Hän oli valinnut toiminta-alueensa hyvin. Maa vietti erääseen puroon
päin, jonka pohjassa porisi pieni lähde. Siitä Midas sai juomaveden, ja
hän tunsi jokaisen neliötuuman siitä kourusta, jonka puro oli kaivanut
kallioon, ja hän osasikin sen vuoksi varovasti ryömiä eteenpäin.
Kunnaan juuressa puro oli kaivautunut maahan ja muodostanut leveähkön
ojan, ja siihen hän nyt työntyi nelinkontin. Hänen panoksia pullottavat
vaatteensa olivat suureksi haitaksi, niin että hän voi vain hitaasti ja
vaivalloisesti liikkua eteenpäin. Sade oli paisuttanut puron, hän sai
kahlata vyötäisiä myöten. Terävät kivenreunat haavoittivat hänen
käsiään, kunnes ne vuotivat verta. Hän ei voinut nähdä kättänsä
etemmäksi, ellei kohottautunut ojan reunan yli, ja kun hän oli riisunut
sadetakin yltään voidakseen vapaammin liikkua, suomi sade häntä
selkään, kunnes hän oli vallan läpimärkä ja tunsi veden virtaavan
pitkin ruumistaan. Tuon tuostakin hän kurkottautui katsomaan
kummallekin sivulleen. Ojan pientareet olivat juuri ja juuri niin
korkeat, että suojasivat häntä. Vihdoin hän saapui lankkusillalle ja
aikoi juuri kohottautua katsomaan ympärilleen, mutta heittäytyikin
samassa päistikkaa veteen. Tällaisen mahdollisuuden varalta hän oli
niin huolellisesti peittänyt sytytyslangat. Muuan mies kulki sillalla
niin läheltä häntä, että olisi voinut häntä koskettaa. Se oli
yövartija, joka pysähtyi sillan toiselle puolelle puhelemaan toisen
vartijan kanssa, minkä jälkeen hän palasi entistä tietänsä puron
toiselle rannalle. Glenister tuumi, että hän oli kohdannut
vartioketjun, ja hän hiipi sen vuoksi entistäkin varovammin eteenpäin,
kunnes hänen edessään häämöttivät kaivosrakennusten synkät hahmot.
Tällöin hän nousi vettä valuen ojasta.
Karkoitettuaan kaivoksilta niiden oikeat omistajat oli toimitsijamies
Mac Namara rakennuttanut tukevat puutalot niiden telttien tilalle,
jotka hän oli kaivoksista löytänyt. Ne oli tehty hirsistä ja katettu
poimutetulla rautapellillä sekä sisältä vuorattu laudoituksella. Ne
tuntuivat voivan kestää erinomaisesti sikäläiset säävaihtelut.
Toverukset olivat kaukaa katselleet niiden rakentamista, mutta eivät
olleet päässeet tarkastelemaan niitä lähempää.
Nuoren miehen mielessä ailahti lämmin tunne, sillä hän rakasti tätä
tienoota ja kaivostaan. Se oli ollut hänen poikavuosiensa unelma ja se
oli vastannut niitä toiveita, jotka olivat häntä kannustaneet näillä
pohjan mailia kamppaillessaan. Se oli pudonnut hänen syliinsä hetkellä,
jolloin hän oli tuntenut syvintä alakuloisuutta, ja tuonut hänelle iloa
ja onnea. Hänestä tuntui rikokselta tuhota se, kuten hän nyt aikoi
tehdä.
Hän hiipi lähimmän rakennuksen seinustalle kuuntelemaan. Sisältä kuului
ääniä, vaikk'ei ikkunoista näkynyt valoa; siellä oltiin siis
varuillaan. Rakennuksen kivijalan kimpussa hän hääräili hetken aikaa,
siirtyi sitten konttorirakennuksen ja keittiöhuoneuston luo ja
menetteli kummassakin paikassa samalla salaperäisellä tavalla. Hän
ounasti, että Midaksen näennäisestä rauhallisuudesta huolimatta oli
ilmassa jännittyneen odotuksen epämääräistä tuntua.
Vaikka jännitys oli saanut ajan tuntumaan hänestä mittaamattoman
pitkältä, arveli hän, että ainakin tunti oli kulunut siitä hetkestä,
jolloin hän oli eronnut tovereistaan, ja että heidän täytyi jo olla
määrätyillä paikoillaan. Elleivät -- jos jotakin odottamatonta oli
tapahtunut yhdennellätoista hetkellä -- niin olisi se sodan
satunnaisuuksia. Kaikissa huolellisestikin valmistetuissa yrityksissä
on hetkiä, jolloin sattumalla on ratkaiseva merkitys.
Hän meni nyt pajaan ja tapaili tulitikkuja. Aikoessaan raapaista tulen
hän kuuli öljyvaatteiden kahinaa ulkopuolelta, ja hän odotti sen vuoksi
vielä hetken. Sytytettyään sitten mukaansa ottamansa taulanpalasen ja
kätkettyään sen takkinsa suojaan hän aukaisi oven ja kuunteli. Myrsky
oli tyyntymään päin ja sade valui tasaisena virtana peltikatoille.
Hän riensi kiireesti rakennukselta toiselle, ja kun kiertomatka oli
tehty, rätisi kolme hehkuvaa pistettä hänen kulkemansa kolmion kaikissa
kärjissä.
Ukonnuoli oli siis viskattu. Hän pudottautui jälleen ojaan, tempasi
revolverinsa esiin; hänen jännittynyt mielensä oli näkevinään, että
ympärillä seisovat kunnaatkin pidättelivät hengitystään, sade oli
tauonnut ja kaikki öiset äänet vaienneet. Hän huomasi puristaneensa
hampaitaan niin lujasti, että leukoja pakotti. Hän tähtäsi
asuinrakennuksien kattoa kohden ja laukaisi -- pam, pam kuului kuusi
kertaa perätysten ja kaiku vastasi yhtä monta kertaa tihkuvasta
sateesta kumeasti ja ontosti. Kuului huudahdus ja seuraavassa tuokiossa
suhahti kiväärinkuula hänen päänsä ohitse. Hän kääntyi ajoissa
nähdäkseen toisenkin salaman välähtävän pimeästä, missä vartija seisoi
ja ampui hänen revolverinsa välähdysten opastuksen mukaan, minkä vuoksi
hän kyykistyi ojan piennarten suojaan.
Ensimmäisen laukauksen kuultuaan hyökkäsivät asuinrakennukseen
kerääntyneet miehet ulos asestettuina ja taistelunhaluisina, mutta he
saivat tervehdykseksi yhteislaukauksen ja kuulasateen. Laukauksia
kuului sen jälkeen kaikilta suunnilta, sillä vigilantit olivat
muodostaneet puoliympyrän ja suuntasivat nyt tulen kaikilta tahoilta
keskukseen. Puolustajat pysyivät silti erinomaisessa järjestyksessä,
jos ottaa huomioon hyökkäyksen yllättävän nopeuden, ja kiiruhtivat
vartiomiesten luo, joiden kiväärintuli opasti heitä. Lujaäänisen miehen
kuultiin lausuvan komentosanoja. Ympäröivässä tyhjässä avaruudessa ei
näkynyt muuta kuin pimeyttä halkovat, tuhoa ennustavat valoviirut.
Silloin äkkiä pimeyden valaisi huikaiseva kellertävä hohde, ikäänkuin
suuri sulattouuni olisi Mac Namaran miesten takana auennut ja heti
jälleen suljettu, ja sitten kuului kumea jymähdys, johon
kiväärinlaukaukset hukkuivat. He näkivät keittiörakennuksen hajoavan ja
muuttuvan tuhansiksi sinkoaviksi puupalasiksi ja vääntyneiksi
rautapeltisiekaleiksi, jotka paiskautuivat korkealle ilmaan heidän
päänsä päälle. Kun vavahtelevien kunnaitten taakse kiirinyt kaiku oli
tauonnut, kuului jälleen vigilanttien kiväärien rätinä, sitten tärähti
maa alas syöksyvien rakennussirpaleitten painosta.
Räjähdys oli tapahtunut vallan heidän lähellään, ja se oli heidät
ensimmältä sokaissut niin, etteivät he voineet tajuta mitä oikeastaan
oli tapahtunut. Ennenkuin he ehtivät tointua hämmästyksestään, valaisi
pimeyttä jälleen niin terävän kirkas leimahdus, että saattoi selvästi
erottaa maahan valuvat sadepisarat, jotka välkkyivät kuin
hopeahohteinen hämähäkin seitti, vasemmalla seisova konttorirakennus
kohosi ilmaan, ja naapurirakennusten rikkoutuneet ikkunat tuijottivat
kuin aaveen näkemättömät silmät. Pimeän huntu verhosi jälleen miehet,
jotka kauhistuneina koettivat hakea suojaa lähimpien esineitten tai
toveriensa takaa sitä ammussadetta vastaan, jonka taivas tuntui
syytävän heidän niskoilleen. Heidän selkänsä olivat nyt päin
vigilantteja, heidän kasvonsa kääntyneet paikan keskustaa kohden. Monet
olivat heittäneet aseensa. Kavionkopsetta ja pelästyneitten hevosten
hätähirnuntaa kuului tallista, irtautunut ja käpertynyt sinkkimöhkäle
oli pudotessaan tavannut jonkun miehen; hänen käheä ja tukehtunut
parahduksensa ilmaisi mitä oli tapahtunut, ja toiset miehet väistyivät
syrjään välttääkseen vaaraa, jota he eivät voineet nähdä, mutta joka
iski heihin pimeästä ja jota vastaan ei voinut puolustautua.
Paetessaan he joutuivat uuden ja entisiäkin voimakkaamman tulipatsaan
todistajiksi ja näkivät sen loisteessa toveriensa juostessaan kaatuvan
ja vääntelehtivän maassa. Tällä kerralla täräytti maata pamaus, joka
oli edellisiä tuntuvasti voimakkaampi. Toiset seisoivat paikalleen
jähmettyneinä ja tuijottaen niihin kiehkuraisiin savupatsaihin, jotka
työntyivät räjähdyksen mukana ilmoille, toiset peittivät kasvonsa
päästäkseen näkemästä tuota peloittavaa, huikaisevaa tulenloimoa tai
suojautuakseen putoilevilta esineiltä.
Kesken tätä yleistä hämminkiä kuului luja ja kirkas ääni: "Varokaa
seuraavaa räjähdystä!"
Seuraavassa sekunnissa syöksyivät hyökkääjät esiin kuin mielettömät
keskelle sirpalesadetta. Juostessaan he yhä ampuivat, mutta se oli
turhaa työtä, sillä taistelusta ei voinut enää puhuakaan. Puolustajat
syöksivät päättömään pakoon. He olivat äkänneet pelastuneensa varmasta
tuhosta vain sen onnellisen sattuman vuoksi, että olivat lähteneet
asuinrakennuksesta oikealla hetkellä eivätkä halunneet viipyä kauempaa
paikalla, jossa taivaantuli lankesi heidän päällensä. Kaiken kukkuraksi
olivat hevoset riuhtaisseet itsensä irti tallista ja syöksyivät
keskelle yleistä sekamelskaa. Heidät valtasi pelko -- sokea,
käsittämätön, tarttuva pelko -- ja he syöksyivät pimeään, missä he
iskivät vastustajansa kumoon pyrkiessään pois tästä kauhun tyyssijasta.
Toiset juoksivat suin päin kalliojyrkänteelle ja putosivat
kaivoskuoppiin tai patoihin. Toiset löysivät turvan puron portailla
kasvavasta kaislikosta.
Kun vigilantit kerääntyivät vankeineen raunioiden ääreen, kuului
pimeästä yhä haavoittuneitten valittelua; miehet sytyttivät tuohuksia
ja lähtivät hakemaan uusia vankeja. Glenister juoksi paikalle revolveri
kädessä ja huusi:
"Onko kukaan nähnyt Mac Namaraa?"
Kukaan ei ollut nähnyt. Kun sitten ryhdyttiin tarkastelemaan mitä
vaurioita hyökkääjät olivat kärsineet, huudettiin Glenisterille ja
Dextrylle iloinen tieto:
"Kukaan ei ole saanut edes naarmua. Olipa se vietävänmoinen kärhämä!"
"Olemme saaneet neljätoista vankia", virkkoi joku, "ja tuolla
pensaistossa tuntuu olevan niitä vielä monta."
Glenister huomasi kummakseen, ettei ainoallakaan vangilla, jotka
seisoivat tuohusten valossa, ollut armeijan asetakkia. Ne olivat kaikki
joko kaivostyömiehiä tai kuljeskelevia hurjia irtolaisia, joita oli
kerätty työmaalle. Missä sotilaat olivat? hän tuumi itsekseen.
"Eikö apunanne ollut sotaväkeä?" hän kysyi.
"Ei, ei sieluakaan. Emme ole nähneet sotilaita sen jälkeen kuin tulimme
tänne töihin."
Tällaisen uutisen kuullessaan nuori mies alkoi tulla levottomaksi.
Oliko koko yritys siis suunnattu vallan väärälle tolalle? Kun kaikki
otti huomioon, eikö tässä ollutkaan tapeltu Yhdysvaltain vakinaisen
sotaväen kanssa? Jos niin oli laita, ei uutinen tästä kahakasta
joutuisi milloinkaan Washingtoniin saakka, vaan hän ja hänen ystävänsä
joutuisivat lainsuojattomiksi, niin että sotaväkeä voitaisiin
rankaisematta käyttää heitä vastaan ja heidän päistään luvattaisiin
palkinto. Viatonta verta oli vuodatettu, takavarikoitua omaisuutta oli
tuhottu. Tilanne oli heille tuiki tukala.
Haavoittumattomat vangit vietiin rajan yli Midaksen puolelle ja
laskettiin sitten vapaalle jalalle sälytettyinä kaikilla niillä
varoituksilla, joita Dextryn kekseliäisyys suinkin voi loihtia esiin.
Glenister kutsui nyt miehensä koolle ja kuvaili heille peittelemättä
asioitten surkeaa tilaa.
"Tämä ei ole ollutkaan voitto. Asiamme on tosiasiallisesti huonompi
kuin se aiemmin oli, ja edessämme on mitä vaikein taistelu. Yksi
mahdollisuus vielä on: livistää pakosalle ennen päivänkoittoa ja
ennenkuin meidät on tunnettu. Jos meidät nähdään täällä aamulla, täytyy
meidän jäädä tänne ja taistella. Meitä vastaan lähetetään sotaväkeä,
mutta jos kestämme, on luultavaa, että tieto siitä ehtii Washingtoniin
hallintoviranomaisten korviin. Mutta tästä tuleekin toisenlainen
tappelu -- suoraan sanoen todellinen sota. Kuinka moni teistä haluaa
taistella asiamme puolesta?"
"Kaikki", vastattiin yhteen ääneen, ja sitten ruvettiin varustautumaan
piiritystä kestämään. Vallituksia rakennettiin, hävitettyjen
rakennusten sirpaleet korjattiin tieltä pois ja ehjiksi jääneistä
tehtiin varustuksia. Koko myrskyisen yön uupuneet miehet uurastivat.
Töitä johti nuori jättiläinen, joka tuntui olevan täysissä voimissaan.
Kello neljän tienoissa aamulla tuli muuan mies häntä hakemaan. "Joku
haluaa tavata teitä puhelimitse -- sanoo, että on kysymyksessä elämä
tai kuolema."
Glenister riensi rakennukseen, joka oli säilynyt, ja tartuttuaan
kuulotorveen hän tunsi Cherry Malotten äänen.
"Jumalan kiitos, että olet vielä hengissä", aloitti tyttö. "Työmiehet
ovat vast'ikään saapuneet kaupunkiin ja kaikki ovat täällä hirveästi
kuohuksissa sen johdosta mitä siellä vuorilla on tapahtunut. Teidän
väitetään surmanneen kymmenen miestä siinä kärhämässä -- onko se
totta?"
Glenister selitti lyhyesti, että kaikki oli kunnossa, mutta silloin
tyttö keskeytti hänet:
"Odota, odota! Mac Namara on kutsunut sotaväkeä apuun, ja teidät
ammutaan jokaikinen. Oo, mikä hirveä yö tämä on ollutkaan! Olen tulla
hulluksi. Kuuntele nyt tarkkaan -- eilen ratsasti Helene Struven kanssa
'Kultaiseen rekeen' eikä ole vielä palannut."
Puhelinlangan toisessa päässä seisova mies päästi äkeän huudahduksen,
mutta nieli sitten sanat, jotka aikoi lausua, kuullakseen enemmän.
Hänen vapaa kätensä alkoi tehdä ilmassa kummallisia liikkeitä, kuin
jotakin merkillistä piirrosta.
"En ole saanut vastausta majatalon puhelimesta ja -- jotakin hirveää on
varmaankin tapahtunut, mikäli minä voin aavistella."
"Miksi hän sinne ratsasti?" kysyi Glenister.
"Hän halusi pelastaa sinut", vastasi tyttö väsyneesti. "Jos rakastat
häntä, niin ratsasta heti 'Kultaiseen rekeen', ennenkuin on myöhäistä.
Bronco Kid on mennyt sinne..."
Tämän sanan kuultuaan Glenister paiskasi torven koukkuun, syöksyi ulos
ja kutsui kovalla äänellä toverinsa koolle.
"Mitä nyt? Mitä aiot?"
"Aion lähteä 'Kultaiseen rekeen'", läähätti nuori mies.
"Me olemme uskollisesti taistelleet sivullanne, Glenister, ettekä te
saa hylätä meitä tällä tavoin", huomautti joku miehistä suuttuneena.
"On helppoa löytää tie kaupunkiin, ja me kyllä seuraamme teitä, jos
sinne aiotte."
Glenister oivalsi miesten pelkäävän, että hän hylkäisi heidät ja että
hän oli kuullut jonkun levottomuutta herättävän uutisen, josta he eivät
tienneet mitään.
"Saamme heittää kaivoksen tuuliajolle, pojat, sillä en voi vaatia teitä
tekemään mistä itse kieltäydyn. Muuan nainen on vaarassa, ja minun
täytyy lähteä. Hän on syössyt itsensä onnettomuuteen pelastaakseen
meidät, on pannut kunniansa alttiiksi koettaessaan korvata meille
tehdyn vääryyden -- ja -- minä aavistan mitä on voinut tapahtua sillä
aikaa kuin me taistelimme täällä. En pyydä teitä jäämään tänne, kunnes
tulen takaisin -- se ei olisi oikein. Parasta on, että tekin lähdette,
niin kauan kuin vielä voitte paeta. Minä puolestani olen jo kerran
luopunut kaivoksestani ja -- voin siitä luopua toistamiseenkin."
Tämän sanottuaan hän hyppäsi satulaan ja ratsasti asestettujen miesten
muodostaman kujan läpi.