Kun Dextry seuraavana päivänä jälkeen puolisen teki lähtöä Midakseen,
syöksyi hänen toverinsa huoneeseen tukka pörrössä ja silmät kiihkoa
säkenöiden.
"Mitä luulet niiden nyt tehneen?" huusi hän tervehdykseksi.
"En tiedä. Mitä?"
"Ovat murtaneet kassa-arkkumme ja vieneet rahat."
Vanhus oli siinä paikassa jaloillaan. Se kauna, jota hän oli viime
päivät tuntenut toveriaan kohtaan, haihtui kuin puhallettuna tämän
yhteisen onnettomuuden johdosta.
"Niin, tuhannen tulimmaista, ovat riistäneet rahat -- teltat, työkalut,
kirjat, kaikki tavaramme -- ihan tyystin. Ajoivat Johnssonin tiehensä
ja ottivat kaiken mitä kaivostyössä tarvitaan. En ole milloinkaan
mokomasta kuullut. Riensin paikalle, mutta minua ei päästetty edes
lähelle. Ovat panneet vartijan jok'ikiseen kaivokseen Anvil Creekissä,
ja huuhtelukouruja tyhjentäessään eivät päästä meitä maille
halmeillekaan. Niin sanottiin minulle aamulla."
"Mutta", huomautti Dextry terävästi, "rahathan olivat meidän. Ne rahat
me toimme mukanamme Yhdysvalloista. Tuomioistuimella ei ole oikeutta
niihin. Mitä kirotun lakeja nämä tällaiset ovat?"
"Ah, laeista ei enää paljoakaan piitata. Tein tyhmästi, kun en ampunut
ensimmäistä, joka astui jalallansa alueellemme. Olin herkkäuskoinen
hölmö, ja nyt on edessämme ankara työ. Ruotsalaiset ovat samassa
kadotuksessa. Tämä viimeksi järjestetty toimenpide on saanut heidät
lopen raivostumaan."
"En käsitä vieläkään", sanoi Dextry.
"Katsos, näin ovat asiat. Tuomari on antanut jonkunlaisen määräyksen,
joka laajentaa toimitsijamiehen valtuuksia ja velvoittaa hänet ottamaan
valvontaansa kaiken mikä on valtausalueella -- teltat, työkalut,
huonekalut ja kaiken henkilökohtaisen omaisuuden. Määräys laadittiin
eilen eikä meille, toiselle riitapuolelle, vihjaistu asiasta luotua
sanaa, ja se pantiin täytäntöön aamulla varhain. Menin tapaakaan Mac
Namaraa, ja kun tulin paikalle, näin hänet yksityisteltassamme murretun
kassa-arkkumme ääressä.
"'Mitä tämä merkitsee?" kysyin. Ja silloin hän näytti uutta määräystä.
"'Olen tuomioistuimelle vastuussa jok'ikisestä pennistä', hän sanoi,
'ja kaikista työkaluista, joita täällä on. Sen vuoksi en voi sallia
teidän tulla lähelle työmaita.'
"'Ettemmekö saisi tuli lähelle työmaita?' sanoin. 'Tarkoitatteko
ettemme saisi tarkastella huuhtelutyötä omassa kaivoksessamme! Kuinka
voimme silloin tietää, että saamme todella kaiken mikä meille kuuluu,
ellemme näe kultaa punnittavan?'
"'Minä olen tuomioistuimen, virkamies ja olen antanut takuuta', hän
virkkoi ja hänen riemuitseva hymyilynsä ärsytti minut melkein raivoon.
"'Te olette valehtelija ja varasi', ärjäisin ja katselin häntä suoraan
silmiin. 'Ja te menette liian pitkälle. Piditte minua kerran narrinanne
ja teidän onnistuikin pettää minut, mutta se ei tapahdu enää
toistamiseen.'
"Hän näytti loukkaantuneelta ja huolestuneelta ja lähetti kutsumaan
Vorheesiä, poliisia. Minä en voi ollenkaan käsittää, kuinka tämä vyyhti
on kehitty. Kaikki tuntuu olevan meitä vastaan, tuomari, poliisi,
yleinen syyttäjä -- jok'ikinen. Ja silti he väittävät toimivansa täysin
laillisesti. Ja heiliä on tukena sotaväki."
"Asiat ovat menneet aivan niinkuin Mexico-Mullins sanoi", raivosi
Dextry. "Tekeillä on jokin konnantyö. Minä lähden tästä hotellista ja
järjestän niin, että tapaan tuomarin. En ole milloinkaan nähnyt häntä
enkä liioin sitä Mac Namaraa. Haluan aina mielelläni nähdä miehen
kerran, jotta tiedän valita oikean suunnan."
"Tapaat heidät molemmat, sillä Mac Namara ratsasti kaupunkiin heti
minun perässäni."
Iäkäs kullankaivaja suuntasi matkansa Kultaiseen porttiin ja kysyi
perille päästyään tuomari Stillmanin huonetta. Joku poika yritti
kysellä hänen nimeään, mutta Dextry tarttui häntä niskasta, asetti
hänet koreasti takaisin tuolille ja asteli sitä huonetta kohden, joka
hänelle oli osoitettu. Hän koputti ovelle ja astui sisään vastausta
odottamatta.
Huone oli sisustettu konttorimaisesti, siellä oli konttoripöytä,
kirjoituskone ja lakikirjoja. Kummaltakin sivuseinältä johtivat ovet
toisiin huoneisiin. Kaksi miestä istui pöydän ääressä vakavaan
keskusteluun syventyneinä. Toinen oli harmaahapsinen, sileäksi ajeltu
ja esikuvallisen virkamiehen näköinen, toinen pitkä, komea ja eleiltään
ylimielinen. Ensi silmäyksellä Dextry oivalsi, että hänen edessään
olivat juuri ne miehet, joita hän oli tullut tapaamaan, ja että hänen
asiansa koskisi oikeastaan vain toista noista miehistä, sitä pitkää,
joka katseli häntä niin ylhäisen yliolkaisesti.
"Minulla ei ole nyt aikaa ottaa teidät puheilleni", sanoi tuomari.
"Tulkaa puolen tunnin kuluttua uudelleen."
Dextry silmäili häntä tarkkaan ylhäältä alas saakka ja kääntyi sitten
tarkastamaan toista. Kumpikaan ei virkkanut mitään, mutta heidän
silmänsä puhuivat ja molemmat tunsivat vaistomaisesti, että he olivat
toistensa vihamiehiä.
"Mitä tahdotte?" kysyi Mac Namara lopulta.
"Kurkistin tänne vain tutustuakseni herroihin. Nimeni on Dextry -- Joe
Dextry -- kotoisin mistä paikasta tahansa Missourin länsipuolelta, ja
teidän nimenne on Mac Namara, ellen erehdy? Tuo on arvatakseni teidän
piskuinen ranskalainen villakoiranne vai kuinka?" hän lisäsi tuomari
Stillmania osoittaen.
"Mitä te oikein tarkoitatte?" sanoi Mac Namara, ja tuomari päästi äkeän
huudahduksen.
"Sitä mitä sanoin. Mutta siitä en sentään tullut tänne puhumaan. Minä
en ylimalkaan piittaa tuomareista, asianajajista tai tuomioistuimen
hommista. Niitä ei voi ottaa vakavalta kannalta. Ne sopivat lapsille,
Idän asukkaille ja herkkäuskoiselle rahvaalle. Mutta minä olen aina
ollut oma tuomarini, valamiehistöni ja toimitsijamieheni, ja minä aion
jatkaa lainopillisia, lakiasäätäviä ja toimeenpanevia tehtäviäni,
kunnes olen kehinyt nuoran auki. Minun toverini on nuori ja tuntuu
mielellään antavan toisten hoitaa hänen asioitaan, ja siksi aion sallia
hänen hetken aikaa leikitellä teidän kurjilla säädöksillänne ja
valvontavelvollisuuksillanne. Mutta älkää menkö liian pitkälle. Te
voitte varastaa ruotsalaisilta, koska heillä ei ole oikeutta pitää
hallussaan rahoja ja koska joku toinen ne veisi ellette te, mutta älkää
yrittäkö pitää minua ja Glenisteriä ruotsalaisina. Silloin te suuresti
erehdytte. Me olemme valkoisia miehiä, ja minä olen mies tulemaan tänne
eräänä päivänä ja antamaan teille muistomerkin, niin ettette pysy
koossa sen toimituksen kestäessä."
Viimeisiä sanoja lausuessaan hän teki melkein huomaamattoman liikkeen
oikealla olkapäällään, ja seuraavassa tuokiossa oli kuusipiippuinen
revolveri hänen kourassaan. Hän oli loihtinut sen esiin vyötäreestään
sulavasti ja varmasti kuin ainakin mies, jolla on sillä alalla
pitkäaikaista tottumusta. Tuomari pidätteli hengitystään ja astui
pöydän taakse, mutta Mac Namara istui huolettomana pöydän reunalla ja
heilutteli jalkojaan. Ainoa harrastuksen merkki hänessä oli silmiin
ilmestynyt eloisampi kiille, ominaisuus, jonka Dextry pani visusti
mieleensä.
"Niin", jatkoi hän piittaamatta tuomarin säikähdyksestä, "te voitte
minun puolestani pitää tuomioistuinta liivintaskussa, mutta ellette
jätä minua rauhaan, niin panen minä tämän koneen käymään. Siinä kaikki
mitä minulla on sanottavaa."
Hän pani revolverin entiseen paikkaansa, kääntyi ja marssi huoneesta.
X