"Ah, laiva lähtee ilman meitä", kuiskasi nuori nainen, ja syystä tai
toisesta Glenister sai sen käsityksen, että tyttö pelkäsi sitä vieläkin
enemmän kuin takaa-ajajia, joitten askeleet jo kuuluivat varsin
läheltä.
"Kyllä te aina ehditte", sanoi nuori mies suorasukaisesti. "Te joudutte
pahaan pulaan, jos jäätte tänne. Juoskaa älkääkä välittäkö meistä.
Olemme olleet merillä kokonaisen kuukauden emmekä muuta niin kaipaakaan
kuin pientä vaihtelua matkamme yksitoikkoisuuteen."
Hänen äänessään oli poikamaisen iloinen sointu, ikäänkuin hän jo
edeltäpäin nauttisi lähestyvästä kärhämästä, ja tuskin hän oli ehtinyt
lauseensa lopettaa, kun merimiehet ilmestyivät pimeästä esille ja
syöksyivät vastustajiensa kimppuun.
Lähimpien sekuntien aikana näkyi paikalla vain sekava vyyhti kieppuvia
ihmisruumiita ja kuului läimähteleviä nyrkiniskuja, mutta sitten tämä
vyyhti hajosi ja kasasta erkani yksityisiä olentoja, jotka heti sen
jälkeen kaatuivat raskaasti maahan. Vielä kerran merimiehet yrittivät
äkkirynnäkköä ja koettivat saartaa vastustajansa. He heittäytyivät
yhteisvoimin Dextryn kimppuun, mutta tapasivat vain tyhjää ilmaa, sillä
tämä väistyi aina tieltä ihmeteltävän notkeasti ja iski ja hääti
vihollisia kimpustaan kuin vanha susi. Hänen iskunsa olivat useimmiten
nekin turhaa tuhlausta, sillä pimeässä hän tähtäsi joko liian korkealle
tai liian lähelle.
Glenister puolestaan seisoi huolettomassa asennossa ja hääti
vastustajansa toisen toisensa jälkeen, sikäli kuin ne lähestyivät. Hän
naurahteli syvällä kurkkuäänellä, ikäänkuin ottelu hänen mielestään
olisi ollut vain tavallista yksinkertaista urheilua. Nuorta tyttöä
värisytti, sillä taistelevien äänettömyys peloitti häntä enemmän kuin
huudot olisivat tehneet, mutta hän pysyi yhäti paikallaan, seinää
vasten nojautuneena.
Dextry tähtäsi iskun kohtaan, joka häämötti epäselvänä pimeässä, ja kun
hän iski harhaan, kierähti hän itse ympäri ja kadotti tasapainonsa.
Seuraavassa tuokiossa oli vastustaja hänen kimpussaan ja he kaatuivat
molemmat maahan, ja kolmas kompastui heidän ylitseen. Nuorelta tytöltä
pääsi tukahtunut huudahdus.
"Annan hänelle potkun, Bill", sanoi Glenister. "Annahan minun saada
kunnollinen ote." Hän kohotti raskaan jalkineensa, ja hänen potkuunsa
vastasi Dextryn kaunopuheinen ja ponteva sadatus.
"Saakeli sinuakin mieheksi! Sinähän potkit minua. Minä kyllä pitelen
mieheni. Iske sinä tuohon pitkään roikaleeseen."
Glenister kääntyi nyt kahteen jäljelläolevaan mieheen, selkä koukussa
ja kädet rentoina. Hän kumartui lähelle tyttöä tätä kuitenkaan
huomaamatta; tyttö puolestaan kuuli hänen hengityksensä pusertuvan
hänen keuhkoistaan sihisevänä äänenä. Seuraavassa sekunnissa nuori mies
hypähti äänettömästi eteenpäin ja sinkosi vastustajansa loitos luotaan
ja astui sitten askeleen taakse välttääkseen toisen. Silloin hyökkäsi
kolmas merimies hänen kimppuunsa takaapäin, kietoi kätensä hänen
kaulansa ympärille ja koipensa hänen sääriensä ympärille. Nyt vasta
nuori tyttö sai tuta minkälaista on oikea tiimellys. Ottelijat
huojuivat sinne tänne, niin lujasti toisiinsa likistyneinä, ettei heitä
voinut toisistaan erottaa. Näin he kaarehtivat parin minuutin ajan,
kunnes törmäsivät seinää vasten, ja nuori nainen kuuli puolustajansa
kurkun korisevan merimiehen hellittömässä otteessa. Vielä silmänräpäys,
ja Glenister lojuisi auttamattomasti maassa toisten tallattavana ja
viholliset potkaisisivat raskailla saappaillaan hänestä viimeisenkin
elonkipinän. Tätä ajatellessaan hän huomasi kuin salaman välähdyksenä,
että hänenkin täytyisi toimia. Pelko oli poissa, hänen värisevät
lihaksensa jäykkenivät ja ennenkuin hän oikein tiesikään mitä oli
tehnyt hän oli jo toiminut.
Merimiehen selkä oli häneen päin. Hän ojensi kätensä ja tarrasi miehen
tukkaan ja hänen petolinnun kynsien lailla koukistuneet sormensa
tavoittelivat hänen silmiään. Mieheltä pääsi kauhun huudahdus, ja
toiset väistyivät nopeasti taaksepäin. Seuraavassa tuokiossa tyttö
tunsi olkapäillään Dextryn käden ja kuuli hänen sanovan:
"Oletteko vahingoittunut? Ette? Tulkaa siis mukaan, muuten laiva lähtee
ilman meitä."
Hän puheli tyynesti, vaikka hän hengittikin vielä kiivaasti, ja kun
tyttö kumartui tarkemmin katsomaan, näki hän merimiehen makaavan
liikkumattomana maassa.
"Ei vaaraa mitään -- hän on vallan vahingoittumaton. Se on vain muuan
japanilainen temppu, jonka olen oppinut. Rientäkäämme!" He juoksivat
nopeasti pitkin laituria; Glenister oli pian heidän kintereillään.
Merimiesten taisteluhalu oli väleen hävinnyt. Kun kolme tuttavaamme
pääsivät "Santa Marian" porraslaudalle, oli laivan ja laiturin välillä
jo melkoinen aukeama.
"Olipa hiuksen varassa", huohotti Glenister ja tunnusteli varovasti
kaulaansa, "mutta enpä haluaisi kadottaa hyvästäkään hinnasta tällaista
hauskaa tilaisuutta."
"Olen ollut mukana höyrypannun räjähdyksessä ja lumivyöryissä,
puhumattakaan siitä, että olen avustanut vähäistä pakoa vankilasta,
mutta oikeista huvitteluista puhuttaessa en muista mitään, joka
vastaisi tätä." Dextryn ihastus oli lapsekkaan riehakasta.
"Mitä miehiä te sitten olettekaan?" nauroi nuori tyttö hermostuneesti,
mutta ei saanut vastausta.
Miehet opastivat hänet omaan kansihyttiinsä. Sähkö pantiin palamaan ja
nyt vasta miehet näkivät tuntemattoman vieraansa.
Tämä oli hyvin miellyttävän näköinen nuori nainen, jonka yllä oli
lyhyt, siisti puku ja jaloissa korkeakorkoiset keltaiset kengät, mutta
Glenisteriä viehättivät hänessä erikoisesti silmät, jotka olivat suuret
ja harmaat, ruskealta vivahtavat. Peräti elävät silmät -- hänestä
tuntui -- silmät, jotka yhdellä ainoalla salamannopealla katseella
tutkivat molemmat miehet. Hänen hiuksensa olivat irtautuneet ja
riippuivat välkkyvinä ja aaltoisina vyötäreillä saakka, muuten ei
näkynyt pienintäkään merkkiä äskeisestä seikkailusta.
Glenister oli valmistunut näkemään hänessä senlaatuisen kaunottaren,
jommoisia näillä rajamailla tapaa, kaunottaren, joka panee miehen pään
pyörälle, mutta joka on kylmä ja kiiltävä kuin vastahiottu puukonterä.
Mutta tämän naisen tyynet, sopusuhtaiset piirteet tuntuivat melkein
tuskallisella tavalla erottuvan hänen uudesta ympäristöstään ja
herättivät Glenisterissä ajatuksen siitä rajattomasta hyvyydestä ja
suloudesta, jotka olivat olleet hänelle vieraita kuluneina viime
vuosina.
Vanhemman miehen silmissä kuvastui vain teeskentelemätöntä ihastusta.
"Uskallanpa väittää", vakuutti hän, "että olette ainoa kaunokainen,
jonka puolesta olen milloinkaan taistellut olipa sitten kysymyksessä
meksikolainen, intiaani tai valkoihoinen. Minkälaiseen pälkähäseen
olette oikeastaan joutunut?"
"Luulette kaiketi, että olen tehnyt jotakin hirveän pahaa, eikö niin?
Mutta en ole. Minun oli päästävä pois 'Ohiosta' tänä iltana. Kerron
kaiken huomenna. En ole varastanut mitään enkä myrkyttänyt -- se on
totinen tosi." -- Hän hymyili heille, eikä Glenisterkään voinut olla
hymyilemättä, vaikka hän ei ollutkaan täysin tyytyväinen tytön
selitykseen pakonsa syistä.
"No niin, herätän siivoojan ja hommaan teille paikan", virkkoi hän
viimein. "Saatte jakaa hytin jonkun naismatkustajan kanssa; sitä ei voi
auttaa, sillä laiva on ahdinkoon asti täynnä."
Tyttö laski kätensä ehkäisevästi hänen käsivarrelleen. Glenister oli
tuntevinaan sen värisevän.
"Ei, ei, sitä ette saa tehdä! En halua, että kukaan näkee minua tänä
iltana. Tiedän, että esitykseni tuntuu teistä kummalliselta, mutta
kaikki on tapahtunut niin äkkiä, etten ole ehtinyt vielä tointua.
Huomenna kerron teille kaiken, ihan varmaan kerron. Älkää antako
kenenkään nähdä minua, se turmelisi kaikki. Odottakaa huomiseen, pyydän
sitä teiltä kaikesta sydämestäni."
Hän oli hyvin kalpea ja puhui vakavissaan ja kiihtyneenä. "Tietysti
tahdon auttaa teitä!" vakuutti herkkäuskoinen Dextry. "Ja
selityksillenne saatte itse valita sopivan ajan, pikku neiti. Emme
kysele sitä emmekä tätä. Moraali ei ole meidän vahvoja puoliamme. Ja
kuten runoilija sanoo 'ei Jumalan eikä ihmisten laki ole voimassa
kolmattakuudetta leveysastetta pohjoisempana', eikä hän olisi voinut
lausua syvempää totuutta, jos hän olisi tiennyt mitä sanoa. Täällä saa
itsekukin vartioida itseään ja omaisuuttaan. Rehellisesti ja suorasti."
Nainen näytti epäröivältä kuullessaan tuollaista puhuttavan, kunnes hän
äkkäsi hehkun Glenisterin katseessa. Sen omituinen rohkea sävy pani
hänet äkkiä huomaamaan selvästi asemansa, ja puna alkoi kohota hänen
poskilleen. Hän tarkasteli tutkivammin tätä nuorta miestä, pani
merkille hänen leveät hartiansa ja huolettoman, luontevan ryhtinsä,
joka johtui siitä, että hän hallitsi niin täydellisesti lihaksiensa
liikkeet. Voimaa ilmaisivat hänen kasvonsa, sillä hänellä oli
nuoruudesta huolimatta terävöityneet piirteet, voimakas leuka, uhkaavan
tuuheat kulmakarvat ja elehtivä suu, joka paljasti kaikki hänen
mielialansa vaihtelut ja ilmaisi sekä voimaa että alistumista.
Merkittävin piirre hänessä kuitenkin oli häikäilemättömän tarmon leima.
Hän oli tytön mielestä kaunis, vaikka hänen kauneutensa olikin
etupäässä ruumiillista laatua ja kuvasti miehevyyttä ja voimaa.
"Haluatte siis pysyä piilossa?" hän kysyi.
"Olen tottunut järjestämään sellaisia asioita perin hyvin", sanoi
Dextry, "vaikka olenkin tottunut kätkemään etupäässä vain itseäni. Mitä
olette suunnitellut?"
"Hän voi jäädä ensi yöksi tänne", vastasi Glenister kerkeästi. "Sinä ja
minä menemme alas. Kukaan ei näe häntä."
"En voi sallia sitä", vastusti tyttö. "Eikö täällä ole jotakin koloa,
johon voin kätkeytyä?"
Miesten onnistui hälventää hänen kursailunsa ja he lähtivät tiehensä.
Kun he olivat poistuneet, lysähti tyttö penkille ja istui näin pitkät
ajat eteensä tuijottaen.
"Minä pelkään -- mutisi hän itsekseen, -- minä pelkään. Mihin olen
ryhtynyt? Miksi ihmiset katsovat minuun sillä tavalla? Kadun, että
ollenkaan puutuin koko asiaan."
Lopulta hän nousi lopen uupuneena. Hytin raskas ilma painosti häntä, ja
hän kaipasi ulkoilmaa. Hän sammutti lampun ja astui pimeään käytävään.
Hän näki epäselvästi kaksi henkilöä, jotka nojasivat kaidepuihin, ja
hän hiipi peräpuoleen ja piiloutui pelastusveneen suojaan; raikas
iltatuuli jäähdytteli hänen kasvojaan.
Hänen äsken näkemänsä henkilöt lähestyivät hänen piilopaikkaansa. He
haastelivat vakavasti pysähtyen aivan hänen viereensä. Hän huomasi
paluutien olevan nyt tukossa, ja hänen täytyi pysyä liikkumattomana
alallaan.
"Mikäkö hänet on tänne tuonut?" toisti Glenister Dextryn kysymyksen.
"Tarvitseeko sitä kysyä? Mikä on tuonut tänne ne kaikki? Mikä toi
'herttuattaren', Cherry Malotten ja koko lauman?"
"Ei, ei", vastusteli vanhus, "hän ei ole sitä lajia -- hän on liian
hieno, liian arka -- liian kaunis."
"Niinpä onkin -- liian kaunis. Vallan liian kaunis ollakseen yksin --
tai jotakin muuta kuin mitä hän on." Dextry murisi tyytymättömänä:
"Tämä maa vielä turmelee sinut, poika. Sinä arvostelet kaikkia samalla
mitalla, ja ehkä ne ovatkin samaa maata -- kaikki paitsi tämä tyttö.
Minusta tuntuu, että hän eroaa muista tavalla tai toisella, vaikka en
osaa sanoa kuinka."
Glenister virkkoi miettivästi:
"Olen kuullut kerrottavan, että joku esi-isistäni, joka eli hyvin kauan
sitten, harjoitti merirosvousta Länsi-Intian vesillä. Toisinaan luulen,
että olen perinyt hänen luonnettaan. Hän tulee ja kuiskii yöllä
korvaani kaikenlaisia asioita. Hän oli ihmisasuun pukeutunut
paholainen, ja hänen verensä virtaa minussa -- hillittömänä ja kuumana.
Juuri nyt kuulen hänen kuiskaavan minulle jotakin -- jotakin
sotasaaliista. Hahaha! Hän on ehkä oikeassa. Minä taistelin tytön
puolesta tänä iltana -- niinkuin esi-isäni armaittensa puolesta
Meksikon lahden rannoilla. Hän on liian kaunis ollakseen kunniallinen
nainen -- 'eikä Jumalan eikä ihmisten laki päde enää kolmattakuudetta
leveysastetta pohjoisempana'."
He kulkivat edelleen, ja Glenisterin raikuva kyynillinen nauru karmi
nuoren tytön korvaa ja järkytti häntä niin, että hänen täytyi hakea
tukea pelastusveneestä pysyäkseen pystyssä.
Hän seisoi näin kauan, veri kohisi hänen korvissaan, sitten hän pakeni
kojuunsa. Täällä hän vääntelehti vuoteellaan tuijottaen pimeään kuivin
ja särkevin silmin.