riippui huolettomassa
epäjärjestyksessä koiransuitsia, lumikenkiä, ampuma-aseita ja
vaatteita. Vasemmalle johtavasta ovesta pääsi makuusuojaan, jonne
matkustajia varten oli järjestetty kolmikerroksisia makuulavitsoita.
Isosta huoneesta suoraan eteen oli talon keittiö ja oikealle huone,
jota Struve sanoi taulunäyttelyhuoneeksi. Siellä oli majatalon
ensimmäinen omistaja antanut taiteellisen mielikuvituksensa vapaasti
askarrella ja peittänyt seinät kuvilla, joita oli leikattu joistakin
epäilyttävistä aikakauskirjoista; tuloksena oli ollutkin hämmästyttävä
sekoitus ruusunpunaisissa trikoissa esiintyviä naisia, polvihousuisia
nyrkkeilijöitä, palkittuja bulldoggeja ja muita vähemmän siveellisiä
urheilumaailman edustajia. --
"Tämä on todennäköisesti huonointa seuraa, missä olette koskaan ollut",
huomautti Struve Helenelle ponnistellen ääneensä huoletonta sävyä.
"Eikö täällä ole muita vieraita?" kysyi tyttö huolestuneena.
"Matkustajat ovat harvinaisia tähän vuodenaikaan. Myöhemmin voi ehkä
joku tulla."
Näyttelyhuoneessa majatalon isäntä järjesteli par'aikaa ruokapöytää.
Takkaan oli viritetty roihu ja se olikin Helenelle tervetullutta. Hänen
seuralaisensa, joka osoittautui täysin ujostelemattomaksi, heittäytyi
nahkapäällyksiselle sohvalle ja sytytti savukkeen.
"Näyttäkää minulle nyt ne asiapaperit, herra Struve", aloitti Helene,
mutta toinen ei ollut asiasta millänsäkään.
"Ei vielä. Päivällinen ensin ja asiat sitten. Älkää nyt turmelko pientä
huvimatkaamme, meillä on kyllä aikaa tarpeeksi."
Helene nousi ja astui ikkunan ääreen. Tuijottaessaan alas kapeaan
laaksoon hän huomasi, että vastapäätä olevat vuoret näkyivät vain hyvin
epäselvästi, sillä oli alkanut äkkiä hämärtää. Paksuja pilvenlonkia oli
noussut idästä. Sadepisara pärskähti ikkunaruudulle, sitten tuli toinen
ja kolmas ja kunnaat peittyivät pian rankkasateen usviin. Muuan
reppuselkäinen matkustaja näkyi saapuvan taloon. Hänen kolkutuksensa
kuullessaan nousi Struve, joka oli koko ajan katsellut Heleneä silmät
puoliummessa, ja meni viereiseen huoneeseen.
-- Jumalan kiitos, että joku on saapunut -- tuumi Helene. Puhelu kuului
aluksi vain heikkona mutinana, mutta sitten vieras tuntui kiihtyvän,
niin että Helene saattoi erottaa sanat selvemmin.
"Kyllä minulla on rahaa maksaakin. En ole ryysyläinen."
Schortz mutisi jotakin vastaan.
"En piittaa siitä, että olette jo sulkenut ovenne. Olen väsyksissä ja
myrsky on tulossa."
Tällä kerralla kuului isännänkin kieltävä vastaus ja kaivostyömiehen
äkeät sadattelut. Hetkeä myöhemmin tyttö näki miehen raskain askelin
taivaltavan kaupunkia kohden.
"Mikä kaikella tällä on tarkoitus?" hän kysyi, kun Struve tuli takaisin
huoneeseen.
"Se mies oli tavallinen jätkä, eikä Schortz mielinyt päästää häntä
suojiinsa. Hän on perin tarkka valikoimaan yöpuulaiset -- näillä main
liikuskelee kaikenkarvaista väkeä."
Sitten tuli huoneeseen saksalainenkin sytyttämään lamppua, ja Helenen
levottomuus yhä kasvoi, vaikk'ei hän kysellytkään mitään. Hän kuunteli
puolella korvalla niitä juttuja, joilla Struve koetti häntä huvittaa,
ja söi peräti vähän siitä herkullisesta ateriasta, joka heti sen
jälkeen tarjottiin. Struve sen sijaan söi ja joi oikein ahmien, ja
pimeä kaamea ilta kului verkalleen. Omituinen pelko oli äkkiä vallannut
Helenen, ja jos hän yhdennellätoista hetkellä olisi voinut vetäytyä
syrjään, olisi hän ilomielin sen tehnyt ja lähtenyt uhmaamaan
rajusäätäkin. Mutta hän oli mennyt jo liian pitkälle voidakseen enää
peräytyä, ja kun hän oivalsi, että toistaiseksi oli viisainta mukautua,
istui hän tyynenä paikallaan ja vastaili kylmästi Struven
huomautuksiin. Asianajajan katseet muuttuivat hetki hetkeltä
välkkyvämmiksi; hänen poskensa 'hehkuvammiksi ja hänen puheensa
nopeammaksi. Hän jutteli herkeämättä ja kuumeenomaisen iloisesti,
poltti tuhottomasti savukkeita eikä näyttänyt huomaavan ajan kulua.
Vihdoin hän lopetti rutosti ja katsahti kelloonsa. Tällöin Helene
muisti, ettei hän ollut enää pitkään aikaan kuullut Schortzin
hääräilevän keittiössä. Struve hymyili hänelle erikoisella itsevarmalla
tavallaan. Veitikkamaisesti silmää iskien hän otti povestaan pienen
paketin ja heitti sen pöydän yli Helenelle.
"Ja nyt käymme käsiksi sopimukseemme vai kuinka?"
"Pyytäkää isäntää korjaamaan pöytä puhtaaksi", vastasi tyttö
irroitellen kömpelösti paketin siteitä.
"Lähetin hänet pois jo pari tuntia sitten", sanoi Struve nousten ja
lähestyi häntä. Helene väisti häntä, mutta asianajaja kumartuikin vain
pöydän yli, tarttui pöytäliinan neljään kulmaan, kääri pöytäsälyt
siihen ja kantoi kaikki siten viereiseen huoneeseen, missä viskasi
kantamuksensa huolettomasti pöydälle. Sitten hän palasi huoneeseen,
asettui seisomaan selkä takan kamanaan nojaten ja tuijotti Heleneen,
kun tämä tutki asiapapereita, jotka olivat sisällökkäämpiä kuin hän oli
kuvitellutkaan.
Pitkän tuokion hän tutki niitä tarkasti. Kaikki oli liiankin selvää, ja
hänen enonsa rikollisuus tuli sana sanalta yhä todistetummaksi. Ei
ollut erehdyksen mahdollisuutta, koko se kurja salahanke oli tuossa
hänen edessään kirkkaan selvänä, mitä häpeällisin rikos Auttamattomasti
paljastettuna.
Julmasta pettymyksestään huolimatta Helene tunsi syvää iloa, sillä hän
oli nyt saanut käsiinsä voimakeinot, joiden avulla oikeus lopultakin
saataisiin voittoon. Siitä tulisi samalla kerralla sekä hänen
riemuvoittonsa että sovitusuhrinsa. Hän, joka tietämättään oli toiminut
näiden kurjien juonittelijoiden kätyrinä, sovittaisi myöskin kaikki.
Hän nousi silmät sädehtien ja kasvoilla päättävä ilme.
"Tässä on siis kaikki."
"Totta kai. Se riittää tuomitsemaan meidät kaikki turmioon. Se
merkitsee pakkotyötä enollenne ja sulhasellenne." -- Hän kurkotti
kaulaansa lausuessaan jälkimmäisen sanan ikäänkuin vapauttaakseen sen
jostakin näkymättömästä puristuksesta. -- "Niin, varsinkin
sulhasellenne, sillä hän on koko hankkeen luoja. Siksipä juuri olenkin
tuonut teidät tänne. Hän menee kanssanne naimisiin, mutta minusta tulee
sulhasen ensimmäinen häämarsalkka."
Hänen äänessään oli epämiellyttävä sointu.
"Lähtekäämme nyt."
"Lähtekäämme!" kertasi Struve. "Olipa se verraton näyte tahattoman
huumorin lahjasta!"
"Mitä tarkoitatte?"
"Sitä, että ensiksikin mikään inhimillinen olento ei löydä tietä
kaupunkiin tässä myrskyssä, ja toiseksi -- mutta asiasta toiseen,
sallikaa minun muistaissani selittää eräs kohta noissa asiapapereissa."
Hän lausui tämän kuin ohimennen, astui askelen Heleneä kohden ja ojensi
kätensä tarttuakseen papereihin, jotka Helene oli jo hänelle
luovuttamaisillaan. Mutta samassa joku sisäinen ääni kehoitti tyttöä
piilottamaan ne selkänsä taa. Oli hyvä, että hän teki niin, sillä
Struven käsi oli vain tuuman päässä niistä. Asianajaja ei ollut
käänteissään niin nopsa kuin Helene, joka pyörähti nopeasti pöydän
toiselle puolelle ja tunki paperit pukunsa sisään. Tällöin hän osui
koskettamaan Cherryn revolveria, mikä valoi häneen turvallisuuden
tunnetta. Hän virkkoi nyt päättävästi:
"Minä tahdon lähteä täältä heti paikalla. Haluatteko olla ystävällinen
ja satuloida minulle hevosen? Hyvä, teen sen sitten itse."
Hän kääntyi mennäkseen, mutta silloin oli Struven myöntyväisyys kuin
poispuhallettu, ja hän hypähti oven eteen ja sulki häneltä tien.
"Seis, armollinen neiti. Teidän pitäisi käsittää selvemmittä puheitta.
Miksi toin teidät tänne? Miksi ehdotin tätä pientä huvimatkaa? Miksi
lähetin palvelijani pois? Siksikö kenties, että todistaisin teille
rikollisuuteni? Tuskinpa vain. Te ette lähde tästä talosta tänä yönä.
Ja kun lähdette, ei teillä ole mukananne noita papereita -- oma
turvallisuuteni kieltää sen -- ja minä olen itsekäs mies, niin ettei
teidän kannata yrittääkään vetää minua nenästä. Kuulkaapas vain tuota!"
-- He kuuntelivat molemmat yötuulen ulvontaa, joka tuntui himoitsevan
uhria. -- "Te jäätte tänne ja..."
Hän keskeytti lauseensa, sillä Helene oli astunut puhelimen ääreen ja
nostanut kuulotorven naulasta. Asianajaja syöksähti paikalle, tempaisi
torven hänen kädestään, irroitti puhelimen seinältä ja viskasi sen
päänsä yli lattialle. Sitten hän tavoitti tyttöäkin käsiinsä, mutta
tämä livahti syrjään ja pakeni huoneen toiseen päähän. Miehen valkoiset
hiukset olivat joutuneet epäjärjestykseen, hänen kasvonsa olivat
veripunaiset, ja hänen kaulallaan ja niskallaan näkyivät selvästi
tykyttävät paisuneet suonet. Hän pysyi silti alallaan, ja hänen
huulilleen kiertyi niiden tavanomainen varova hymy.
"Älkäämme nyt kiistelkö kauempaa. Ei siitä ole hyötyä, sillä minä olen
pelannut voittaakseni. Te olette saanut todistuksenne -- nyt haluan
minä saada palkkioni -- muuten otan sen. Tuumikaa nyt, kumman tavan
valitsette, sillä aikaa kuin minä menen sulkemaan ovet."
* * * * *
Kauempana alhaalla kallionrinteellä suomi muuan mies säälimättä
väsynyttä ponirukkaa. Hevosen polvet notkahtelivat, mutta ratsastaja
pakotti sitä yhä vain eteenpäin, ikäänkuin häntä itseään olisivat
tuhannet pahat henget ajaneet takaa; hän kannusti sitä herkeämättä,
ohjasi sen yli ojien ja virtojen, ylös jyrkänteitä ja alas pimeihin
kuiluihin. Toisinaan poni kompastui ja kaatui ratsastajineen, mutta
tämä ei näyttänyt piittaavan mistään muusta kuin kärsimättömyydestään
päästä eteenpäin. Hän ei huomannut sadetta, joka suomi häntä
kasvoihin ja teki hänet sokeaksi, eikä myrskyä, joka iski häneen
vuorenharjanteilla tai ulvoi hänen takanaan vuorenonkaloissa. Lopulta
hän pääsi sille rinteelle, jolla majatalo oli, ja näki edessään sen
tulet, minkä vuoksi hän painoi jälleen jalkansa hevosrukan kupeisiin;
kuolemaan saakka uskollisena tämä ponnisteli kärsivällisesti eteenpäin.
Ratsastaja tunsi äkkiä ponin vaipuvan etujaloilleen, minkä vuoksi hän
irroitti jalkansa jalustimista ja koetti heittäytyä satulasta
päästäkseen sotkeutumasta hevosen kavioihin. Hän lennähti suin päin
maahan ja satutti päänsä johonkin esineeseen ja makasi sitten hiljaa
kuluneet, tummat kasvot kääntyneinä päin sadetta myrskyn kiitäessä
voitonriemuisena hänen ylitseen.
* * * * *
Kun Struve oli poistunut viereiseen huoneeseen, syöksyi Helene
ikkunaan. Siinä oli vain yksi ruutu, sekin lujasti naulattu
puitteisiinsa, mutta hän sieppasi käteensä pienen tuolin takan kupeelta
ja viskasi sen ruudun läpi. Sisään syöksähti tällöin sadekuuro.
Ennenkuin hän itse ennätti hypätä ulos, hyökkäsi Struve takaisin
huoneeseen, raivon kalpeana ja syytäen suustaan käheitä ja äreitä
sanoja.
Mutta hän vaikeni äkkiä, sillä Helene oli ottanut esiin Cherryn
revolverin ja tähtäsi häneen. Tyttö oli kalpea ja hengitti kiivaasti
kuin hengästyneenä ja hänen ihmeelliset silmänsä hehkuivat tulta,
jommoista niissä ei kukaan ollut aiemmin nähnyt. Hän oli muuttunut kuin
kuvanveistäjän taltan jäljiltä, hänen sieraimensa olivat ohenneet,
huulet pusertuneet jäykiksi ja hänen päänsä oli ylpeästi koholla. Sade
pärskyi rikotusta ikkunasta hänen ylitseen ja ohitseen, viheliäinen
punainen uudin liehui ja lepatti kuin osoittaakseen hänelle iloista
hyväksymistään. Katkera halveksiminen pani hänen ääneensä luonnottoman
soinnun, kun hän virkkoi käskevästi:
"Älkää koettakokaan seurata minua!"
Hän astui askelen ovea kohden ja kehoitti toista käden eleellä
väistymään, minkä tämä tekikin, sillä hän oivalsi, mikä vaara uhkasi
tytön tyynestä kylmäverisyydestä. Helene ei huomannut hänen katseensa
laskevaa oveluutta eikä voinut aavistaa, mitä suunnitelmia tämä kantoi
mielessään.
* * * * *
Sateen suomimalla kallionrinteellä oli maahan syössyt ratsastaja
vähitellen tointunut ja yritti nyt vaivalloisesti laahautua majataloon
päin. Pimeässä häntä olisi voinut pitää jonakin matelevana oliona,
sillä hän ryömi maata pitkin kuin matelija. Mutta kun hän lähemmäksi
taloa päästyään kuuli huudon, jonka tuuli koetti hänen korviltaan
salata, kavahti hän jaloilleen ja syöksyi silmittömään juoksuun
horjahdellen kuin haavoitettu eläin.
* * * * *
Helene piti silmällä vankiaan vetäytyessään takaperin ovea kohden, sillä
hän ei uskaltanut päästää häntä näkyvistään, ennenkuin olisi itse
vapaa. Välikköhuonetta valaisi lasilamppu, joka paloi pöydällä, ja sen
valossa hän huomasi, että ulko-ovi oli suljettu raskaalla
rautasalvalla. Hän kiitti Jumalaa, ettei sitä ollut pantu lukkoon.
Struve puolestaan oli seurannut mukana ja asettunut pöydän ääreen sanaa
lausumatta tai vastarintaa yrittämättä, mutta hänen valpas ja terävä
katseensa osoitti, että hän oli varuillaan ja pohti mahdollisuuksiaan.
Kun välikköhuoneen ovi oli ilmavirran paineessa sulkeutunut Helenen
takana, teki hän ensimmäisen salamannopean liikkeensä. Hän sysäsi
lampun lattialle, missä se särkyi kuin munankuori ja pimeys iski kuin
petolintu huoneeseen. Jos Helenellä olisi ollut sekuntikin aikaa
miettiä, olisi hän rientänyt takaisin valaistuun huoneeseen, mutta hän
oli mielestään jo puolitiessä vapauteen, ja sen tunteen kannustamana
hän syöksähti ulko-ovelle. Äkkiä hänet paiskattiin lattialle. Hän
laukaisi pienen revolverinsa, mutta Struven käsivarret kiertyivät hänen
ympärilleen, ase riuhtaistiin hänen kädestään, ja hän tunsi
taistelevansa rinta rintaa vasten asianajajan kanssa. Struven viiniltä
tuoksuva hengitys huokui hänen kasvoilleen ja hän tunsi olevansa kuin
rautapuristimissa. Struven posken kosketus hänen omaa poskeaan vasten
teki hänestä pelästyneen otuksen, joka taistelee viimeisillä voimillaan
ja hermoillaan.
Hän parahti kerran, mutta se ei muistuttanut naisen huutoa. Sitten
taistelu jatkui äänettömänä ja täydellisessä pimeydessä. Struve piteli
häntä yhä lujasti kuin gorilla, kunnes uhri tunsi päässään huimausta ja
oli menettää tajuntansa. Hänen silmissään salamoi ja korvissa kohisi
kuin vesiputous. Hän oli voimakas tyttö ja hänen joustava nuortea
ruumiinsa, jonka voimia ei ollut tähän mennessä vielä koeteltu,
mukautui kokeeseen jokaisella jänteellään, niin että hän otteli melkein
miehisellä voimalla, ja Struvella oli täysi työ häntä pidätellä. Mutta
näin hurja taistelu ei voinut kestää kauan. Helene tunsi, että hänet
nostettiin koholle, ja sitten he kompastuivat molemmat ja kaatuivat
sisähuoneeseen vievää ovea vasten. Ovi aukeni, ja samassa
silmänräpäyksessä oli miehenkin voima mennyttä, ikäänkuin se olisi
ollutkin vain pimeyden kannattelemaa eikä sietänyt valoa, joka nyt
hulmahti heitä vastaan. Helene riuhtaisihe irti ja hoippui huoneeseen
valloilleen päässeet hiukset olkapäillä liehuen. Struve nousi
polvistuneesta asennostaan ja ryntäsi vielä kerran häntä tavoittamaan
läähättäen:
"Minä näytän teille, kuka tässä talossa on isäntä..."
Hän vaikeni äkisti ja kyykistyi eteenpäin varjostaen Kasvojaan kuin
iskua torjuakseen. Tyhjissä ikkunakehyksissä näkyivät erään miehen
kuivakkaat kasvot. Ilmavirta puhalsi huoneeseen, lampunliekki
lepatteli, ja Struve käpertyi kasaan seinän viereen. Hänen kauhua
ilmaisevat silmänsä suuntautuivat rintaa kohden, jossa hänen kätensä
tapailivat jotakin irti reväistävää. Hän loi pikaisen silmäyksen
ovelle, joka oli käsivarren matkan päässä hänestä, kuin pakotietä
etsien, häntä puistatti, polvet herpaantuivat hänen allaan ja hän
syöksyi pitkin pituuttaan lattialle kasvot alaspäin ja käsivarsi yhä
ruumiin alle taivutettuna.
Kaikki oli tapahtunut salaman nopeasti, ja vaikka Helene oli
pikemminkin tuntenut kuin kuullut laukauksen ja näki vastustajansa
kaatuvan, ei hän heti tajunnut mitä yhteyttä näillä kahdella seikalla
oli toisiinsa, ennenkuin ruudinsavu tunkeutui hänen sieraimiinsa. Ei
hän vieläkään tuntenut kauhua tai mielenliikutusta. Päinvastoin hänet
valtasi raisu ilo ja hän seisoi alallaan, eteenpäin kumartuneena, ja
tuijotti melkein ahmien tuhoutunutta vihamiestään, kunnes hän kuuli
nimeään lausuttavan: "Helene, pikku sisko!" ja kun hän kääntyi, näki
hän veljensä.
Helenen kasvoilla oli ilme, jommoisen Bronco Kid oli joskus nähnyt
miesten kasvoilla, miesten, jotka ovat olleet lähellä ehdotonta
kuolemaa ja joista kaikki muut paitsi alkuperäisimmät intohimot ovat
kaikonneet -- mutta hän ei ollut milloinkaan nähnyt tuota ilmettä
naisen kasvoilla. Siinä ei ollut jälkeäkään teennäisyydestä, vaan
alkuperäisin, kiihkein intohimo, jommoista vain harvat saavat eläissään
kokea. Mutta tänä kaameana yönä, jolloin nuoren tytön oli täytynyt
taistella pyhimpänsä puolesta, oli hänen luonteensa, kaikesta
teennäisestä riisuttuna, esiintynyt puhtaasti alkuperäisessä, villissä
muodossaan. Kuten Glenister oli kerran ennustanut, oli Helene
lopultakin joutunut toimimaan vääjäämättömän, voimakkaan vaiston
mukaan.
Vielä kerran silmäiltyään olentoa, joka virui verissään lattialla,
Helene meni ikkunan luo, kietoi kätensä veljen kaulaan ja suuteli
häntä.
"Onko hän kuollut?" kysyi Kid.
Helene nyökkäsi myöntävästi ja yritti puhua, mutta ratkesikin itkuun.
"Aukaise ovi", sanoi hänen veljensä. "Olen loukannut itseni ja minun on
päästävä sisään."
Kun Kid ontuen astui huoneeseen, sulki Helene hänet syliinsä ja siveli
hänen pörröistä tukkaansa välittämättä hänen lokaisista märistä
vaatteistaan.
"Minun täytyy tutkia häntä. Ehkei hän olekaan niin pahoin
haavoittunut."
"Älä koske häneen!"
Hän seurasi silti itse mukana ja seisoi vieressä, kun veli tutki
haavoittuneen tilaa. Struve hengitti yhä, ja tämän huomattuaan
kantoivat Helene ja Kid hänet sohvalle.
"Jokin on murtunut täällä -- pari kylkiluuta luullakseni", sanoi Kid
läähättäen ja tunnusteli omaa kylkeään. Hän oli kalpea ja väsynyt ja
Helene talutti hänet makuusuojaan, missä hän saisi hetken aikaa levätä.
Vain hänen ihmeellinen tahdonvoimansa oli pitänyt häntä pystyssä tähän
saakka ja veljen avuttomuus esti puolestaan Heleneä vallan
masentumasta.
Kid ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, että Helene lähtisi hakemaan
apua, ennenkuin myrsky olisi tauonnut ja päivä koittanut. Hän väitti
kivenkovaan, että tiet olivat sillä haavaa kulkemattomat ja ettei
mitään voitettaisi sillä, että hän lähtisi pimeässä harhailemaan. He
odottaisivat siis päivänkoittoon saakka. Lopultakin he kuulivat
haavoittuneen voihkaisevan. Hän puheli käheällä äänellä Helenelle.
Hänen äänessään ei ollut enää jälkeäkään pahansuopaisuudesta, kun hän
sanoi:
"Sanoin itse sitä mielettömyydeksi -- olen nyt saanut mitä olen
ansainnut, ja minä olen nyt kuolemaisillani. Hyvä jumala -- minä kuolen
ja minä niin pelkään."
Hän vaikeroi, kunnes Kid tuli nilkuttaen huoneeseen ja katseli häntä
sammumattoman vihan ilme silmissään.
"Niin, te kuolette, ja minun toimestani. Olkaa nyt mies, jos voitte. En
salli hänen lähteä hakemaan apua ennen aamua."
Helene pakotti veljensä jälleen levolle ja palasi sitten auttamaan
haavoittunutta, joka alkoi houria ja puhua tolkutonta.
Kun Kid myöhemmin tuntui hieman reipastuneemmalta ja hänen päänsä
selvemmältä, uskalsi Helene ruveta hänelle kertomaan heidän enonsa
konnantöistä ja niistä todistuksista, jotka olivat nyt hänen
hallussaan, sekä toivostaan, että ne, jotka olivat saaneet kärsiä,
pääsisivät jälleen oikeuksiinsa. Hän kertoi siitä hankkeesta, joka oli
suunniteltu täksi yöksi, ja siitä vaarasta, joka uhkasi kaivosten
omistajia. Kid kyseli häneltä tarkoin, ja kun hän oivalsi sisarensa
kertomuksen suuren merkityksen, laahusteli hän ovelle ja katasti ilmaa.
"Meidän täytyy yrittää", hän sanoi. "Myrsky on pian talttunut eikä ole
enää pitkälti aamuun."
Helene pyysi päästä lähtemään yksin, mutta ei saanut veljeään
suostumaan. "Minä en luovu sinusta enää milloinkaan ja sitä paitsi minä
tunnen perinpohjin kaupunkiin vievän alemman tien. Me ratsastamme
jyrkännettä pitkin laaksoon ja sieltä kaupunkiin. Se tie on pitempi,
mutta ei niin vaarallinen kuin toinen."
"Sinä et voi tuossa kunnossa ratsastaa."
"Voin kyllä, jos sinä sidot minut satulaan. Kas niin, lähde satuloimaan
hevoset."
Ulkona oli vielä sysipimeää ja sade valui yhä, mutta tuuli oli
heikennyt kuin uupuneena ponnisteluihinsa. Helene auttoi Broncoa
satulaan. Ponnistelu aiheutti tuskanhuudon nuoren miehen huulilta,
mutta hän vaati yhä, että Helene sitoisi hänen jalkansa hevosen mahan
alle. Hän sanoi, että tie oli kovin epätasainen ja ett'ei hän aikonut
toistamiseen pudota maahan. Annettuaan sen jälkeen Struvelle sitä apua,
johon kykeni, nousi tyttökin satulaan ja ratsasti hitaasti pitkin
jyrkännettä veljensä perässä, joka horjahteli kuin humalainen puoleen
ja toiseen pidellen molemmin käsin satulannupista.