Glenister silmäili satamaa, joka välkkyi ankkuroituneitten laivojen
valossa, ja sitten niitä pykäläisiä vuorenhuippuja, joiden reunaviiva
kuvastui terävänä taivasta vasten. Hän hengitti täysin siemauksin
suolan kyllästämää ilmaa, ja hänen sydämensä sykki nuorukaisvuosien
voimakkaassa tahdissa.
"Ah, tämä on ihanaa -- suurenmoista!" hän mutisi. "Ja tämä on
lopultakin minun maatani -- omaa maatani, kuuletko, Dex. Tämä nälkä
päästä pohjanmaille ikäänkuin täyttää koko olemukseni. Se panee minut
kasvamaan. Paisumaan."
"Varo, ettet räjähdä", huomautti Dex kuivasti. "Olen tavannut ihmisiä,
jotka vuoristoilma on päihdyttänyt tukkihumalaan. Älä vainen paisu
liian yksipuolisesti."
Dextry alkoi jälleen äkkiä tupruttaa piippuaan, jonka vastenmieliset
savukiehkurat liiankin pian hälvensivät vaaran, joka sisältyi raikkaan
meri-ilman voimaa uhkuviin ominaisuuksiin.
"Lempo periköön mokoman katkun!" irvisteli nuori mies. "Sinut pitäisi
viedä karanteeniin."
"Parempi on tuoksua kuin mies kuin parpattaa kuin lapsi. Sinä turmelet
hetken, joka pitäisi uhrata hiljaisiin mietiskeiyihin, joutavilla
purkauksillasi luonnon kauneudesta, kun sinun kauneustajusi ei riitä
käsittämään hyvän tupakkalajin ihanuutta."
Toinen naurahti, jännitti leveän rintansa ja kohotti pimeään lihaksiset
käsivartensa ikäänkuin niissä olisi asunut käyttämättömän voiman
liikavarasto.
Miehet kävelivät hitain askelin laituria pitkin. Heidän edessään lojui
"Santa Maria" valmiina sydänyönaikaan nostamaan ankkurinsa. Taampana
uinui Unalaska Beringinmeren usvissa. Missä viikkoa aikaisemmin
ystävällisesti silmää iskien alkuasukkaat olivat syviin
vuorenhalkeamiin levitelleet turskiaan kuivumaan, siellä nyt majaili
lauma kullankaivajia matkalla uuteen Eldoradoon. Heitä oli tullut
tuhansin kuin heinäsirkkaparvi ja he olivat asettuneet Smoke Sean
rannoille ja odottelivat jäitten lähtöä, joka päästäisi heidät
lähtemään luvattuun maahan -- uuteen Nomeen, jossa ihminen rikastuu
yhdessä ainoassa yössä.
Kylän takana kohoavat sammalpeitteiset kunnaat olivat reunatut tiheällä
hautajonolla. Siellä makasivat ne monet onnentavoittelijat, jotka
olivat kuolleet edellisenä syksynä, kun muuan tarttuva tauti raivosi
tällä maankolkalla. Mutta mitäpä siitä! Jäljelle jääneet kertoivat,
että täällä välkkyi kultaa hiekassa, ja uusia laumoja oli virrannut
menneitten tilalle. Glenister ja Dextry olivat lähteneet Nomesta
edellisenä syksynä -- Glenister ankaran kuumeen kynsissä. Nyt he
tekivät paluuta omaan maahansa.
"Tämä ilma verestää minussa kaikki elimelliset vaistot jälleen",
aloitti Glenister puhelun uudelleen. "Kaupungeista päästyäni muutun
villi-ihmiseksi. Minut valtaa alkuihmisen vanha vietti --
taistelunhimo."
"Saat ehkä tilaisuuden tyydyttää sen."
"Kuinka niin?"
"Niin, nyt saat' kuulla. Aamulla tapasin
Mexico-Mullinsin. Muistathan kai vanhan Mullinsin? Miehen, joka halusi
saada valtaussopimuksen Anvil Creekiin viime suvena."
"Ethän vain tarkoita sitä parkusuuta, jonka pojat olivat lynkata sen
vuoksi, että hän aikoi vallata toisen maaosuuden?"
"Juuri häntä. -- 'Kuuntele nyt tarkoin mitä sinulle haastan', virkkoi
hän minulle. 'Minkäarvoinen on suunnilleen valtauksesi?' -- 'En osaa
tarkalleen sanoa', vastasin. 'Jos se antaa mitä lupasi viime syksynä,
pitäisi minun saada siitä miljoona.' -- 'Paljonko aiot huuhtoa tänä
kesänä?' -- 'Noin neljäsataatuhatta, jos onni on myötäinen.' 'Bill',
sanoi hän, 'piru on irti, ja sinun täytyy vartioida kaivostasi kuin
vartioisit kalkkarokäärmettä. Älä salli lemmonkaan pistää kynsiään
siihen, sillä silloin saat sanoa hyvästit omallesi!' -- 'Mitä
tarkoitat?' kysyin. -- 'En voi sanoa enempää. Kiedon nuoran kaulaani,
kun olen näinkin paljon ilmaissut. Olet kelpo poika, Bill, ja minä olen
peluri, mutta sinä pelastit kerran henkeni, enkä minä soisi sinun
joutuvan onnettomuuksiin. Älä herran tähden anna heidän anastaa
kaivososuuttasi, siinä kaikki mitä voin sanoa.' -- 'Kenen heidän?
Kongressi on antanut meille tuomarit, tuomioistuimet ja poliisit --',
aloitin. -- 'Sepä se juuri onkin. Kuinka voit niistä voittajana
selviytyä? Sinne tulee mies, jonka nimi on Mac Namara. Varo häntä.
Enempää en voi sanoa. Älä päästä heitä käsiksi kaivokseesi.' -- Siinä
kaikki mitä sain hänestä irti."
"Pötyä! Mies on pähkähullu! Haluaisinpa nähdä miehen, joka yrittää
vallata meiltä Midaksen! Siitä ei tulisikaan liian ikävää leikkiä."
Glenisterin puhelun katkaisi "Santa Mariasta" kuulunut pillin vihellys.
"On aika mennä laivaan", sanoi Dextry.
"Seis, mitä tuo oli!" kuiskasi toinen.
Ensin he kuulivat vain jotakin liikettä höyrylaivan kannelta, sitten
kuului vedestä vallan heidän altansa airojen natinaa ja varova
kuiskaava ääni, joka sanoi:
"Seis, hyvin soudettu!"
Pimeästä sukeltautui esiin vene ja työntyi rannalle heidän kohdalleen.
Muuan henkilö nousi veneestä ja alkoi kavuta laiturille vieviä portaita
ylös. Heti sen jälkeen muuan toinen vene, joka ilmeisesti ajoi
edellistä takaa, töksähti rantaan aivan sen taakse.
Kun pakeneva oli ehtinyt miesten luo, jotka laiturilta tarkkailivat
ajojahdin kulkua, huomasivat nämä kummakseen, että se oli nuori nainen.
Hän läähätti, kompastui juostessaan ja olisi kaatunut, ellei Glenister
olisi ehättänyt apuun ja auttanut häntä jaloilleen jälleen.
"Älkää antako heidän saada minua kiinni!" läähätti nainen.
Glenister kääntyi ällistyneenä ja kysyvin ilmein toveriinsa päin, mutta
huomasi samassa, että tämä oli astellut maihinnousupaikalle, vainoojien
par'aikaa yrittäessä kavuta rannalle.
"Hei .- miehet! Pysykää alallanne, muutoin potkaisen kallonne puhki!"
Dextryn ääni oli terävä ja hänen kookas vartensa kohosi uhkaavana
alhaalla kapuavien miesten yläpuolella.
"Pois tieltä! Tuo nainen on karannut", sanoi mies, joka oli päässyt jo
portaille.
"Ilmeisesti."
"Hän on rikkonut karant --"
"Vaiti!" keskeytti toinen. "Aiotko kuuluttaa sen kaikelle maailmalle?
Tieltä pois, kirottu pässinpää! Kiivetkää ylös, Thorsen!"
Thorsen tarrasi laiturin reunaan ja yritti viskautua ylös, mutta iäkäs
kullankaivaja, jonka viha oli kuohahtanut, painoi jalkansa lujasti
hänen sormilleen, ja merimies hellitti otteensa pahasti parkaisten ja
vei toisenkin miehen pudotessaan alas.
"Tätä tietä, tule perässä!" huudahti hänen toverinsa ja lähti
juoksemaan pitkin rantaa laiturin toiseen päähän.
"On parasta, että kiiruhdatte tiehenne, hyvä neiti", huomautti Dextry.
"Nuo ovat paikalla minuutin kuluttua."
"Niin, niin! Pitäkäämme kiirettä. Minun täytyy päästä 'Santa Mariaan'.
Laiva lähtee tuossa tuokiossa. Tulkaa!"
Glenister naurahti ikäänkuin hän olisi huomannut naisen sanoissa
jotakin huvittavaa, mutta ei liikahtanut paikaltaan.
"Alan kohta olla liian vanha ja kankea juoksemaan", sanoi Dextry ja
riisui takkinsa, "mutta myönnän, etten ole liian vanha nauttimaan pikku
huvituksesta, kun tilaisuus sellaisen suo vähäisen tiimellyksen
muodossa." Hän liikkui ketterästi, vaikka nuori tyttö puolipimeässä
saattoi nähdä, että hänen tukkansa oli hopeanvalkoinen.
"Mitä te aiotte?" kysyi hän mieheltä.
"Menkää te vain pois tieltä; me aiomme aloittaa pienen leikin heidän
kanssansa, kunnes olette ehtinyt laivaan."
He siirtyivät laiturin toiselle puolelle satamamakasiinin eteen
suojatakseen selkänsä. Nuori tyttö seurasi heitä.